Olen raskaana ja pelkään että saan pojan!

on tehdä se "pehmomiehen" kanssa. Isän esimerkki poikiin on voimakas. Sen huomaa heti arjessa, että myöhemmin elämässä, vahvimmillaan pojan tullessa isäksi. Itselläni oli älliä napata jo parikymppisenä ihana pehmomies, kun muut nuoret naiset häntä vielä jonkun verran ylenkatsoivat (ei ollut jännittävä renttu). Tämän timantin myötä minulla on elämässäni kaksi poikaa (2 ja 5), joille pehmopappa opettaa eränkäyntiä ja leipomista! ;)



Omat poikani ovat oikein Poikia. Remuavat, meluavat ja keksivät älyttömiä tempauksia. Välillä nyrkit heiluu veljen kanssa. Joskus en vaan tajua, miksi kaikki pitää tehdä niin kamalalla älämölöllä ja kohkaamisella... Ja se tavaroiden rikkominen! Miksi kaikki pitää pistää palasiksi? Nämä on niitä pojat ovat poikia -juttuja, joita suurin osa pojista tekee ja suurin osa tytöistä ei. Yksilöt on tietysti erilaisia. Tietenkään mulla ei ole mitään käsitystä tytön kasvattamisesta, ehkä se on ihan samanlaista...



Mutta mihin itse kiinnitän huomiota remupoikieni kasvattamisessa on mm: toisten huomioon ottaminen, hellyyden osoittaminen, oman toiminnan seurausten ymmärtäminen, _yksilölliset_ taipumukset...



Ja noista poikamaisista piirteistä sen verran, että olen huomannut niistä olevan myös hyötyä. Ne aikuiset miehet, jotka olen tuntenut pienestä pitäen, ovat olleet ihan samanlaisia koheltajia kuin omat poikani. Loputon uteliaisuus ja tavaroiden rikkominen ovat johtaneet mm. insinöörin ja tutkijan ammatteihin. Sen älyttömältä näyttävän touhuamisen takana on usein nimenomaan palava halu tietää, "miten tämä toimii, mitä tapahtuu, jos teen näin, miksi tuo menee noin"... :)

vastaajiin, että meidän pojasta on tullut oiken kunnon öykkäri: Koheltaa, huitoo, leikkii aseilla, mellastaa, riehuu, raivoaa, puhuu rumia, kaivaa nenää, piereskelee (ja nauraa päälle), ärveltää ja kolhii itseään. Rakas se silti on...

"Miten onnistun kasvattamaan..." - Oma esimerkki on tärkein, ei niinkään se, että "tee niinkuin minä sanon".



"Enkä anna olla aggressiivinen, niinkuin pojat normaalisti ovat" - Voi apua sentään! Perusasioita: Ihmiselle (tytöille ja pojille) kuuluvat kaikki tunteet ja ne ovat hyödyllisiä ja tärkeitä. Aggressioiden tukahduttamisesta seuraa AINA jotain. Paras tapa kohdata lapsen aggressio on antaa lapsen raivota, nähdä hänen kiukkunsa ja RAKENTAVALLA tavalla ohjata hallitsemaan se. Älä hyvä ihminen lähde tukahduttamaan pienen ihmisen tunteenilmaisua - anna hänen kasvaa siksi, mikä hän on - ei sellaiseksi, kuin sinä tahtoisit. Mitä enemmän tunteita, esim kiukkua yrität hillitä, sitä todennäköisemmin se pyrkii ulos ja näkyville tavalla tai toisella. Kun kiukulle antaa luvan tulla ja se tulee nähdyksi - se myös laantuu nopeammin ja asettuu mittasuhteisiin - aikuisen ohjauksella.



Toiseksi: Itselläni on HERKKÄ poika ja tämä ei ole kasvatuksen tulosta, vaan todennäköisesti meidän vanhempien orientaatiota. Poikien maailmassa herkällä ja tunteikkaalla pojalla ei välttämättä ole helppoa - poikien sosiaaliset kuviot ovat erilaiset kuin tyttöjen. Eli mikä on sinulle eduksi ja mikä pojallesi? Sekä tytöt että pojat tarvitsevat sopivan määrän aggressiota valjastettuna esim. itsen puolustautumiseen.



Poikani on todella ihana, paras mahdollinen lapsi meille.



