Kadun lastani
Vauva on nyt 1,5kk. Odotin koko raskausajan, että vauva täyttäisi mieleni, kiityisin siihen ja odottaisin sitä koko sydämestäni syntyväksi. Näin ei tapahtunut.
Vauvan synnyttyä en halunnut imettää sitä. Imetin pari viikkoa, koska mies painosti, mutta lopetin sitten suosiolla. Annan mielelläni äitini ja mieheni hoitaa lasta, että itse saan olla rauhassa. Ylipäätään tunteeni lasta kohtaan tiivistyvät sanoihin "ihan kiva".
En koe olevani masentunut. Olen edelleen todella kiinnostunut harrastuksistani, töistäni ja elämästäni, herään pirteänä aamuun ja teen lapsen kanssa asiat, jotka hänen kanssaan pitää tehdä. Niistä en vain saa tyydytystä samalla tavalla, kuin vaikka miehestäni tai harrastuksistani.
Tuntuu, ettei tuo lapsi ollut sittenkään hyvä idea. Tunnen itseni tosi ulkopuoliseksi muiden äitien seurassa, kun he hehkuttavat onneaan. Minun onneni ei vain liity vauvaan mitenkään.
Kommentit (28)
Mä rakastuin tunnetasolla lapseeni vasta, kun hän oli kaksivuotias. Siihen astikin hoidin häntä hyvin. Omat tunteeni heräsivät kuitenkin vasta tuossa vaiheessa.
miksi teit ensinnäkään lapsia/lapsen kun noin tunnet =(
kaiken tyydytyksen ja mielihyvän ja onnellisuuden lähde. Juttele ihmeessä asiasta neuvolassa. TUnteesi ovat aivan normaaleja.
on hankkinut lapsen kuin kaupan hyllyltä? Tulit helposti raskaaksi, raskausaika oli huoleton ja synnytys OK. Olet tottunut saamaan kaiken helposti, etkä arvosta sitä.
Nyt koet, että vauva estää sinua nauttimasta entisenlaista elämää sunnuntaibrunsseineen ja shoppailuineen. Silti haluat suorittaa äitiyttäsi parhaalla mahdollisella tavalla. Olet vanki.
Herää! Mieti, mikä olisi pahinta, joka vauvalle voisi sattua? Tai teidän perheellenne? Millaista elämä sitten olisi?
Vaikutat aika nuorelta ajatuksinesi - lapselliselta. Elämäsi on tainnut olla liian helppoa.
Tunnistan ajatuksissasi jotain tuttua. En ole kumpaakaan lastani kohtaan tuntenut aluksi mitään ylitsevuotavaa, ihmeellistä rakkauden tunnetta, vaan olen suhtautunut heihin aika neutraalisti. Hoitanut kyllä ja ruokkinut ja sylitellyt, vaikka se on tuntunut välillä raskaalta.
MUTTA kiintymyssuhde on lujittunut kuukausien ja vuosien myötä, ja nyt, kun molemmat ovat isompia, rakastan heitä hyvin palavasti. Enemmän kuin ketään muuta. Ja silti minulla on edelleen muu elämäni, työt ja harrastukset, jotka ovat myös tärkeitä.
Uskoisin, että tuntemuksesi muuttuvat ajan myötä.
siinä voi mennä jonkin aikaa, ennenkuin suhde vauvaan syntyy. ensimmäisen lapsen kanssa minulla syntyi heti tiivis suhde vauvaan. mutta toisen kanssa ei ollutkaan niin helppoa, kyllä minä hänestä välitin, mutten yhtä paljon kuin ensimmäisestä. Ajan myötä aloin välittämään ja kiintymään molempiin yhtä lailla. rakastan heitä molempia yhtä paljon. :) se vain vie aikaa, älä ole huolissasi!
Ovatko kaikki muut äidit saaneet vauvasta kaiken tyydytyksen ja onnen elämäänsä? Siihen muottiin en tunnu istuvan.
ap
täysin normaaleja ajatuksia, joten älä huoli niistä. Se kaiken voittava rakkaus on monesti vaan elokuvaa.
Hoida lapsesi hyvin ja kiintymys tulee ajan kanssa. Eihän sinulla ole edes synnyksestä kauaa. Rauhallisesti vaan. Ja muista: imetys ei ole hyvän äidin mittari. Sinä olen hyvä äiti omalla tavallasi.
Mediassa liikaa hehkutetaan äitiyden onnea.
Ota vaan rauhassa ja tule semmoiseksi äidiksi kuin itse haluat.
vauvasi tarvitsee!
Et ole normaalisti kiintynyt lapseesi, ja se tulee vahingoittamaan lastasi tunnetasolla.
