Mten te usean lapsen äidit oikein jaksatte?!

myös satunnaiset päivät kun molempia kiukuttaa, silloin tosin olen äärimmäisen kiitollinen ettei yhtään muuta lasta enää ole. Samoin kun kokopäivätyössä käyn niin jää edes vähän huiliaikaa itsellekin, yksikin jos olisi vielä enemmän niin olisi kyllä niin ja näin oman ajan kanssa työäidillä, jonka mies paljon pois!



Tiedän kyllä perheitä joissa on paljon lapsia ja kyllä heidän äidit jaksaa hyvin, ihmeenkin hyvin! Meillä on nykyään se etu, että ehkäisy on keksitytty ja yleensä lapsia syntyy vain 1 kerrallaan, jolloin voi aina kunkin synnyttyä ihan harkita ja pohtia että jaksaako vielä lisää - ihan oikeasti - myös sitten kun on taas työelämässä tai jos nuorin ei olisikaan terve tms. Eli ainakin mun tuttavapiirissä on hyvin mennyt ja nuo monen lapsen äidit ovat jopa pirteimpiä kaikista! Onneksi lapsilukunsa voi päättää ihan itse. Jotenkin en ymmärrä ainakaan useampaa vahinkolasta perheessä. Mikä ehkäisyn käyttämisessä voi olla niin vaikeaa? Jos jo yksi vahinko niin kannattaa varmaan ottaa tuplaehkäisy käyttöön?

Lapsia on monta, pienillä ikäeroilla. Kaikki vielä itse halunnut, epäilen että ainakin nuorin on vielä miestä huijaamallla tehty. Nyt se sitten FB:ssa valittaa koko ajan, ja on siellä koko ajan. Koko sivu täytyy sen valituksista ja ties mistä peleistä. Koskakohan se ne lapsensa hoitaa??

ollut vain yksi vaippaikäinen kerrallaan.



Lisäksi meillä on kaksi aikuista. Lasten isä kantaa oman vastuunsa.



Kaaosta mä vaan olen vuosien varrella oppinut sietämään, kun on pitänyt valita jatkuva siivoaminen ja järjestely tai sitten täysjärkisenä pysyminen.



Aika aikaansa kutakin. Nyt nuorimmainen on "jo" 7-vuotias, joten pikkuhiljaa helpottaa.

Minulla on kolme lasta, joista kaksi jo ensimmäisellä ja toisella luokalla. Raskaampaa on ollut silloin kun lapset olivat alle kouluiässä. Sitä kodin kaaosta on vaan pakko ollut alkaa sietämään kun ei ole ollut voimia pitää aina järjestystä yllä. Silloin on pitänyt priorisoida mikä on tärkeintä, sotku vai suht tyytyväiset lapset ja vanhemmat.

Olen käytännössä myös todennut että säännöllinen ulkoilu, syömiset ja unet ovat oikeasti ainakin meillä olleet tosi tärkeitä ja aina mahdollisuuden tullen itsekkin torkkunut lasten kanssa. Jo sen tietyn rytmin pitäminen rauhoittaa lapsia ja tiedät, että saat jossain vaiheessa ns.omaa aikaa lehden ja kahvikupposen merkeissä.

Itse sorruin siihen että vertailin toisten lapsiperheiden siisteihin koteihin, rauhallisiin lapsiin yms. Ja lopulta totesin että oikeasti kaikissa lapsiperheissä enemän tai vähemmän samat ongelmakohdat. Voimia ja jaksamista äidit!

Lapseni eivät ole mitään kilttejä pilttejä, enemmänkin sitä toista laitaa, itselläni ei ole mikään pitkä pinna (enää), mitä useampi lapsi, sitä lyhyemmäksi pinna on kiristynyt.



Lasten sotkuista ja kaaoksesta selviän sillä että olen lopettanut siivouksen lähes tyystin, kerran viikossa yritän raivata pahimmat kasat, että pääsen imuroimaan tai luuttuamaan. En enää välitä ihan kaikesta. Jos vieraita tulee (harvemmin nykyään niin tapahtuu), sitten puunataan kunnolla.

Itselleni on kehittynyt kuudes aisti ja silmät selkään, olin esim. kylässä hiljattain ja nojailin ystäväni olohuoneen ikkunalautaan kahvikuppi kädessä kun toinen 2-vuotiaista kaksosista pyyhälsi siitä ohi, samanaikaisesti ojensin vaistomaisesti käteni ja vastaanotin kukkaruukun, jonka lapsi ohimennessään oli pyyyhkäissyt kumoon (minun sitä näkemättä siis).

