Mikä on ollut parasta mitä joku on sulle sanonut, kun läheisi oli kuollut?

sen jälkeen ei katsella itkua tai ruikutusta. Oikeassa olivat.

Sydamesta tullut osanotto ja uskallus kohdata ovat jaaneet mieleen.

Kaksi viikkoa saat surra sen jälkeen ei katsella itkua tai ruikutusta. Oikeassa olivat.

minulle, kun itkin "älä olekaan surulainen."

Se, että oli hiljaa sen hetken, tuntui hyvältä. Ei siinä tilanteessa mitään sanoja tarvita.

2-vuotias poika sanoi minulle, kun itkin "älä olekaan surulainen."

yksi vanhempi herrasmies sanoi, että se tapahtuu vain kerran elämässä. Ja näinhän se on.

mummoni kuoli, 5v tyttöni sanoi että "mummo on nyt enkeli, ja enkelit ei kuole koskaan". Minusta oli ihanasti sanottu

mutta sitten on jatkettava elämää eteenpäin. Märehtimään ei saanut jäädä, kyllä jämpti on niin. Olin sisäoppilaitoksessa ja nuori silloin. (Poikaystävä teki itsarin). Kaverit kiskoivat mukaan menoon ja sieltähän se sitten löytyi taas uusi tyyppi, että kyllä kannatti.

Kun isäni kuoli ja tapasin yhden tutun. Hän alkoi puhumaan omista jutuistaan, valitti miehestään ja ylitöistä ynnä muuta. Kerroin sitten, että isäni on kuollut muutama päivä sitten, olen henkisesti aika pahassa jamassa just nyt.

Hän vain katsoi, sanoi :Oho. Alkoi sitten kertomaan, miten hän tietää miltä musta tuntuu, hänkin masentui kun hänen kissansa muutama vuosi sitten piti lopettaa. Siitä hän pääsi sitten vähän ajan kuluttua palaamaan noihin aloittamiinsa asioihin, eli lähinnä miehensä haukkumiseen.

En jaksanut kuunnella.

kunnioittavaan sävyyn sanottuna se on aina hyvä. Ja se ettei lyttää toisen oikeutta tuntea surua.



Kun kerroin duunissa isoäitini kuolleen, pomo sanoi jotain tyhmää, tyyliin että se on normaalia että vanhat ihmiset kuolee. Hyvää tarkoittavaan sävyyn tietenkin, mutta se oli loukkaavaa. Kohta pomon oma äiti kuolee. Saa nähdä osaanko olla tahdikkaampi.

Se tuli sydämestä.



Ja se on tosi, että suurin osa ihmisistä: ystävistä ja tutuista alkaa karttaan kuin ruttoa sitä, jonka läheinen on kuollut. Ja sitten joskus, jos vahingoissa edes sivulauseella viittaat tapahtuneeseen, vaihtavat heti puheen aihetta.



Todellisia ystäviä on hyvin vähän. Niitä, jotka todella ymmärtää, kuinka raskasta läheisen menettäminen voi olla.

Se ei osannut oikein sanoa mitään ja olisi halunnut heti lähteä pois ja jättää minut yksin suremaan, mutta sehän ei sopinut minulle.

Ja se on tosi, että suurin osa ihmisistä: ystävistä ja tutuista alkaa karttaan kuin ruttoa sitä, jonka läheinen on kuollut. Ja sitten joskus, jos vahingoissa edes sivulauseella viittaat tapahtuneeseen, vaihtavat heti puheen aihetta.

Suomi on kyllä niin kylmä maa. Ensin kuolee omainen ja sitten vielä ystävät hylkäävät. Meiltä on lapsi kuollut ja olen aika paljon ollut lapsikuolemapiireissä. Siellä melkein jokaisella on sama tarina. Lasten kuoltua ystävät hävisivät. Itsellänikin osa ystävistä hylkäsi juuri pahimmalla hetkellä. Onneksi eivät kaikki.

tuo "otan osaa" hommeli on aivan liian teennäistä. sitä tulee joka hiton tuutista koko ajan. jopa tuntemattomat hokee sitä. mulle jos joku tulee ottamaan osaa ni tietää ottaneensa.

sitten? Olisiko parempi, että sanois vaan, "aijaa" ja jatkais muuta juttua? Vai mikä? Kyllähän tuntemattomampikin ihminen jotenkin haluaa noteerata tuollaisen uutisen ja vaikea keksiä mitään "uutta ja erikoista", kun ei siihen mitään lohduttavia sanoja ole olemassakaan.



Minulle ainakin kelpaa "otan osaa" tai ihan mikä vaan reaktio, joka osoittaa, että kuulija noteeraa, että jotain surullista minulle on tapahtunut.



Eipä ihme, että ihmiset kaikkoaa, jos surijat ovat itse agressiivisia. Totta kai kaikki sanat tuntuu latteilta, jos rakas ihminen on kuollut. Mutta ei se niitten muitten ihmisten vika ole, että siihen ei vaan mitään maagisia lohtusanoja ole olemassakaan.

menettäneensä läheisensä kun ei halunnut kuunnella noita latteuksia otan osaa ja ihmisten vaivautuneita katseita ja juuri tuota, että ei uskalleta olla normaalisti jos toisella on ollut joku menetys.

että sydän kääntyi ympäri. Hän todella tarkoitti sitä.

Menetin isäni onnettomuudessa vuosia sitten. Kun kerroin, niin yksi kaveri ei sanonut mitään, halasi vaan ja toinen sanoi "otan osaa" ja otti kädestä kiinni.



Mulle vilpitön kosketus on ollut se paras tapa.

"Suren sinun kanssasi". Se on minusta kauniisti sanottu. Olen ottanut sen omakseni, en sano koskaan: "Otan osaa".