Mten te usean lapsen äidit oikein jaksatte?!

Välillä jaksan paremmin, välillä huonommin. Kaikista raskainta on se tappelu. Silloinki oli helpompaa kun tappelijoita oli vain kaksi ( vaikka kolmas olikin jo syntynyt ja valvotti öisin), mutta nyt kun tappelijoita onkin kolme...Ja vielä se kun kaikki haluavat puhua samaan aikaan, kaikkia pitäsi katsoa samaan aikaan, niin kyllä välillä tuntuu että jos tämä melu ei kohta lopu, niin hermot menee. Ja lasten luonteesta se tietty riippuu, mutta itseni kohdalla en tosiaan saa usein juoda sitä kahviani rauhassa..

ja ovat terveitä. Heti jos on jotain erityisyyttä tai sairautta, niin se alkaa syömään voimia.

tässä tämä itseänikin inhottava klisee on paikallaan elikkäs "se on asenteesta kiinni".En ajattele pikkulapsiaikaa jonain erityisenä poikkeustilana, jolloin asiat ovat raskaita ja on sotkua, joka joskus loppuu ja palautuu "normaaliin". Tämä on elämää, ja elämä on elettevämitä muutakaan voi ja olen äiti, jonka on huolehdittava lapsistaan.Teen myös asioita ilman lapsia ja itselleni, vaikka samalla lapsilleni.

joo, kyllä sitä välillä mennään aika rajalla- tosin mulla auttaa se että meillä toimii lasten kanssa keskinäinen kunnioitus. minä olen pomo , mut yritän olla reilu sellainen. kaikilla on samat säännöt ja yritän pitää tilanteen selkeänä kaikille.esim. äitiä ei saa lyödä, eihän äitikään lyö sinua. välillä kun meno menee vallan hulluksi, tuntuu välillä että nyt repee hermo totaalisesti. silloin sukeudun vessaan hetkeksi hengittelemään ja rauhoittumaan. yleensä 5 min riittää, ja aamukahvin tarvitsen rauhassa, joten syötän lapset ensin ja sitten kun ne katselee pikku kakkosen aamua on äidin vuoro juoda kahvi ja lukea lehti. tosin kun kuuntelen kaveriani jolla on 6 lasta joista 4 on alle kouluikäisiä ihmettelen samalla tavalla et miten se oikeen jaksaa kun itellä on vaan 3. :) tsemppiä kaikille äideille!

lapsia 4, vanhin ekaluokkalainen, nuorin kohta 2 v. Meillä lapset ei onneksi ole uhmaiässäkään pukemisessa pahemmmin uhmaillut, ovat yleensä aina olleet innokkaita lähtemään, uhmailleet sitten muissa asioissa. Kirjahyllyissä ei kiipeile kukaan (no ne onkin vain työhuoneessa), mutta sohvilla kiipeilevät ihan luvan kanssa, eikä siinä tarvitse niitä vahtia. Nuorin saattaa pelikaapin (missä kaikki lautapelit ym. siis) tyhjentää, jos olen itse työhuoneessa hommissa, mutta auttaa kyllä myös siivoamaan tai tarvittaessa vaan suljen työhuoneen oven ja siivoan ne sotkut joskus myöhemmin...



Lapsia on pienestä pitäen opetettu ratkomaan ristiriitoja puhumalla ja oppi on mennyt aika hyvin perille, vain yksi lapsista on huutajatyyppiä ja draamaqueen, häneen meneekin joskus hermot. Toisiaan osaavat olla satuttamatta, ei siis fyysisesti tappele koskaan - (ja sekin ihan pienestä pitäen opetettu, ei ole vain "kiltistä luonteesta" johtuvaa, temperamenttia kyllä riittää jokaisella).



