Epäsosiaalinen perhe

Oikein iloista työpäivää.

T: 11cm mies

Tui tui vaan sinnekin, missä kuljet.

vaikken ihan samanlaisessa tilanteessa ole. Lapsuuteni tosi vastaa kovasti kertomaasi: olin varakaveri ja paljon lapsuudessani yksin. Opin tietenkin myös nauttimaan yksinäisyydestä, vaikka mielestäni olen kuitenkin varsin sosiaalinen tyyppi. Nykyisin minulla on useampi hyvä ystävä, enkä koe itseäni lainkaan yksinäiseksi (ja onhan minulla perheeni myös).



Esikoiseni (syksyllä koulun aloittava poika) on selvästi perinyt minun luonteeni. On arka lähtemään muiden lasten mukaan, mutta tutustuessaan on oikein kiva kaveri. Hän myös viihtyy itsekseen tai meidän vanhempien kanssa, eikä aina ensisijaisesti ryntää muiden lasten pariin. Kaveriseura on kuitenkin ruvennut iän myötä kiinnostamaan ja selvästi poika nauttii, kun saa touhuta kavereiden kanssa. Mutta niitä pysyviä ystävyyssuhteita on ollut vaikea solmia. Pk:sta ja eskarista niitä on tullut, mutta yleensä pojalla on vain yksi tai kaksi kaveria kerralla. Ja kaverit on moneen kertaan vaihtuneet. Kaverikutsuja tulee kyllä, mutta yleensä vastakutsuna vasta sen jälkeen, kun me olemme ensiksi kutsuneen. Naapurista on löytänyt yhden pojan, mutta nyt heidän välinen ystävyys on vähän katkolla, kun naapurinpoika löysi itselleen vielä kiinnostavan kaverin.



Poika aloittaa syksyllä koulun ja ei tule tuntemaan koulusta entuudestaan yhtään lasta. Tosissani pelottaa pojan puolesta. Minulla on myös paljon vanhoja "traumoja" omasta yksinäisyydestä, enkä haluaisi pojan koskaan tuntevan sitä, mitä itse olen tuntenut. Soisin hänelle edes sen yhden hyvän ystävän, pysyvämmän bestiksen.



Minulla on myös tytär, päiväkoti-ikäinen vasta. Hän on kaveriporukassa selvästi luontevampi kuin minä tai poikani ja hän selvästi tutustuu toisiin lapsiin helposti. Tyttöni on antanut minulle uskoa siihen, ettei yksinäisyys ole mitenkään geneettisesti siirtyvä ominaisuus.



Tsemppiä ap:lle ja muilla! Teillä on paljon kohtalotovereita!

tätä aihetta aika paljon ja noita ihmisten välisiä kemioita varsinkin, miksi toisten kanssa synkkaa ja toisten ei.



Itseäni luonnehtisin sosiaaliseksi erakoksi, joka kyllä nauttii ihmisten seurasta, mutta valikoi seuransa, koska ei halua/jaksa olla kaikkien kanssa tekemisissä. En jaksa myöskään omalla ajalla kuunnella mitä tahansa diipadaapaa, vaan olla niiden ihmisten seurassa, joiden kanssa oikeasti viihdyn. Inhoan teeskentelyä, joten tavan vuoksi en useinkaan viitsi asioita tehdä, esim. osallistu kaiken maailman kissanristiäisiin tms.



Omalla kohdalla kysymys on sekä tietoisesta käytöksestä että luonteesta ja varmaan lapsuusolosuhteistakin. Minua kiusattiin koulussa, joten sekin on vaikuttanut luottamukseen toisiin ihmisiin. Kavereita ei ollut kovin montaa vielä lukiossakaan, jossa tunsin todellakin olevani täysin ulkopuolinen.



Jossain parinkympin kieppeillä tuli muutos elämään. Olen ollut aina utelias luonteeltani, joten päätin, että haluan kuitenkin olla ihmisten kanssa tekemisissä. Hakeuduin siis sellaiseenkin seuraan, josta en välittänyt ja sittemmin olen asunut ja ollut töissä useammalla paikkakunnalla jne. eli sitä kautta ihmisiin tutustumalla ja avautumalla omista asioistani enemmän olen saanut vastakaikua muilta.