Kahvia kyllä juon ihan rauhassa, pienempien lasten päiväuniaikaan. Olen kyllä oppinut olemaan hermostumatta pienistä, jos maitolasi (tai kannu) kaatuu pöydälle, siitä vaan rätti käteen ja pyyhkimään ilman sen kummempaa kommentointia. Olen myös kehittänyt itselleni aikamoisen keskittymiskyvyn ja pystyn sulkemaan korvieni ulkopuolelle kaiken tavallisen kitinän, riitelyn, huudon jne, mutta jos on tosi kyseessä, erotan kyllä sen heti ja puutun asiaan. Ei se itse asiassa ole sen kamalampaa kahden kuin neljän kanssa, samat jutut joutuu kokemaan kahdenkin kanssa, joten ei se kaksi lisää siihen oikeastaan lisää sitä kuormittavuutta kovastikaan. Ainakaan meillä, tosin ikäero ekan ja vikan välillä on 10 vuotta, siihen väliin vielä pari muuta. Aikansa kutakin, nautin (jos enää osaan) hiljaisuudesta sitten joskus 15 vuoden päästä...

lapset nyt 4,4 v ja pian 6v. Vanhempi lapsista on neurologisista oireista kärsivä ja vaatii siis tervettä lasta enemmän huomiota, panostusta jne. Sanoisin että rankimmat asiat ovat olleet lasten jatkuvat sairastelut sekä se pieni ikäero. Nyt kolmannen tullessa uskon kuitenkin elämän olevan todella erilaista, onhan aivan eri hoitaa isompia lapsia vauvan kera kuin kahta ihan pientä!!



Kaipa se sellasta ylä- ja alamäkeä aina on perheissä, missä on monta lasta.



Mutta oma onneni on ihana mies, lasten isä joka osallistuu siivoukseen, ruoanlaittoon sekä lasten kanssa olemiseen. Koskaan ei ole tarvinnut kyllä kärsiä siitä, etteikö mies olisi ollut mukana perhe-elämässä. Meillä on tietyt asiat, mitä mies tekee ja mitä minä teen. Mies antaa myös minulle sitä omaa aikaa olemalla lasten kanssa ja pitää sitä tärkeänä. Samoin tietysti hän harrastaa.



Kodin siivous on tietysti sellainen asia että siihen on vain pakko asenoitua. Lapset sotkee, keksii juttuja ja se on TERVETTÄ lapsuutta se. Olisi aika outoa, jos lapsiperheessä kukat saisi olla kaunnisti esillä ilman että niitä koskaan turmeltaisiin tai että leluja ei löytyisi sohvien alta. Lapsille on tietysti hyvä olla selvät säännöt: Meillä ainakin lapsilta odotetaan jo omien jälkien siivoamista ennen kuin seuraavaa leikkiä otetaan. Joskus tietysti se asia jää hieman puolitiehen :)



Jos tuntuu että on vain pelkkää kitinää, mikään ei kiinnosta niin laitan kyllä lastenohjelman päälle jonka aikana voin tehdä sen kanakastikkeen tai vaikka istua tähän koneelle juomaan sen kupillisen kahvia :) Siitä saa itselleen voimaa ja jaksaa taas hyvin keskittyä lapsiin.



On sallittava myös itselle väsymys ja kiukku. Mielestäni se ei ole pahaa ollenkaan. Eri asia on, jos tuskastuu ihan pienistä. Silloin voi mennä itse peilin eteen miettimään asioita.

Ihan hyvin jo pienenä osaavat siivota jälkeensä kun äiti on vaan niin laiska ja vaatii sen että ne kengät laitetaan paikalleen ja takki naulakkoon.



Mies osallistuu kotihommiin ja arjen pyöritykseen, ääniohjauksella toimii sekin =)



Ja kaikista suurin tekijä jaksamisen kannalta kotiäitivuosina oli omat harrastukset! Nyt kun olen jo töissä niin pääsen todella paljon helpommalla.



Väitän että mulla on keskivertoa huonommat hermot ja pikkasen vilkkaammat lapset kuin naapurilla mutta hengissä tästäkin on selvitty. Valmista ruokaa saa kaupasta, kaikki romu vähäksi niin on helpompi siivota ja onko se nyt loppujen lopuksi niin kamala asia jos ikkunoissa on pieniä kädenjälkiä? =)



Jos ollaan kaikki väsyneitä niin mun toiminta on melko "pelkistettyä" tyyliin iltapala ja sänkyyn. En edes mieti niitä tiskejä siinä vaiheessa.



Kolme alle kouluikäistä tässä taloudessa

Kaikki lapset ovat terveitä ja reippaita ja kohtuullisen tottelevaisiakin.



Minä olen aika tiukka kurinpitäjä, mutta osaan myös hullutella, halitella ja pitää hauskaa lasten kanssa. Juttelemme paljon kaikenlaista ja luemme kirjoja ja katsomme telkkaria yhdessä.