Mullekin rankinta on se, että vieläkin joutuu öisin heräilemään, tässä joutunut putkeen jo aika monta vuotta... jos on itse väsynyt ja kiukkunen, niin silloin tosiaan pitää hoksata antaa lapsille enemmän tilaa ja tietoisesti huomata omat heikot kohdat ja välttää tilanteita, joissa tietää hermostuvansa.



Eteisen kaaos on kyllä aina, ikävä kyllä, vaikka kuinka laittaa ja opettaa laittamaan lapsia vaatteita paikoilleen, tällä säällä kovin montaa vaatekappaletta ei voi heti laittaa paikalleen vaan kengät, takit, ulkohousut ja hanskat pitää roikkua ja lojua siellä eteisessä kuivumassa... se joskus rassaa, haluaisin ison eteisen, jossa olisi kunnolla tilaa jokaiselle vaatteelle, erityisesti kengille... se rassaa, mutta muuten on mukavaa

Eikä meillä ole tuollaista kuin kerroit. Eivät lapset sotke sen enempää kuin minäkään, uhmat ovat samaa luokkaa äidin mielenosoitusten kanssa eikä meillä ole kiipeilty kirjahyllylle, kaadettu maitoa tms.



Ehkä tämä on asennekysymys: minä halusin tätä, minä toivoin nämä lapset elämääni. Tämä on kivaa ja ihanaa, täyttä elämää.

Meilläkin lapsia on vain kaksi, mutta välillä tuntuu että olen niin äärirajoilla kuin vain voi olla. Kun jotain ehtii siivota, on jo seuraava sotku valmiina, ja kun jotain aloittaa, ei sitä juuri koskaan saa tehtyä rauhassa loppuun.



Mä luulen, että on tämä persoonallisuuskysymyskin. Mä olen sellainen ihminen, joka tykkäisi kovasti siitä, että asiat ja tavarat olisivat järjestyksessä, omilla paikoillaan ja hoidettuna ajallaan. En tietenkään oleta, että joka sekunti kaikki olisi tiptop-kunnossa, mutta oikeasti toivon, että suurimman osan ajasta olisi näin, koska en haluaisi kuluttaa aikaani jatkuvaan hermoiluun ja stressaamiseen milloin mistäkin, vaan keskittyä nauttimaan hetkistä.



No, käytännössä meille on usein vaikea päästä kotiovesta sisään, koska eteisessä on tavarat missä sattuu, hujan hajan ja edessä. Olen pikkuhiljaa oppinut kulkemaan kotona "hiihtäen", eli en ota kunnon askeleita vaan laahaan jalkoja maassa, koska jotenkin kummallisesti lelut, tavarat, mainospostit sun muut roinat ovat aina hujan hajan, olen useasti meinannut kompastua johonkin ja pari kertaa rikkonut jonkin lelun astuessani sen päälle - ja vauva sylissä en ole nähnyt niin hyvin jalkoihini, että olisin pystynyt aina väistämään. Aina, kun meillä aikoo tehdä ruokaa, täytyy ensin tiskata (tiskikonetta ei ole) ja siivota suurin piirtein koko keittiö, ja menetän harva se päivä hermoni, koska en löydä itkuhälytintä/vaippoja/puhelinta/hiusharjaa/milloin mitäkin etsimääni tavaraa. Monta muutakin sellaista epäkohtaa meiltä arjesta löytyy, jotka syövät mun energiaani ja voimiani. En vain jaksa yksin huolehtia koko ajan kaikesta, eikä mieheni ole mun tukenani ja apunani. Mies viihtyy kuulemma vallan hyvin "pienessä sekasotkussa", eikä tule yhtään vastaan. Hän jättää kenkänsä keskelle eteistä ja ripustaa takkinsa makuuhuoneen ovenkahvaan, heittää työvaatteensa vauvan pinnasänkyyn ja postipinon keskelle olohuoneen lattiaa. Hän hoitaa lapsia siinä missä minäkin, vaihtaa vaipat ja rakentaa legoilla, mutta jättää likaiset vaipat siihen, mihin ne sattuvat kädestä tippumaan, eikä varmasti kerää legoja rakennusprojektin jälkeen pois, vaan se jää juuri siihen mihin projekti kohosi, kaikkien potkittavaksi. Mies laittaa kyllä ruokaa, muttei siivoa jälkiään, ei edes kerää astioita pöydästä. Pyykkiä hän kyllä pesee, jos pyykkikoreissa jotakin on, mutta kuten lapsetkin, myös mies jättävät pyykkinsä sohvalle, nojatuoliin, sänkyyn, lattialle, mihin nyt sattuu tipahtamaan. Miestä ei häiritse tippaakaan, eikä hän pysty käsittämään, miksi minua häiritsee, tai miksi hänen pitäisi edes joustaa ja tehdä jokin kompromissi tässä asiassa kanssani.



