Saako teidän lapset käsitellä omia lelujaan miten haluavat?

Paitsi jotain kamalia romuja joista itsekin haluan salaa eroon.

luin yhden kolumnin, jossa kolumnisti siteerasi esseisti Antti Nyleniä: tavarapaljous ei johdu tavararakkaudesta, vaan siitä, että tavaraa ei rakasteta (en nyt muista, menikö se noin ihan sanasta sanaan). Allekirjoitan väitteen.

meidän perheessä ei tahallaan hajoiteta esineitä, ei omia eikä muiden

Heitellä ei saa, väkivallalla ei saa rikkoa. Mutta jos välttämättä haluaa niin osiksi voi sen purkaa, rauhallisena näpräilynä siis. Eihän sitä muuten opi miten asiat toimii.. ;) Meillä leluja myös korjataan paljon, ne moneen kertaan korjatut tuntuukin usein olevan kaikkein rakkaimpia.

Heittely ja "hakkaaminen" on kyllä kielletty. Ja illalla kerätään yhdessä lelut "nukkumaan".

Minä olin lapsena kiltti tyttö, joka ei ikinä rikkonut mitään. Minulla on kuitenkin poika, joka on pienestä asti pureskellut kaikkea ja nyt isompana haluaa tietää, mitä tavarat pitävät sisällään. Olen toki sanonut lapselle, että ei kannata hajottaa leluja, jos haluaa leikkiä niillä myöhemmin, mutta luotan lapsen arvostelukykyyn asiassa. Kodin muita tavaroita ei saa hajottaa, mutta leluilla lapsi saa tehdä mitä haluaa. Lelujen tarkoitus on mm. kehittää luovuutta ja mielikuvitusta. On kovin aikuislähtöistä, jos sanotaan, että lelulla pitäisi leikkiä tietyllä tavalla. Monesti se rikkinäinen ja tuunattu lelu on paljon mieluisampi lapselle. En halua sortua samaan ylihuolehtivuuteen kuin oma äitini. Haluan antaa lapselle vapauksia toteuttaa itseään turvallisissa puitteissa. tämä lelujen vapaa kohtelu on mielestäni sitä.

Leluja kohdellaan hyvin, ei rikota tahallaan tmv.

mutta tietäisittepä, miten silmät kiiluen ja innosta puhkuen mieheni ja poikani liimailevat ja kasailevat uudelleen leluja, jotka ovat leikin tiimellyksessä menneet rikki (joskus vahingossa, joskus ehkä tahallaankin)...

Mä suosittelisin, että äitien tulisi antaa poikien olla enemmän poikia. Pojille pitäisi sallia joskus vähän rajumpia otteita. Pojat ovat usein kiinnostuneita siitä, miten joku hajoaa palasiksi ja miten sen saa korjattua, vai saako sitä enää korjattua. Sitten kun lapsi toteaa, ettei sitä enää saa korjattua, siinäkin syntyy monia uusia oivalluksia ja lapsi oppii. Relatkaa nutturaa, ne on vain leluja, ja nimenomaan lapsen leluja.

Jos lapsi oikein vänkää että voipas esim. vääntää jotain lelunosaa väärään suuntaan KUN MÄ HALUUN, niin sanon että tee sitten, mutta sitten lelu on rikki eikä sitä voi korjata enää ikinä ja että sitten se on rikki ikuisesti. Siihen on aina loppunut vänkäys.