Lapsesi temperamentti on luultavasti tärkeämpi tekijä siihen, miten hän maailmaan orientoituu, ei niinkään se, onko hän tyttö vai poika. Sukupuolen mukaiset roolit opitaan vanhempia seuraamalla. Voisit etsiä kirjallisuutta temperamentista ja luopua itse stereotypioista. Vanhemman odotuksilla lapsestaan on myös vaikutusta häneen - jos odotat räyhäpetteriä, sellaisen myös helpommin saat.

on tehdä se "pehmomiehen" kanssa. Isän esimerkki poikiin on voimakas. Sen huomaa heti arjessa, että myöhemmin elämässä, vahvimmillaan pojan tullessa isäksi. Itselläni oli älliä napata jo parikymppisenä ihana pehmomies, kun muut nuoret naiset häntä vielä jonkun verran ylenkatsoivat (ei ollut jännittävä renttu). Tämän timantin myötä minulla on elämässäni kaksi poikaa (2 ja 5), joille pehmopappa opettaa eränkäyntiä ja leipomista! ;)

vastaajiin, että meidän pojasta on tullut oiken kunnon öykkäri: Koheltaa, huitoo, leikkii aseilla, mellastaa, riehuu, raivoaa, puhuu rumia, kaivaa nenää, piereskelee (ja nauraa päälle), ärveltää ja kolhii itseään. Rakas se silti on...

typerien ennakkoluulojen takia..Ultra näytti sitten ,että ihanan tytön lisäksi perheeseen tulee poika. Sinä päivänä näin sitten kaikenmaailman lökäpöksyjä kiroilemassa sätkä huulessa:( Tulin jo sinä iltana siihen lopputulokseen, että kun se lökäpöksy haisevine sukkineen on se oma lapsi, niin rakashan hän on (ilmanmuuta). Synnyttyään katselin pientä miehenalkua ja ihmettelin vaan, miten jotain niin ihanaa voi olla olemassa. ihan täsmälleen yhtä rakas tyttönikin. Ihana:) Onneksi ennakkoluuloistani huolimatta olen saanut pojan. Niin ihana:):)

suuttumuksensa ja vihan tunteensa eri tavoin. Ja että on tärkeää että saa ilmaista. Ei tunteitaan saa tukahduttaa vaan ne pitää saada turvallisesti näyttää ja käsitellä pois.



Pojat on poikia tarkoittaa ehkä mielestäni sitä, ettei heidän pojille ominaisia käyttäytymistapojaan voi kitkeä pois vaikka haluaisi. Äidit kun usein haluaisivat pojista rauhallisempia kuin he ovatkaan. Toki rauhallisiakin hetkiä on kirjan parissa tmv. Pojat ovat leikeissään fyysisempiä kuin tytöt, eli juoksevat, painivat, huutavat ja taistelevat (vaikka tyynyillä ja ulkona kepeillä/lumipalloilla jos muuta ei ole käsillä). Riehumista on enemmän kuin tytöillä, vaikka kyllä meillä tyttökin näissä leikeissä on mukana, kun yhdessä on kiva leikkiä.



Kyllä itseäkin jännitti ekaa poikaa odottaessa, vaikka poikaa toivoinkin, kun tyttö oli jo meillä. Että miten siihen poikien maailmaan pääsee sisään. Mutta kyllä siihen pääsee, ihana lasten maailma se on, mielikuvitusleikkejä, aarteenetsintää, painimista ja kaikenlaista hauskaa puuhaa.



Ja kyllä ne pojatkin tunteitaan näyttävät, meillä ryntäävät aamuisin halimaan, portaat mennään alas vain jos äiti ottaa kädestä kiinni, touhuissaan kertovat että äiti olen sun kaveri ja iltaisin sanovat iltapusun ja halin jälkeen että rakastan sua äiti.



t. 7v tytön ja 4v ja 2v poikien äiti

Vihastuttaa sellaiset äidit, jotka eivät hyväksy sitä, että heillä on poika, vaan yrittävät väen väkisin kitkeä lapsesta pois riehumisen ja luontaisen vilkkauden. Tietenkään ei saa rellestää mielin määrin jos ollaan esim. kylässä, mutta ei ainakaan meidän pojat jaksa mitään sisällä hissuttelua kovin pitkään. Harmittaa, kun tyttölasten äidit eivät ymmärrä tätä poikien vilkkautta, vaan ajattelevat heti että onpa huonokäytöksinen huonosti kasvatettu lapsi. Ja eräskin pienen pojan äiti sanoi kieltävänsä pojaltaan kaikenlaiset aseet ja miekat, hän ei halua että pojasta kasvaa sellainen rellestäjä. Voi pyhä sylvi!

suuttumuksensa ja vihan tunteensa eri tavoin. Ja että on tärkeää että saa ilmaista. Ei tunteitaan saa tukahduttaa vaan ne pitää saada turvallisesti näyttää ja käsitellä pois.