Minä olen usein äärettömän ärsyyntynyt ja turhautunut tilanteeseen, välillä en yksinkertaisesti yövalvomisten jälkeen (sekä esikoinen 5v että kyopus 1v herättävät muutaman kerran yössä) jaksa enää olla koko ajan siivoamassa ja keräilemässä muiden jälkiä. Olen siis ihan fyysisestikin niin väsynyt, etten jaksa, ja jo lasten syöttäminen tuntuu äärettömän raskaalta ponnistukselta. Toisinaan taas olen henkisesti niin uupunut, ettei minua vain kiinnosta siivota muiden jälkiä. Ensinnäkin se on turhaa, koska heti siivottuani joku tulee taas sotkemaan, ja toisekseen koen, ettei kukaan arvosta tekemääni työtä tippaakaan, joten voin siis jättää sen tekemättäkin.



Esikoinen alkaa onneksi olla jo sen verran iso, että kunhan häntä jaksaa muistuttaa, hän osaa laittaa pyykit paikoilleen ja kerätä lelut jne. Sekin ihme on nähty, että esikoinen on komentanut isäänsä laittamaan pyykit pyykkikoriin eikä jättämään niitä olkkarin lattialle :) Kuopus taas vaikuttaa matkivan esikoista nyt jo, joten luulen, että hänen "kouluttamisensa" tulee olemaan helpompaa, hän ehkä kasvaa siivoamaan jälkensä. Eilen laitoimme lasten kanssa pyykkejä kuivumaan niin, että kuopus nosti vaatteen korista, antoi esikoiselle, esikoinen ravisti suoraksi, antoi minulle, ja minä levitin telineeseen. Jos vain jatkuu tähän malliin, tilanne varmaankin alkaa helpottua näiden kahden apulaisen avulla. Ehkä se mieskin alkaa tajuamaan jotakin, tai jos ei muuta niin ei enää kehtaa sotkea ja levitellä tavaroitaan pitkin poikin, kun lapsetkaan eivät enää niin tee (toiveajattelua, varmaankin...). Ei kai tässä auta kuin yrittää ajatella positiivisesti.

ettei olisi kiltti. Temperamenttinen osaa olla luja, tunteikas, vaativa ja tiukka. Mutta temperamenttinen voi silti olla kiltti, uskoa kertasanomisesta, olla joustava, avulias, jne. Nämä ovat aivan eri asioita. On siis turhaa sotkea temperamenttiä ja omia kasvatustaitoja samaan lauseeseen, kun temperamenttinen lapsi voi olla helppo kasvatettava tai vaativa kasvatettava, yhtä hyvin kumpaa vain.

Meillä 3 lasta, josta vanhin 3v ja nuorin 2kk. Tähän asti rankinta oli 3. raskauden lopussa kun yritti ison mahan kanssa pysyä lasten perässä ja pukea kiukuttelevia lapsia ulos.

Mutta nyt jaksaa vähän paremmin. Välillä toki menee hermot kun kaikki kolme huutaa yhtäaikaa nälkäänsä tai jotain muuta. Isompien on pakko oppia melko pian omatoimisuutta kun ei kaikkia ehdi valmiiksi passaamaan.