Meillä on tiukat säännöt sotkemisen suhteen: leikkihuoneessa saa remuta, keittiö ja "aikuisten olkkari" pidetään tiptop-kunnossa.



Palkitsen hyvästä käytöksestä ja rankaisen huonosta esim. jäähypenkillä. Onneksi jäähyjä ei tarvitse kauheasti jaella, saa nähdä, miten tuon kuopuksen kanssa tulee käymään, kun on jo 1 -vuotiaana aika villi ja menevä poika...



Isä osallistuu tasavertaisena aikuisena lasten kasvatukseen ja hoitoon. Otan omaa aikaa ihan milloin vaan mieli tekee, jos alkaa hermot mennä.



Tiedän kuitenkin 100%:sen varmasti, että nämä kolme touhottajaa riittävät meille. Enempää emme jaksaisi.

parisuhteessa menee huonosti niin tuntuu ettei jaksa. Mutta kun hyvin menee niin jaksaa paremmin. Siksi on tärkeä hoitaa suhdetta ihan joka päivä ja arjessa ja koittaa rakastaa puolisoa sellaisenaan.



Tässä siis minun jaksamisen syy. Niin ja jos lapset tai ite sairastaa niin kyllähän se on rankempaa.

Meillä 6 lasta.

teidän elämänne. Lapsilla ei siis koskaan ole ollut uhmaa? Suostuvat kaikkeen mukisematta eivätkä koskaan protestoi mitään vastaan?

Suosittelen ihan tosissaan ottamaan yhteyttä perheneuvolaan. Jossain on aika isosti menty metsään teidän perheessänne, sillä tuollainen ei ole normaalia. Vai onko niin että valehtelet?

väsynyt, kyllä tässä menisi vielä neljäskin minun puolestani.

Meillä ei ole koskaan ollut mitään uhmakiukkuja, nuorin on 1v6kk ja kai ikänsä puolesta pitäisi oll auhmaa jo? Mutta ei ole. Mutta meillä onkin kolme poikaa ja miehet nyt on leppoisi putkiaivoja =)

Lapset on opettetu siihen pienestä pitäen, että syödään mitä ruokaa vanhemmat laittavat ja laitetaan päälle ne vaatteet mitä äiti antaa kaapista. En siis henkilökohtaisesti ymmärrä, kun joku (curling?) vanhempi sanoo, että "Liisa" ei suostunut laittamaan tänään punaista paitaa eikä syömään jauhelihakastiketta...En siis ihmettele, että joku väsyy sellaiseen =)

Eikä meillä ole mitään sotkuista. Lapset keräävät itse lelut huoneittensa lattioilta lelulaatikoihin ennen kuin minä tai mies imuiroidaan. Eikä siitä väännetä kättä, se on perustoimintaa siinä missä vaikka ulkoilu.

Eteinen on siisti. Meillä on periaatteena, että vain kauteen kuuluvat ulkovaatteet on esillä ja että laatu korvaa määrän. Jokaisella on kaksi omaa metallilankakoria, missä on tumput ja pipot.

Isommat lapset ovat 5 ja 8v ja heille myös maksan pieniä palkkioita kotihommista, säästävät rahaa Jäätelöautolle. Roskapussin ulosviennistä saa 10 cnt ja lumitöiden tekemisestä (menee aikaa noin 30 min) 1 e.

kanssa (neljäs tulossa), kun silloin kun oli kaksi lasta pienellä ikäerolla. Koin sen raskaaksi siksi, että esikoisen oli vaikea ymmärtää reilun vuoden ikäisenä, että äiti ei voi heti antaa hälle ruokaa, jos vauva tissillä jne..riittämättömyyden tunteita.



Nyt meillä on lapset siis 2-6-vuotta. Toi 2v on kyllä sellanen rajapyykki, minkä jälkeen helpottaa, kun loppuu sellanen kohellusmeno, missä ei päätä eikä häntää ja koko ajan sai olla varuillaan.



Lisäksi nyt noista lapsukaisista on paljon seuraa toisilleen, leikkivät paljon yhdes, joskin tappelevatkin. Välillä mul menee hermo, sit huudan (ei kiva), mutta pyydän anteeksi, en sitä että suutuin vaan sitä huutamistani. Tottelemattomuus on täl hetkel hermojaraastavinta.



Myös itse olen muuttunut suorittajaäidistä rennomaksi. Esim esikoisen ollessa pieni, mietin paljon, annanko nyt hänelle tarpeeksi aikaa, leikinkö tarpeeksi jne. Aika kuluttavaa miettiä tuollaisia. Nyt en enää mieti. Lapset viihdyttävät toinen toisiaan ja käytännössäkin mulla menee kotitöihin enemmän aikaa, et en niin ehdi enkä vaadi itseäni enää leikkimään. Kirjoja luen mielelläni ja joka päivä jutellaan kuulumiset. Se riittää työpäivän jälkeen perushoidon lisäksi.



