Harrastaako teidän lapset mitään kilpaurheilua?

Tuo määrä tuntuu ihan älyttömän hurjalta... Ja sitten tulevat venäläiset tai muualta itäisestä euroopasta ja korjaavat potin. Joskus tuntuu että jos haluaa menestyä kilpauralla ja jopa elättää itsensä sillä lajilla, niin laji pitäisi valita sellaisesta missä Suomessa on siihen mahdollisuus. Tosin lapsethan treenaavat rakkaudesta lajiin ja saavat siitä paljon muuta hyvää, mutta eikö teitä vanhempia joskus mietitytä mitä uhrauksia se vaatii?

Taitolajeissa harjoittelu täytyy aloittaa nuorena ja harjoitusmäärät ovat kovat, jos halutaan kehittyä ja menestyä kilpauralla. Meidän tyttö on 11v ja harkkoja on 6 kertaa viikossa 3 tuntia kerrallaan. Ei kai tuommoista kukaan jaksaisi jos ei olisi ihan hurahtanut harrastukseensa.. Hyvin on mennyt ja on ikäluokkansa kärkijoukoissa Suomessa maajoukkuelinjalla.

Oma voimistelu-urani lähti käyntiin 7-vuotiaana 70-luvulla. Näin Nadija Comanechin TV:ssä ja se oli siinä. Äidin mielestä voimistelu oli turhan rankka laji ja painostuksen alla olin ensin vuoden klassisessa baletissa. Inhosin sitä ja pääsin jumppaan. Aika nopeasti etenin hommassa ja parin vuoden jälkeen pääsin ns. valmennusryhmään. Vanhempani kertoivat, kuinka ensin kovasti pohdittiin, että 2 kertaa viikossa on varmaan vähän liikaa. Aika nopeasti harjoitusmäärä nousi 5 x viikossa jne.

Saavutin aika paljon voimistelussa, en halua alkaa sitä tässä eritelemään, koska piirit ovat tosi pienet ;)

SM-kullat olivat tietynlaisia graalinmaljoja. Uskomaton tunne onnistuneen kisan jälkeen. Kuitenkin parasta antia loppuelämän kannalta olivat:

- Säännölliseen ja kurinalaiseen elämään tottuminen jo nuorena

- Vaativa valmentaja, joka hyvin kannusti tulevien vaativien esimiesten ja asiakkaiden kohtaamiseen

- jännityksen sietäminen ja sen kääntäminen voimavaraksi, uskallus (aiemmin suoranainen "vaara" telineillä, nyttemmin erilaisten tilanteiden kohtaaminen)

Uhraukset joita jouduin nuoruudessa tekemään olivat lähinnä bileet ja dokaus, sekä ostarilla hengailu. Lukio-ikäisenä osallistuin kotibileisiin ja vappuihin, en vaan juonut, koska usein seuraavana päivä oli lähtä telinekohtaisiin SM-kisoihin. Olin suosittu tyttö.

Lapsuudesta en ikinä muista joutuneeni luopumaan leikistä harrastuksen vuoksi ja leirit ovat jotain, minkä muistaa ikuisesti, voin yhä haistaa tietyn hiihtolomilla tutuksi tulleen urheiluopiston tuoksun nenässäni :)

Mutta on tosiaan vain harrastaja-ainesta, kilpailuissa on käyty uinnista, muista pelataan piirisarjoissa kuten varmaan kaikki harrastajat näistä lajeista. Jos kilpailee, pitää olla hyvä. Ja Suomessahan kaikki haluavat olla hyviä ja kaikkien pitää olla tosi hyviä, muuten ei ole yhtään mitään. Ihan turha harrastaa, jos ei kilpaile :/



No, ehkä poika paikkansa löytää.