Minua auttaa jaksamaan oma aika (ainakin yksi ilta viikossa, tosin tällä erää enimmäkseen on vauva mukana, mutta sekin on jo lepoa hermoille)ja se että mieskin osallistuu mahdollisuuksien mukaan arjen pyöritykseen.

Meillä isommat lapset ovat pari päivää viikossa hoidossa. Se on ollut erittäin iso apu jaksamiseen. Voi välillä keskittyä hoitamaan kotitöitä ja vauvaa tai jopa juoda se kahvikuppi ilman keskeytyksiä. Ja lapset onneksi viihtyvät hyvin hoidossa ja se on toki lastenkin etu että äiti saa välillä vähän huokaista.

Rutiinit helpottavat arkea. Meillä ei ole minuuttiaikataulua, mutta asiat toistuvat samassa järjestyksessä, suunnilleen samoihin aikoihin. Lapsetkin tietävät että lounaan jälkeen mennään päiväunille, niin siitä ei sitten tarvi joka päivä tapella.

Apua pitää osata ottaa vastaan ja tarvittaessa uskaltaa pyytää apua.

Vielä muutamia asioita tuli mieleen. Meillä on yöheräämiset jaettu niin että minä hoidan vauvan ja mies isommat (kunhan tönin hänet liikkeelle, kun ei useinkaan itse herää). Ja sotkua siedän hetkittäin. Esim kun aamupäivällä tullaan pihalta sisälle huutavat pahimmillaan kaikki lapset, pienin nälkää, seuraava väsyä ja ison kun haluaisi vielä olla ulkona. Silloin vaan kuorin kaikki vaatteista ja enintään nakkelen kuraset yhteen kasaan ja ei-kuraiset toiseen kasaan. Sitten vaan hoidetaan yksi asia kerrallaan kiireisimmästä alkaen. Jos isommat jaksavat suht sovussa vielä leikkiä imetän ensin vauvaa ja sitten vasta annan isommille ruokaa. Mutta joskus kyllä joudun antamaan isommille ruokaa vauva rinnalla roikkuen. Syönnin (joskus syön myös itse yhtäaikaa, joskus myöhemmin) jälkeen maidot jääkaappiin, astiat ja muut sotkut saa jäädä pöytään. Sitten isommat sänkyihin, tarvittaessa vauva rinnalle ja satua lukemaan. Vasta sitten kun on jonkinlainen rauha maassa, eli lapsista ainakin keskimmäinen nukkuu, vanhin katselee kirjoja sängyssään ja vauvakin saanut mahansa täyteen, voi siistiä sotkut eteisestä ja keittiöstä.

Voimia sulle 12. Hommaa tiskikone ja yritä saada miehesi arvostamaan siisteyttä. Jos ei onnistu, ala kantaan kaikki mielestäsi ylimääräinen roskikseen tai jätesäkeissä varastoon.. voisi ehkä tehota. Mitä, jos olisitkin huomenna jo tehokas siivooja ja keräisit kaiken mitä lattioilta löytyy jätesäkkiin ja veisit poissa silmistä. Antaisit sit miehesi ihmetellä, miten teillä voi olla niin siistiä. =D

että hoidossa ne lapset pakkonukutetaan iltapäivällä 2 tunniksi ja sillä selvä, hoitajat haluavat vapaansa. Miksi ei äiti voisi tehdä samoin?

että välillä hyvin, välillä huonommin. Pahinta on nimenomaan lasten välinen riitely, kodin ainainen sotkuisuus ja oma väsymys. Toisaalta lapset myös antavat paljon; olo ei käy yksinäiseksi ja tekemistä takuulla riittää. Jos saisi vielä jotain toivoa niin toivoisin lähinnä aikaa ja rahaa.