Pojat on poikia tarkoittaa ehkä mielestäni sitä, ettei heidän pojille ominaisia käyttäytymistapojaan voi kitkeä pois vaikka haluaisi. Äidit kun usein haluaisivat pojista rauhallisempia kuin he ovatkaan. Toki rauhallisiakin hetkiä on kirjan parissa tmv. Pojat ovat leikeissään fyysisempiä kuin tytöt, eli juoksevat, painivat, huutavat ja taistelevat (vaikka tyynyillä ja ulkona kepeillä/lumipalloilla jos muuta ei ole käsillä). Riehumista on enemmän kuin tytöillä, vaikka kyllä meillä tyttökin näissä leikeissä on mukana, kun yhdessä on kiva leikkiä.

Kyllä itseäkin jännitti ekaa poikaa odottaessa, vaikka poikaa toivoinkin, kun tyttö oli jo meillä. Että miten siihen poikien maailmaan pääsee sisään. Mutta kyllä siihen pääsee, ihana lasten maailma se on, mielikuvitusleikkejä, aarteenetsintää, painimista ja kaikenlaista hauskaa puuhaa.

Ja kyllä ne pojatkin tunteitaan näyttävät, meillä ryntäävät aamuisin halimaan, portaat mennään alas vain jos äiti ottaa kädestä kiinni, touhuissaan kertovat että äiti olen sun kaveri ja iltaisin sanovat iltapusun ja halin jälkeen että rakastan sua äiti.

t. 7v tytön ja 4v ja 2v poikien äiti

.. niissä on paljon ajatuksenpoikasta ja tosielämää. Onnistut ihan varmasti pienen pojan kasvattamisessa, kunhan annat hänen olla reilusti poika.



Mutta muista ettet kaada maailmantuskaasi pieneen ihmiseen. HAe apua, mikäli tuntuu että provosoit maailmantuska-ajatuksiasi mahdolliseen poikaan.



Ja kyllä, minäkin olen OSITTAIN sitä mieltä, että miehet ovat saaneet paljon pahaa aikaan ja saavat koko ajan maailmalla (asia joka on jollain tavalla tabu ja siitä ei puhuta, selitetään kulttuuri yms. eroilla vaikka samanlaista asennoitumista ja käyttäytymistä yhteiskuntaa ja naisia kohtaan niin Lähi-Idässä vs. Suomessa), mutta asia ei sovi TODELLAKAAN läheskään jokaiseen yksilöön (ennemmin pieneen mutta äänekkääseen osaan) ja osaavat naisetkin tarvittaessa, sitä ei käy lainkaan kieltäminen.

Meillä on 2.5 v poika ja tarkoitan tuolla kommentilla sitä, että pojilla on geneettisesti erilaiset leikit kuin tytöillä. Meidän taapero esimerkiksi tykkää rakennella, "korjata" ja nikkaroida kaikkea mahdollista. Räplää koko ajan jotain, laittelee eri lelusarjoja yhteen. Tuunaa potkupyöräänsä jne. Ja huitoo kepeillä yms. Ja korostan, että näihin mihinkään häntä ei ole erityisemmin kannustettu. Ja itse (olen siis isä) en ole todellakaan mikään nikkaroijatyyppi emmekä ole todellakaan ostaneet hänelle mitää sotaleluja yms. Uskon vakaasti, että tuo leikkien erilaisuus on osittain geneettistä ja on aikoinaan valmistanut poikia tuleviin miehen tehtäviin!

upean tytön lisäksi. Poika saa osallistuvan ja hellän miehen mallin, ihan normiolosuhteissakin, ei tarvi polttaa rintsikoita roviolla ja juosta siittäjää pakoon.

