Mitä lapsena häpesit taustassasi? Siis nimenomaan aiheutti häpeän ja alemmuuden tunteen.

Muutettiin työn perässä kaupunkiin, jota vanhempani jaksoivat kummastella ja voivotella siihen asti kunnes muuttivat eläkkeelle kotiinsa. Selittivät kaikille kaupungin outoutta ja turmeltuneisuutta. Ei meillä maalla vaan tämmöstä...

isäni ammattia ja sukunimeäni.



Nyt jälkikäteen aikuisena olen pelkästään ylpeä molemmista!

isä toimihenkilö, äiti apuhoitaja. kummallakaan ei ollut lapsena valitettavasti mahdollisuutta opiskella, antoivat sen mahdollisuuden sitten omille lapsilleen, mistä olen kiitollinen. koulutusta meillä kotona aina arvostettiin ja koulunkäyntiin kannustettiin.

Salasin asiaa, koska sitä aina ihmeteltiin: " NIIIN VANHOJA!!!" Itseänikin asia nolotti ja harmiti niin vanhat vanhemmat.



Nykyään 34v. ensisynnyttäjä ei todellakaan ole mikään kummallinen asia.

Isäni oli postinkantaja ja äitini siivoojaa.



En ymmärtänyt, että vanhempani arvostivat koulutusta, eivätkä halunneet minun tekevän samoin kuin isäni, joka jätti koulut kesken. Sain heiltä erinomaiset avaimet elämääni.



En vain tajunnut sitä lapsena tai nuorena, kun luokallamme oli paljon rikkaampien perheiden lapsia. Olisin halunnut olla yksi heistä, että minunkin isäni olisi "lakimies tai lääkäri". Nyt jälkikäteen hävettää, että ajattelin noin vielä teininäkin.

teennäistä kasvatusvimmaa. Pitivät aina pihan lapsille jotain opettavaisia puhutteluja. Itse elivät kuitenkin ihan toisin. Lisäksi luulivat lapsia tyhmiksi, että uskovat heidän juttunsa tai että lapsille pitää sanoa itsestäänselvyyksiä. Ei mitään käsitystä ikätasoisesta käsityskyvystä.

oli vankilassa siihen asti kun täytin 14-vuotta.



Tämän jälkeen meillä on ollut hyvät välit, enkä ole enää aikuisiällä hävennyt isäni vankeustuomioita. En minä ole hän.

Vanhempani ovat mikroyrittäjiä ja meillä oli talo ja kesämökki, suht hyvät autot ja matkusteltiin pari kertaa vuodessa ulkomailla. Me lapset aika helposti saatiin uusia vaatteita, mopot, piikit yms. Meitä luultiin tosi rikkaiksi (kuten vissiin kaikkia yrittäjiä siihen aikaan. Jostain syystä ihmiset kadehtivat yrittäjiä). Nyt vanhemmiten olen saanut tietää sen, että vanhempani ovat hankkineet ihan minimipalkkaa, mutta ovat eläneet muuten niin "köyhästi", että tällaisiin ylimääräisiin oli varaa. En kyllä ymmärrä miten, koska nyt me teemme vanhempieni työtä emmekä todellakaan pysty samaan.. :/

se oli meidän kylällä harvinaista 70-luvulla - toivoin, että isäni olisi kuollut, jotta olisin voinut sanoa äitini olevan leski.



Häpesin myös isäni kännitörttöilyjä, joista kaverit aina koulussa kertoivat. Pieni kylä, jossa kaikki tunsivat toisensa oli todella ahdistava paikka ellet sopinut normeihin.

samat kuin ap:lla, koti oli aina sotkuinen (onneksi juuri kukaan ei sitä nähnyt kun ei ollut paljoa kavereita) ja isä usein kännissä. Äiti ei juonut tippaakaan mutta ehkä siihen isään meni niin paljon energiaa, ettei kukaan siivonnut juuri koskaan. Juominen hävetti niiden parin kaverin seurassa älyttömästi, lapsena haluaisi vanhempien olevan täydellisiä ja kavereiden vanhemmilla ei ollut alkoholiongelmaa joten ei siitä voinut kellekään puhua, sitä piti vain kaunistella.

Äitini komensi minua kaikkein ankarammin silloin kun kaverit näkivät. Muutenkin vanhempien päätökset ja rajoitukset olivat mielivaltaisia. Luvattuja juttuja peruttiin vaan "koska minä sanon niin". Kiva niitä oli sitten kavereille selitellä.

yksihuone ja keittiö. Eipä sen puoleen, niin hän se taisi olla useammalla siihen aikaan. Meillä oli oma asunto, kun muutimmme oli vielä sähköt Mutta ei ilmeisesti ollut varaa maksaaa laskua. sähköt katkaistiin.

Häpesin sitä, että äiti puhu ruotsinkieltä kavereiden kuullen.

Olisin niin toivonut, että olisivat olleet edes jotain opistoasteen käyneitä, mutta ei, lyhyet ammattikoulutukset vain.

Nuoria he olivat (21 ja 23 kun synnyin), mutta ei se kyllä ollut mikään ylpeilynaihe vaan päinvastoin. Kaverin 15 v vanhemmat lääkäriäiti ja opettajaisä olivat kateuteni kohde. He puhuivatkin niin sivistyneesti omiin vanhempiini verrattuna.



Aikuisena en ole vanhempieni ammatteja hävennyt. Suurin osa siitä ikäluokasta on vähän koulutettuja.

oikeasti mun taustassa tai perheessä ei ollut mitään vikaa, mutta mulla oli huono itsetunto.

Siihen aikaan se ei ollu niin yleistä. Hävetti tuoda äidin allekirjottamia kokeita opelle näytille kun äidillä oli eri sukunimi kuin mulla (on uusissa naimisissa). Vaikka opettaja ihan varmasti tiesi meidän perhekuviot.

elettiin -70 lukua, olin ala-asteella koulussa ja luokassani ainoa, jonka vanhemmat olivat eronneet, huh miten häpesin.

Olin myös ainoa, joka otti opettajalta vastaan hakemuksen, jolla sosiaalitoimesta tms. sai hakea "köyhän avustusta" johonkin tarpeelliseen, esim. talvikenkiin, voi miten häpesin, kun kaikkien silmien alla ainoana hain ja palautin opettajalle ko. hakemuksen.

vanhempien (mieli)sairaus, eivät olleet töissä kuten muiden vanhemmat, ei ollut varaa hienoisiin vaatteisiin tai hyvään autoon. Oltiin köyhiä. Ja kyllä toi ensin mainittu on vieläkin sellainen asia, ettei sitä tule juuri puhuttua, joskaan enää ei siitä koe juuri häpeääkään. Mielenterveysongelmat kun ovat nykyään aika yleisiä, esim. masennus. 1970-luvulla oltiin vaan hulluja.

sisko häpesi hirveästi äitini pukeutumista. Äitimme siis pukeutui töihin aina jakkupukuun tai muuhun vastaanvaan huolitellusti. Lähimpien kavereiden äidit olivat töissä tehtaassa, päiväkodissa tai sairaanhoitajia, äiti siis erottui heistä ja siskostani äitimme oli tosi nolo.

mielisairasta äitiäni...ja aika onnetonta kotiani...ja itseäni kokonaisuudessaan...