Meillä lapsia 5, vanhin 9, nuorin vuoden. Ihanaa aikaa elämässäni elän, rankkaa, mutta antoisaa!!



Meiltä löytyy erilaisia persoonia, on rauhallista ja haastavaa. Myös allergialapsia ja yksi astmalapsi löytyy.



Mun mielestä on ihana elää vilskeessä ja vilinässä. Työtä riittää, mutta onhan meitä 2 aikuista. Riitoja riittää, mutta myös paljon rakkautta.



Rankaksi koen sen, jos sairastellaan. Muuten kyllä elämä sujuu ja meidän muksut on ainakin ihan huippuja. :)

Meille syntyi tammikuussa 4.lapsi, seuraava on vilkas 1,5v, vanhimmat on jo koulussa 1-3lk. Tottakai välillä on rankkaa, mutta itsepähän olen valintani tehnyt ja loppujen lopuksi tämä aika on niin nopeasti ohi että vielä joskus uskon kaipaavani näitä hulina aikoja. Siivouksessa jouduin antamaan periksi ja nykyään meillä käy kotisiivoaja krt/viikko. Ajankäyttöä helpotti varsinkin viikonlopuilta jolloin usein oli siivouspäivä, nyt sen voi käyttää perheen kanssa yhdessäoloon tai harrastukseen. Asennetta peliin, lapset on niin vähän aikaa pieniä kuitenkin=)

yksin niin ja näin.... mutta kesällä tämä mamma lähteekin töihin lepäämään ja laittaa kaikki kakaransa päiväkotiin, ihan sama minne!



Mutta sen verran on PAKKO kommentoida, ettei mielestäni



VAHINKOJA (raskauksia, vauvoja, lapsia) ole olemassakaan. On vain tietoisia valintoja mennä petiin a)ilman ehkäisyä b)olla ottamatta jälkiehkäisyä, jos ehkäisy pettää.



Kukaan HULLUKAAN ei menisi sänkyyn jonkun toisen kanssa jos lopputuloksena olisi vaikkapa 4. HUUTAVA, KILJUVA, HERMOJA RAASTAVA kakara. Käyttäkää nyt naiset pikkasen järkeenne, älkääkä antautuko aina ku "lukkoa" ripsauttaa.

Ihan turhaa vinkumista,



oma valintanne.

Lapset ovat nyt 4kk, 1,5v, 3v, 5v, 7v, 10v kaksoset. 7v on adhd lapsi. Kaks nuorinta heräilee vielä öisin, isompi 2-4kertaa ja vauva syö 2-3tunnin välein. Onneks mies on erittäin auttava ja hoitaa lasten yöheräilyjä, jotta minäkin saan välillä nukkua.



Meillä lapset kerää lelut pois kun eivät niillä enää leiki, tuosta ei minun tarvitse huolehtia. Toisiks nuorinkin kerää mielellään leluja, ottaa mallia isommista.



Kahvini saan yleensä juoda rauhassa, vaikka kyllä useasti päivässä saa selvitellä lasten riitoja.



Kotityöt hoidetaan miehen kanssa yhdessä. Kyllähän se jaksaminen varmasti ois kortilla, jos minun pitäis kerätä lasten lelut, heräillä lasten takia öisin saamatta välillä nukkua koko yötä ja tehdä kaikki kotityöt yksin eikä mies auttais.

ja ovat terveitä. Heti jos on jotain erityisyyttä tai sairautta, niin se alkaa syömään voimia.

Hyvin jaksaa kun kaikki ovat terveitä. Jos kaikki ei mene ihan normikaavan mukaan niin sitten tulee tekijöitä, jotka syövät voimia.

Meillä lapsia 5, joista yhdellä krooninen sairaus.

yksin niin ja näin.... mutta kesällä tämä mamma lähteekin töihin lepäämään ja laittaa kaikki kakaransa päiväkotiin, ihan sama minne!