Olen myös oppinut sanomaan miehelleni selkeämmin, et mä haluun nyt ulos lenkille/shoppaamaan/kavereille. Ja olen oppinut tunnistamaan, mistä oikeasti rentoudun ja ns. nollaan pään. Esim. mulle on tärkeetä päästä kavereiden kanssa ulos syömään välillä. Jokaiselle on tietysti oma rentoutuksen lähde, mut se ois tärkeetä tiedostaa, ja myös toteuttaa, jotta jaksaa.

Eikä meillä ole tuollaista kuin kerroit. Eivät lapset sotke sen enempää kuin minäkään, uhmat ovat samaa luokkaa äidin mielenosoitusten kanssa eikä meillä ole kiipeilty kirjahyllylle, kaadettu maitoa tms.

Ehkä tämä on asennekysymys: minä halusin tätä, minä toivoin nämä lapset elämääni. Tämä on kivaa ja ihanaa, täyttä elämää.

Okei, asenteella mennään, kun ipanat ei keksi mitään kolttosiaan :D

mut muuten kaikki menee hyvin. Meillä neljä lasta, 2-8 v.

Välillä on kyllä ihan kamalaa ja hermot riekaleina vaikka lapset ovat "jo" 10v, 9v ja 5v. Pienimmällä on uhmaa ja keskimmäisellä(tyttö)muuten vaan vaikea kausi menossa, kiukuttelee ja urputtaa joka asiasta.

Ja näsistelee ;) Hulabaloota riittää, ja kotihommia!



Fyysisesti en ole enää niin väsynyt kuin silloin kun meillä oli 2 pientä vuoden ikäerolla, mutta nyt on toisenlaisia haasteita kun lapset kasvaa. Se väsyttää eri tavalla. Läksyjen tarkastukset, rajat yms, ja lapset riitelee välillä ihan kiitettävästi. Se kuka väittää ettei väsy/kyllästy koskaan valehtelee :)

eipä sitä aina niin hyvin jaksakaan, minulla lapsia kolme. Ei minulla sotkemisen tms. kanssa mitään ongelmia ole, ainoa ongelma on kiukuttelu ja lasten välinen riitely, niissä meinaa välillä palaa käämi.



Kahvit kerkiän juomaan aivan loistavasti, olen aina kerinnyt. Netissäkin kerkiää näköjään kummasti kuluttamaan aikaansa :) Ja eihän tässä mene enää kuin 10 vuotta, niin nuorinkin on jo rippikouluiässä :)

mutta mitäpä vaihtoehtoja minulla on kuin jaksaa ja kestää päivästä toiseen. Onneksi ihaniakin hetkiä on.



Ja lisättäköön tuohon sinun tuttuun listaan, että olen viimeiset 7 vuotta joutunut lasten takia heräämään ja nousemaan sängystä 4-20 kertaa yössä, mikä on ollut se kaikista rankin juttu. Lisäksi nuo 3 alle kouluikäistä tappelevat 5 minuutin välein jostain... Harvase päivä repeän vain väsyneeseen itkuun, kun en enää jaksa. Sitten sitä vain on taas koottava itsensä. Hotellissa käyn nukkumassa yksin kerran vuodessa. Se on minun ainoa kokonainen yöni. Niin ja nyt on neljäs vahinkotapaus mahassa tulollaan. Jee.

Minustakin tuntuu joskus, että aivan äärirajoilla mennään. Silloin on monesti peiliin katsominen paikallaan ja miettiminen miksi on niin väsynyt. Joskus on myös paikallaan myöntää, et nyt väsyttää ja yrittää ottaa rennommin. Kun kaikkia väsyttää, silloin ymmärrystä vasta tarvitaankin ja aikuisen pitäisi olla se joka ymmärtää.



Lasten kans tarvitaan hyviä hermoja ja sääntöjä. Ei meillä lapset kiipeä kirjahyllyssä. Eteinen on järjestyksessä, jos vaatteet laittaa kotiin tultuaan omille paikoilleen. Samoin myös muut paikat on järjestyksessä, jos ne vain pitää järjestyksessä. Tähän tarvitaan koko perheen apua, yksin on vaikea kaikkea jaksaa.

Neljä lasta, alle 3 v sisään syntyneet, nyt jo "isoja". Lasten kasvaessa elämä on helpottunut, ja heistä on valtavasti iloa. Toki työtä on paljon, ja läsnäoloa en kykene antamaan niin paljon kuin haluaisin - toiv. kuitenkin tarpeeksi.