Tätä nykyä elän suht tyytyväistä elämää, ystäviä on useampia, samoin kavereita, vaikka silloin tällöin pohdinkin, että pitäisi olla sosiaalisempi tms.



Jos ja kun saan lapsia, olen valmis hyväksymään, jos tämä "oman tien kulkeminen" periytyy. Joskin, jos penska tuntee itsensä yksinäiseksi, yritän kyllä ohjata harrastuksiin tms. Liian ahdistunut ei kannata olla, koska pahempaa kuin yksin yksin on olla yksin seurassa. Pointti siis se, että uskon, että tyttäresi löytävät kyllä ystävän/ystäviä jossain vaiheessa - parempi tosiystävä kuin monta pinnallista kaveria mielestäni.



Se, että jos lapsena tai nuorena ei ole kavereita, ei tarkoita samaa aikuisena. Uskon myös, että itsekin voisit löytää samanhenkisiä kavereita "koskaan ei ole liian myöhäistä" Ja ei me erityislaatuiset loppujen lopuksi ihan niin harvinaisia olla kuin luulemme! ;) Tsemppiä sinulle ja perheellesi!

kuin sinä eli tarkkailjoita.. ei välttämättä.

Kavereita on kutsuttu eskarista kyläilemään, pidetty isot synttärit joissa kaikki luokan pojat mukana jne. Lapsi puhelias ja mukana toiminnassa, ei arka tarkkailija tyyppi ollenkaan. Silti kyläilykutsuja ei tule kavereiden koteihin.

Loputtomastiko vaan aina kuljetan porukkaa tänne eskarilta ja myöhemmin koululta ilman että oma lapseni saa vastakutsua koskaan?



lapsikin kyselee että miksiköhän Ville ei pyydä mua koskaan niille vaikka mä ehdotan että voisin mennä välillä niille kylään jne. Jotkut vanhemmat jopa pyytävät että hakisin lapsensa eskarilta ja pitäisin täällä iltapäivän kun on sitä sun tätä menoa.



Jos samat tyypit on olleet täällä jo 4-5 kertaa iltapäivän niin onko kohtuutonta olettaa että omakin lapsesi pääsisi joskus kylään jonnekin?



t. nyt loppui kuskailu. Seuraavan tuon eskarilta tänne vasta kun omani on kutsuttu heille. Jos sitä kertaa ei tule niin ei voi mitään.

Toiset pääsee joka paikkaan ja toiset ei minnekään.

sitä, että nykymaailmassa tietynlainen sosiaalisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus saa liian ison arvostuksen. Eikö yksin viihtyminen ole aivan yhtä arvokasta? Miksi puolet väestöstä pitäisi muuttaa ja kasvattaa väkisin toisenlaiseen formaattiin kuin heidän luonteensa edellyttää? Onhan se raskasta, jos lapsi pitää väkisin muuttaa nykymaailmaan sopivaksi. Itse soisin, että meitä yksin viihtyviä mutta sosiaaliset taidot normaalisti omaavia ihmisiä arvostettaisiin yhtä lailla kuin heitä, jotka viihtyvät seurassa ja ovat aktiivisesti menossa mukana.

-millaisia taitoja lapsella pitäisi olla että hänen seuraansa haluttaisiin?

Toiset pääsee joka paikkaan ja toiset ei minnekään.

En ole ikinä ajatellut, että tuollaista voisi olla. Tuntuu, että lapset löytää aina kavereita. Jopa minä ja sisarukseni löydettiin vaikka oltiin huonosta perheestä eikä meille saanut tulla koskaan.