Mutta sen verran on PAKKO kommentoida, ettei mielestäni

VAHINKOJA (raskauksia, vauvoja, lapsia) ole olemassakaan. On vain tietoisia valintoja mennä petiin a)ilman ehkäisyä b)olla ottamatta jälkiehkäisyä, jos ehkäisy pettää.

Kukaan HULLUKAAN ei menisi sänkyyn jonkun toisen kanssa jos lopputuloksena olisi vaikkapa 4. HUUTAVA, KILJUVA, HERMOJA RAASTAVA kakara. Käyttäkää nyt naiset pikkasen järkeenne, älkääkä antautuko aina ku "lukkoa" ripsauttaa.

Ihan turhaa vinkumista,

oma valintanne.

Mistä sen tietää, että NYT se kierukka otti ja petti.

T: yllätysraskauden kohdannut viidennen odottaja, joka ei koskaan kuitenkaan aio sanoa lasta VAHINGOKSI vaan IHANAKSI yllätykseksi

väsynyt, kyllä tässä menisi vielä neljäskin minun puolestani.



Meillä ei ole koskaan ollut mitään uhmakiukkuja, nuorin on 1v6kk ja kai ikänsä puolesta pitäisi oll auhmaa jo? Mutta ei ole. Mutta meillä onkin kolme poikaa ja miehet nyt on leppoisi putkiaivoja =)



Lapset on opettetu siihen pienestä pitäen, että syödään mitä ruokaa vanhemmat laittavat ja laitetaan päälle ne vaatteet mitä äiti antaa kaapista. En siis henkilökohtaisesti ymmärrä, kun joku (curling?) vanhempi sanoo, että "Liisa" ei suostunut laittamaan tänään punaista paitaa eikä syömään jauhelihakastiketta...En siis ihmettele, että joku väsyy sellaiseen =)



Eikä meillä ole mitään sotkuista. Lapset keräävät itse lelut huoneittensa lattioilta lelulaatikoihin ennen kuin minä tai mies imuiroidaan. Eikä siitä väännetä kättä, se on perustoimintaa siinä missä vaikka ulkoilu.



Eteinen on siisti. Meillä on periaatteena, että vain kauteen kuuluvat ulkovaatteet on esillä ja että laatu korvaa määrän. Jokaisella on kaksi omaa metallilankakoria, missä on tumput ja pipot.



Isommat lapset ovat 5 ja 8v ja heille myös maksan pieniä palkkioita kotihommista, säästävät rahaa Jäätelöautolle. Roskapussin ulosviennistä saa 10 cnt ja lumitöiden tekemisestä (menee aikaa noin 30 min) 1 e.

Meillä elämä kahden lapsen kanssa on muuttunut jo niin rauhalliseksi, että sitä lisävipinää oikein kaipaa, tuskin maltan odottaa tämän kolmannen syntymää. Minua ei vaivaa pieni epäjärjestys eteisessä ja kun on vanha sohva siinä saa vapaasti pomppia ja olla. Kodin sisustus on muutenkin lasten mukainen, ei mitään hienoa. Sisustetaan sitten joskus kun lapset ovat isoja.. Meillä saa lapata kavereita ja kyllähän niitä käykin, on aikaa kotitöihin kun lapset leikkivät keskenään. Vanhempi on tosin jo koulussa, pitkät ikäerot kaikille kolmelle siis tulossa. Öisinkin on niin hiljaista kun nuorempikin alkoi viimein nukkua lastenhuoneessa, oikein kaipaan vauvaa tuhisemaan siihen kainaloon, minua ei perhepeti valvota (miestä valitettavasti kyllä). Töissäkäymisestä olen tosi väsynyt, ihan raastaa sydäntä kun ei saa eikä iltaisin siis kaikelta väsymykseltään jaksa enempi lasten kanssa olla, tuskin maltan odottaa että jään taas äitiysvapaalle. Rahaahan meillä ei paljoa ole, mutta pärjätty ollaan.