En jaksa tapailla pikkulapsiperheitä. Muita samanlaisia?

kun vanhemmat vaan juoksee vahtimassa tenavia ja vaihtamassa vaippoja. Yli viittä minuuttia ei voi keskustella yhtäjaksoisesti mistään.

sitten lapset voi leikkiä vaikka ulkona keskenään sen aikaa että aikuiset vaihtaa kuulumisia eikä joku ole koko ajan lahkeessa parkumassa

todelliset ystävät kyllä tunnistaa just siitä että ne ei kaikkoa silloinkaan kun itsellä on tää sosiaalisesti vaikea pikkulapsivaihe :) Meitä onneksi vielä kutsutaan kylään vaikka ei kyllä paljon keretäkään seurustella... Toisaalta nyt kyläily on sen verran rankkaa kahden pienen lapsen kanssa, että en mielellään lähdekään kylään muualle kuin hyvien ystävien luokse, jolloin vierailu on vaivan väärti.

Enimmäkseen seurustellaan perheitten kanssa, jossa on samanikäisiä tenavia. Aikuiset saa olla rauhassa kun lapset leikkii keskenään.

vaikka oma lapseni on vasta alle 2-vuotias ja toinen mahassa.

Ei huvita millään mennä tapaamisiin joissa pienempiä lapsia. 5 vuotiaita jo jaksan.



Äiti juoksee kokoajan pienen perässä, ei pysty yhtään mitään juttelemaan. Ollaan alettu jättämään väliin kyläilyt.

kuin moni ystäväni, joten eiköhän heitä tule kuitenkin ihan samalla tavalla treffattua kuin tähänkin asti. Ovathan hekin jaksaneet sinkkuina/lapsettomina pariskuntina meidän perheen säätöä katsella.

miten jotkut äidit menettävät kaiken mielenkiinnon muuta kuin vauvoja kohtaan, kun saavat lapsen.

En muista itse olleeni edes ekan lapsen vauva-aikana sellainen, ja vauva oli silti hartaasti toivottu ja kolmen vuoden hoitojen tulos...



Melkeinpä kiukutti, jos piti jossain perhekerhossa kuunnella iänikuista vaippa/vauvan vaate -jorinaa. Niistä aiheista jaksaa jutella muutaman kerran, muttei JATKUVASTI.



Mieluummin puhuin ja puhun vaikkapa Kreikan talouskriisistä, Venäjän ihmisoikeuksista tai opetuksen säästöistä.



Onneksi tuttavapiiri on täynnä samanmielisiä. Ongelmaa syntyi lähinnä juuri niissä perhekerhoissa, joissa on kauhean erilaisia naisia koolla ja ainoa yhdistävä tekijä oli pienet lapset.

ja toista kertaa jo kotona lasten kanssa. Olen tosi hyvä tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta joku noissa perhekerhon äideissä tökkii. Muutun heidän seurassaan vaivaantuneeksi vain. Jotenkin arvomaailma kaukana toisistaan, vaikka mielestäni olen ihan tavis ja esimerkiksi työpaikalla tulen helposti ihmisten kanssa juttuun.

Minusta on mukava tavata ystäviämme, olipa heillä pieniä lapsia tai ei. Lisäksi olen kiinnostunut ystäviemme lapsista. Onhan sellaista pientä säätöä aina, mutta ei tulisi mieleenikään alkaa hyljeksiä tiettyjä ystäviä/sukulaisia siksi, että heillä on pieniä lapsia.



Puheenaiheita on monia, tasapuolisesti tulee juteltua kaikkien juttuja, toiselle vauvajutut ovat päivänpolttavia, toisille työt, opiskelu, maailmantalous.. Kaikenlaista jutellaan! Aidossa ystävyyssuhteessa ei tarvitse mustasukkaisesti vahtia, että apua! puhuttiin Liisan vauvasta enemmän kuin maailmanpolitiikasta.. :D

Kun nyt viittasit maailmantalouteen, niin oletan sinun kommentoivan minun kirjoitustani.



En minäkään laske sekunteja, kuinka paljon mistäkin puhutaan. Ja hyvien ystävien suhteen tietysti ymmärrän sen, että joku asia on välillä heille erityisen tärkeä.



Mutta pointti oli, etten jaksa pitkään ihmisiä, jotka eivät puhu MUUSTA kuin kakkavaipoista.



Normaalia käytöstä on, että jaksaa olla kiinnostunut toisen sanottavasta. Joten joo: kuuntelen ja keskustelen MYÖS kakkavaipoista, mutta odotan, että jopa vastasynnyttänyt äiti-ihminen hormonihuuruissaan jaksaa olla kiinnostunut myös siitä, mistä minä haluan puhua.



-13-

Meillä nuorin tosin vasta nelivuotias, mutta huomaan, etten jaksa vauvaperheitä. Kylään tulo venyy ja kotiin lähtö venyy tai aikaistuu vauvan unien mukaan. Vauvan äiti keskittyy koko ajan lapseensa eikä seurustelusta tule mitään. Ja jos tulee, pitäisi puhua vauvoista. Kun on itsellä kolme lasta, ei jaksa ihastella jonkun lapsen erinomaisuutta. Kun vauvan äiti syö tai kahvittelee, pitää kohteliaisuudesta pidellä vauvaa sillä hetkellä, että äiti saa syödä ja sitten oma syöminen menee pilalle jne. Anteeksi kaikille, jotka ottavat nokkiinsa, mutta niin se vain menee, että kun omat lapset kasvavat, ei jaksa innostua enää muiden mukuloista.

saathan valita.

En minäkään enää jaksa. Tosin meidän kuopus vasta 2, mutta olen jo "järkeistynyt" tästä äitiyden alkuhuumasta :)



Olemme siksi vielä epäsosiaalisia emmekä tapaa ketään.

Meillä nuorin tosin vasta nelivuotias, mutta huomaan, etten jaksa vauvaperheitä. Kylään tulo venyy ja kotiin lähtö venyy tai aikaistuu vauvan unien mukaan. Vauvan äiti keskittyy koko ajan lapseensa eikä seurustelusta tule mitään. Ja jos tulee, pitäisi puhua vauvoista. Kun on itsellä kolme lasta, ei jaksa ihastella jonkun lapsen erinomaisuutta. Kun vauvan äiti syö tai kahvittelee, pitää kohteliaisuudesta pidellä vauvaa sillä hetkellä, että äiti saa syödä ja sitten oma syöminen menee pilalle jne. Anteeksi kaikille, jotka ottavat nokkiinsa, mutta niin se vain menee, että kun omat lapset kasvavat, ei jaksa innostua enää muiden mukuloista.

Heh, esikoinen on aina ihme vanhemmilleen, mutta sitten useamman lapsen jälkeen taitaa se uutuuden viehätys karista ainakin siitä alkuvaiheen jutuista. (poikkeuksiakin on) ja sit kun lapset kasvaa, taitaa tosiaan olla niin, että innostus laimenee niin itsellä kuin muilla. Tai sanotaanko näin, että normalisoituu ;)