Joo oli meilläkin poika 2-vuotiaana tuollainen. Imuroi, leikki nukeilla ja järjesteli. Odotas vain kun poikasi kasvaa. Meillä miehisyys puhkesi esiin 4-vuotiaana, ja nyt leikkii sotaleikkejä ja keksii pyssyjä kaikesta mikä käteen sattuu. Ja juu, emme ole koskaan ostaneet pojalle mitään pyssyjä tai miekkoja! Lapset katsos opettavat toisiaan ja jos lapsellasi vaan on kavereita, ei tarvii kun yks kerta kun poikasi näkee jollain lapsella leikkipyssyn tai kuulee kuinka muut leikkivät metsässä sotaa niin se on menoa. Kyllä se pojat on poikia -sanonta valitettavasti pitää paikkaansa ja sitä paitsi 4-vuotisneuvolalehtisessäkin sanottiin, että pojat leikkii luonnostaan sotaleikkejä eikä niihin pidä puuttua! Eli se, että lapsi 2-vuotiaana on rauhallinen, ei todellakaan tarkoita että lapsi jatkaa samaa rataa myöhemminkin. Sori vaan ei ollut tarkoitus masentaa...

On nähnyt isänsä säännöllisesti siivoamassa ja on itse meillä se järjestyksen "mies". Rauhallinen ja kiltti poika, saanut isältään tämän käytösmallin ja geenit.

Kaksi tyttöä on ja en usko miehen koskaan lämpenevän ajatuksesta kolmannesta lapsesta joten taitaa poika jäädä haaveeksi.



Nämä meidän tytöt ovat aivan ihania enkä heitä vaihtaisi pois silti minusta tuntuu, että se poika puuttuu. Toisaalta jos yrittäisi kolmatta todennäköisyys poikaan taitaisi olla aika pieni. Enkä halua alkaa tekemään lasta sen takia, että se olisi jotain sukupuolta.



No lohtu tässä on se, että saan ehkä niitä "poikia" sitten kun tytöt ovat isompia. Siis tosi isoja noin 30v ennen kun saavat tuoda ekan kerran pojan näytille = ) Aika usein tyttären lapset ovat lähempänä isovanhempia kun pojan lapset ja tämä ei nyt ole mikään koko totuus ettei kenenkään tarvitse nyt hermostua.

Kyllä minäkin voin myöntää, että pelkäsin raskausaikana saavani pojan. Ja pelkoni johtui erittäin todennäköisesti siitä, että miehet ovat "aina" tehneet minulle pahaa - elämässäni on ollut se väkivaltainen isäpuoli ja hyväksikäyttävä sukulainen, kiusaajapojat peruskoulussa jne. Nälvintää, ilkkumista ja suoraa henkistä sekä fyysistä väkivaltaa - toki tytötkin tätä harrastavat, mutta omassa tapauksessani tyttöjen pieni iva ei ollut mitään poikien inhoon verrattuna. (HUOM: Tämä ei sitten ollut yleistys vaan oma, henkilökohtainen kokemukseni)



Mieheni on ihana, joskus ihmettelen että miksi hän kohtelee minua niin hyvin, ansaitsenko minäkin jotain hyvää? Jos sinua on alistettu ja nujerrettu koko nuoruus niin sitä odottaa koko ajan, että se on vaan jotain pilaa ja kohta sinulle taas nauretaan. Olen kyllä käynyt terapiassa, mutta luottamusta miehiin on silti vaikea rakentaa. Oloni on kiusaantunut miesten kanssa, naisten seurassa tunnen olevani "turvassa".



Vain ajatukseni myöntämällä voin muuttua paremmaksi ihmiseksi. Ja aivan varmasti rakastaisin poikaa, jos sellaisen saisin. (nyt minulla on tyttö) En minä pelkää sitä, että en voisi poikaa rakastaa vaan pelkään sitä, että mitä jos minunkin pojastani tulee sellainen, joka tekee muille pahaa? Toki pelkään tätä myös tytön kohdalla, ei ole varmaan päivääkään jolloin ei toisi esille sitä kuinka kallisarvoista on elämä - oma ja muiden ja kuinka toisia ja itseään pitää kunnioittaa ja arvostaa.

ovat juuri sitä suurta enemmistöä, jotka eivät koe apua tarvitsevansa. Luepa ap tuo oma tekstisi ja näe, miten kipeästi tarvitset mielenterveydellistä apua ja hoitoa. Ammattiauttajan kanssa oppisit käsittelemään traumojasi ja todellakin, saisit asianmukaista hoitoa.

