Kadun lastani

samoissa fiiliksissä...tykkään olla vauvan kanssa mut olen pettynyt että tunteeni eivät ole niin vahvoja vauvaa kohtaan kuin olisin toivonut. Vauva nyt 7kk..usein mietin elämää ennen vauvaa ja kuinka hyvin kaikki oli ennen vauvaa. Elämä tuntuu tällä hetkellä hieman ahdistavalta vaikken koekkaan olevani masentunut..toivoisin kiintyväni vauvaan, miksihän se on niin vaikeaa...

en edelleenkään ole lapsirakas. Ja kadun lastentekoa, koska tein ne väärän miehen kanssa. useimmiten lapset ovat virhe, koska elämä vaan nyt on 100 kertaa kivempaa ilman lapsia, mitä sitä valehtelemaan selvää asiaa.

Kyllähän voit antaa lapsen adoptioon vielä kun se on niin pieni. mitä suotta pilata elämänsä???



ja tämä EI ole provo.

enemmän, luulen, että tunteesikin syvenee.

Minulla oli vähän sama juttu, olin iloinen siitä että synnytys meni hyvin, vauvani oli terve, helppo hoitoinen ja minun silmään niin sieväkin vielä. En kuitenkaan tuntenut mitään ylitsepursuavaa rakkautta tai suojeluhalua, lenkeillä ajattelin (en siis pelännyt, ajattelin neutraalisti), että saattaisin ihan hyvin unohtaa vaunut johonkin vahingossa, olisipa noloa. Minun myös oli hyvin helppo antaa vauva sukulaisten hoidettavaksi, en tuntenut mitään sellaista leijonaäidin mustasukkaista suojeluvaistoa, että pitäisi koko ajan kytätä vieressä. Sopivissa sosiaalisissa tilaisuuksissa, joissa vauva kiersi sylistä syliin, havahduin välillä että jaa oliko mulla vauvakin, missäs se on... Aina en sisälläkään osannut täysin huolellisesti arvioida mikä vauvalle on turvallista, kun yksin olin, osa äideistä on niin varovaisia ja huolissaan kaikesta, minä en ollut ja minun vauva satutti itsensä pari kertaa. Näistä tuli aina ihan hirveä olo, itkettiin yhdessä ja edelleenkin, kun muistelen tilanteita, koen kaameaa syyllisyyttä huolimattomuudestani. Opin kyllä virheistäni. Vauvalle kyllä juttelin hoitaessa, ja pidin häntä paljon sylissä. Hän nukkui perhepedissä ja imetin pitkään. Minun oli helppo näitä tehdä, koska koin vauvan kanssa loikoilun ja kotona nysväämisen mukavana. Kerrankin sai "laiskotella" hyvällä syyllä. Imetys oli myös mukavaa ensimmäisen kuukauden kipujen jälkeen, vauva täytyy kuitenkin ruokkia ja näin se onnistui niin helposti. Eli tein jotain arvokasta tekemättä oikeastaan mitään.



Näin jälkeen päin olen edelleen todella pahoillani, että jätin vauvan niin huolimattomasti sohvalle että hän siitä saattoi tipahtaa. Muutoin hoidin häntä hyvin, ja hän on nyt reipas, iloinen ja luottavainen pieni poika. Vieläkään en tunne musertavaa rakkautta, vaikka hän hirmu tärkeä ja ihana onkin. Mutta huomaan myös, että se että näin oman vauvani niin hirmu kauniina (koska kaikki vauvathan, myös minun, on ryppyisiä tikkujalkaisia broilereita), sekä se että järkytyin niin kovasti siitä kun oma huolimattomuuteni aiheutti vauvalle pelkoa ja varmaan myös tuskaa, osoitti että välitin hänestä kyllä kovasti silloinkin. Olin vain odottanut sellaista valtavaa ryöppyä, mutta ehkä se ei ollut realistista, kun en kovasti sellaista ole muissakaan onnellisissa tilanteissa kokenut.



Itse tunnet itsesi ja tiedät varmaan auttaisiko "keinotekoinen" tunteiden herättely. Suosittelen oman kokemukseni perusteella, että otat asiaksesi jutella ja huomioida vauvaa hoitotilanteissa, ja lisäksi teet tietoisesti hetkiä, jolloin otat vauvan lähelle ja keskityt ainoastaan vauvaan, vaikka vain hänen ilmeiden tarkkailuun ja niiden matkimiseen. Joku vauvahieronta voi myös olla hyödyllistä siinä mielessä, että vauva saa tarpeellista läheisyyden kokemusta ja itsellesi jää hyvä mieli tulevaisuutta ajatellen.

Lapseni on ihan ok, tunnen voimakasta suojeluvaistoa ja en halua että häntä sattuu tai on paha mieli, mutta mitään voimakasta rakkautta en ole koskaan tuntenut. En myöskään koe että hän on onneni lähde tai elämäni tarkoitus. Olen joutunut myöskin opettelemaan kontaktin oton ja pakottanut itseni nauttimaan leikkimisestä ja loruilusta. En kadu häntä, mutta olen hieman pettynyt, koska en koe sitä paljon hehkutettua äidinrakkautta.

Muista, että lapsi on viaton.

Tuollaisten tyyppien kohdalla täytyy aina sattua ensin jotain tosi kamalaa, että he tokenevat.

sitten itketään jälkeenpäin.

olen kiittämätön ihminen - ihan kamala!

Ovatko kaikki muut äidit saaneet vauvasta kaiken tyydytyksen ja onnen elämäänsä? Siihen muottiin en tunnu istuvan.

ap

katsele lastasi kasvoihin ja puhu, pölpötä mitä tahansa, pidä käsistä kiinni, laske sormia ja hae katsekontaktia, hieroskele jalkapohjia. Joka päivä, vähä kerrallaan. Laula lempilaulujasi, lastenlauluja, mitä tahansa. Esittele hänelle esineitä, vaikka meikkejäsi, kännykkääsi, kaukosäädintä. Lue lempikirjaasi ääneen tai vaikka mainoksia. Huolehdi perushoivasta, mutta anna teille myös yhteistä aikaa olla vaan ja tutustua toisiinne. Jonakin päivänä kun lapsesi nauraa ääneen, sydämesi ohut jääriite sulaa. Meillä se tapahtui kahden kuukauden ikäisen vauvan kanssa, joka nauroi ensin pallolle, sen jälkeen äidille joka matki pierun pörinää. Kommunikaatiosta tuli kahdenkeskeistä, löysimme yhteisiä juttuja. Yritä myös levätä riittävästi ja ottaa joka päivä jokin oma hetki, esimerkiksi ulkoilun tai harrastuksen parissa. Älä pakene niihin hetkiin, mutta älä tunne niistä huonoa omatuntoakaan. Yritä syödä terveellisesti. Lapsi tarvitsee äidin, ja jos äiti voi hyvin, voi koko perhe.

yli kaiken, mutta en ihan oikeasti usko, jos joku kovasti hehkuttaa vauva-ajan onnea ja täydellistä elämää. Luulen että ne jotka sitä hehkuttavat ihanan onnen aikana, sanovat vain niin koska niin kuuluu tehdä. Todellisuus kun on niin erilaista.