Itse varmaan tuossa vaiheessa ns. vaihtaisin maisemaa. Katsoisin sellaisen asuinalueen missä on paljon lapsia tai esim. koulu ihan lähellä. Toinen mitä voisi kokeilla on hankkia jotain joka kiinnostaa muita. Esim. meillä on eläimiä (ihan kyllä itseni vuoksi, ei lapsen kavereiden mutta silti) ja tytölle on tullut montakin kaveria sitä kautta, että ovat halunneet nähdä meidän elukat. Toinen vetonaula meillä on playstation 3 karaokelaitteet, wii sekä trampoliini. Meille myös pääsee melkein aina yöksi, vien tyttöjä elokuviin, hop lopiin, uimaan, shoppailemaan, syömään roskaruokaa jne. Monen kotona on tiukemmat säännöt eivätkä vanhemmat nyt ainakaan mitään viitsi tehdä lasten kanssa.



En nyt tarkoita, että sun pitää ruveta hankkimaan mitään elukoita tai pelejä tai ramppaamaan elokuvissa, kunhan pohdiskelen. Joskus muutto voi olla ainoa ratkaisu :(

Kavereita on kutsuttu eskarista kyläilemään, pidetty isot synttärit joissa kaikki luokan pojat mukana jne. Lapsi puhelias ja mukana toiminnassa, ei arka tarkkailija tyyppi ollenkaan. Silti kyläilykutsuja ei tule kavereiden koteihin. Loputtomastiko vaan aina kuljetan porukkaa tänne eskarilta ja myöhemmin koululta ilman että oma lapseni saa vastakutsua koskaan? lapsikin kyselee että miksiköhän Ville ei pyydä mua koskaan niille vaikka mä ehdotan että voisin mennä välillä niille kylään jne. Jotkut vanhemmat jopa pyytävät että hakisin lapsensa eskarilta ja pitäisin täällä iltapäivän kun on sitä sun tätä menoa. Jos samat tyypit on olleet täällä jo 4-5 kertaa iltapäivän niin onko kohtuutonta olettaa että omakin lapsesi pääsisi joskus kylään jonnekin? t. nyt loppui kuskailu. Seuraavan tuon eskarilta tänne vasta kun omani on kutsuttu heille. Jos sitä kertaa ei tule niin ei voi mitään.

Tuleeko ne teille mielellään vai vähän niinkun vastentahtoisesti? Itse en ottaisi ongelmaa tuosta vastavuoroisuudesta. Hyvähän se on, että ovat teillä, miksi pitäisi olla jossain muualla? Meidän tytön kaverit on 99% meillä eikä se haittaa yhtään. Kyse ei ole siitä ettei sinänsä pyydettäisi mutta meillä on vaan kivempaa joten kaikki haluaa tänne. Eikö se nyt ole pääasia, että lapsellasi on kaveri eikä se kenen luona sitä kaveria nähdään? Pyytääkö ne kaverit ikinä päästä teille vai kuka sitä ehdottaa?

emme koskaan oleilleet meillä, missä vanhempani eivät tajunneet ystävyyden merkitystä ja jossa kodin ilmapiiri oli tunkkainen. Onneksi saimme olla ystäväni luona, eikä pääsyäni sinne rajoitettu vastavuoroisuuden puutteen vuoksi! Ystävyytemme on jatkunut jo pitkälle kolmattakymmenettä vuotta, ja tuo ystävä on yhä yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä - samoin minä hänen.



Jos lapsesi kaverit viihtyvät teillä ja pitävät poikasi seurasta, onko tosiaan tuo vastavuoroisuuden puute kovin vakava juttu? Lapsellasi voi olla tärkeitä ja merkityksellisiä ystävyyssuhteita, vaikka niitä ylläpidettäisiin pääasiassa teidän kotona.

Mä en tajua, että vanhemmat SALLIVAT tuollaisen käytöksen. Jos eivät muka pysty puuttumaan, pitävät sitten kahden hengen synttärit lapselleen ja sen bestikselle.

Että voi olla aikuiset avutonta porukkaa.

No, eihän sitä sallittukaan, kun se tuli ilmi, mutta ehti se varmaan hetken jatkua ennen kuin joku aikuisista huomasi. Tuollaisia kahdeksanvuotiaita kun ei tule vahdittua ihan joka hetki. Mutta tuollaisen käytöksen vuoksi ei siis kaverillanikaan ole helppoa.

Terveisin se, joka sen synttärijutun kirjoitti.