Miten onnistun kasvattamaan siitä miehen, josta ei tule sellaista hirvitystä niin kuin useimmista? Myönnän, olen feministi ja ääri sellainen. Ajatus pojasta on jotenkin vastenmielinen. Tiedän kuitenkin että ajatukseni muuttuu jos saan pojan käsivarsilleni. Tulen sitä varmasti rakastamaan, mutta pelkään vaan niin kovasti että siitä tulee öykkäri. Sotaleluja en ainakaan sille osta, enkä anna olla aggressiivinen, niin kuin pojat normaalisti ovat.

Kertokaa millaisia teidän pojat on ja millaisen kuvan he saavat naisen ja miehen roolista teidän kotonanne. Onko esim niin että poika näkee alusta asti äidin huhkivan kotitöissä, kun isi vaan lepäilee ja ehkä vähän "auttaa" äitiä?

miehet ovat ylivoimaisesti edustettuna väkivaltarikoksissa. Mistä se johtuu?

Se johtuu siitä, että miehet ovat fyysisesti voimakkaampia. Naiset ovat oppineet olemaan turvautumatta fyysiseen väkivaltaan, koska heidän harjoittamana se ei tuo toivottua tulosta.

Naiset ovat ylivoimaisesti edustettuina työpaikkakiusaamistapauksissa. Mistä se johtuu?

Minulla kaksi poikaa ja kolmatta ei tule, koska pelkään että saan pojan! Kaksi poikaani ovat maailman ihanimpia lapsia, mutta en tarvitse kautta jaksa yhtään enempää pikkuautoja ja sotaleikkejä tähän kotiin. Korvatulpat on nyt jo ahkerassa käytössä ja pelkään, että menetän vielä kuuloni jos tähän sarjan jatkoksi tulisi poika lisää. Toki tytöistäkin lähtee ääntä ja voivat olla vilkkaita, mutta kyllä noilla pojilla on jotain sellaista ylimääräistä energiaa, jota on niin vaikea välillä ymmärtää.

tämä raatelevien av-mammojen palsta on vaan pikkasen väärä paikka. Psykiatriaan erikoistunut hoitohenkilökunta varmasti osaisi auttaa.

Miksei tunteistaan saisi puhua.

Minulla on kaksi poikaa. Toki heistä voi kasvaa kamalia machoilijoita siinä, missä tytöstä tulee ärsyttävä kitisijä ja nirppanokka. Ajattelen kuitenkin, että jos minä ja isä voimme tarjoat tasapainoisen roolimallin, niin pojistanikin kasvaa tasapainoisia.



Pojat ovat poikia ja heitä pitää ohjata poikien tavoin. Kun heillä on energiaa, pitää heidät potkaista pihalle metelöimään, pitää ohjata moneen liikuntaharrastukseen ja pitää heitä ohjata painimaan leikinomaisesti. Siinä isä on ratkaisevassa asemassa. Hän antaa sen miehen mallin, joka ei vain löhöä sohvalla ja joka kohtelee kunnioittavasti - ja puhuu kunnioittavasti - lastensa äitiä.



Minun tehtäväni äitinä on antaa pojalleni muuta. Kun he olivat pieniä, annoin hoivaa. Sen jälkeen minun tehtäväni on ollut antaa empatiakasvatusta. Opettaa lapset puhumaan tunteistaan ja huomioimaan muiden tunteita.



Vaikka pidän omaanikin osuuttani tärkeänä katson, että isän osuus pojan kasvatuksessa on vieläkin merkittävämpi. Pojasta tulee samanlainen kuin isästään, jos vain temperamentti ja luonne ovat vähääkään samanlaisia.

naiset ovat masentuneempia. Molemmilla sukupuolilla on sama määrä vihaa, miehet vain kanavoivat sen ulospäin, naiset sisäänpäin.

miehet ovat ylivoimaisesti edustettuna väkivaltarikoksissa. Mistä se johtuu? Kyllähän naisetkin osaavat, ei siinä mitään, mutta ei siinä määrin kuin miehet.