Mä tiedän mistä puhun, koska mulla on kolme lasta, joista vain yhteen mulla on ollut vauvana normaali kiintymyssuhde. Harmittaa älyttömästi jälkeenpäin ja tunnen syyllisyyttä, kun en ollut noille kahdelle parempi äiti.
Itsellänikin tunteet lapsiin syvenevät lasten kasvun myötä, en ole koskaan oikein ollut "vauva-ihmisiä". Silti kun lapsi on tarkoituksellisesti hankittu, mielestäni vanhemman velvollisuus on tarjota lapselle paras mahdollinen pohja kasvulle, vaikka oma fiilis olisikin ihan jees.
Suhde vauvaasi muuttuu ajan kanssa. Koita löytää iloa hänen hymystään ja alkavasta jokeltelustaan. Yleensä se, että vauva kiintyy hoitajaansa, herättää positiivisuutta. Itse kiinnyin esikoiseen pikku hiljaa ensimmäisen vuoden aikana. Aluksi vauvan hoitaminen tuntui raskaalta eikä ollut kovinkaan palkitsevaa. Kun lapsi oppi ymmärtämään puhetta ja itse puhumaan, oli suhteemme aivan toisella tavalla syventynyt kuin vauvavaiheessa. Toista rakastin jo odotusvaiheessa valtavasti, koska tiesin miten paljon lapsesta voi olla iloa. Kakkosen vauva-aika on ollut ihanaa.
Voimia sulle!
Itse en kokenut mitään kaikennielevää rakkaudentunnetta lasta kohtaan ennen kuin lapsi täytti noin 3 kk. En silti ikinä, hetkeäkään katunut lasta. Minusta se oli just "ihan kiva".
Sitten se rakkaus vain kasvoi kasvamistaan, kunnes jossain vaiheessa tasaantui. Ja nyt murrosikäisen kanssa se saattaa silloin tällöin jopa taantua ;)
ja ota paljon kontaktia vauvaan, vaikka ei joka hetki niin innostaisikaan. Kiintymys rakentuu pikkuhiljaa sitä kautta. t kahden äiti
En huomannut viestissäsi syytä sille miksi kadut? Viestisi vaikutti kuitenkin ihan positiiviselta ja siltä että suhtaudut vauvaan ihan myönteisesti ja hoidat häntä, vaikket mikään kanaemo ja vain ja ainoastaan vauvalle omistautuva ihminen olisikaan.
Kyllä se perushoiva ja perusturvallisuus vauvalle riittää ja se että kun olet vauvan kanssa, niin suhtaudut häneen välittävästi, vaikkei rakkaus olisikaan ylitsepursuavaa. Siitä se suhde ajan kanssa sitten kehittyy ja muuttuu.
Ei se lapsi ole vauva kuin vuoden, leikki-ikäinen muutaman ja pian se on jo koululainen, nopeammin kuin uskotkaan. Suurimman osan yhteisestä ajastanne, jonka tämän ihmisen tulet tuntemaan, on hän mitä todennäköisimmin aikuinen.
ei todellakaan tuossa ajassa kaikille synny sitä rakkautta. Ja uskoisin, että ap hoitaa vauvansa hyvin, ja sehän riittää, että vauvan tarpeet hoidetaan, ja hän tuntuu ihan kivalta.
Ainoa, mikä mulla tökkäs, oli se katuminen. Mitä katumista siinä nyt sitten on?
Monesti ne haaveet vauva arjesta on ruusunpunaisia ja sitten huomataankin, että ei tämä olekaan niin kivaa oikeasti.
Sen oman lapsen puoelsta pitää vauva aikana uhrautakin. Tulee olo ettet oikein halua ottaa vastuuta lapsestasi. Imettäminen oli ainakin itselleni tietynlaista uhrautumista lasteni vuoksi, mutta nautin kovasti siitä, että he saivat heille tarpeellista maitoani. Äitiyteen kuuluu imettäminen ja itse en olisi voinut vaan mukavuus syitä alkaa juottamaan vauvalle pullosta lehmänmaitoa. Hehän ovat ihmisvauvoja. Imettäminen ei ole tärkeää vain ravinnon vuoksi ja vaan se kehittää vauvaa muutenkin paljon ja vauva kokee äidin läheiseksi.
Ei sitä onnea tarvitse hehkuttaa, eikä edes tuntea, mutta edes velvollisuuden vuoksi olisi hyvä edes yrittää nauttia siitä lapsestaan.
Tosi hyvä asia, että pidät itsestäsi huolta ja teet niitäkin asioita joista nautit. Sillon jaksat olla parempi äitikin. Sinun vaan pitäisi tutustua parempin vauvaasi ja edes yrittää kiintyä siihen enemmän. Voit yllättyä positiivisesti.
Ehkä et vain ole saanut raskausaikana ajatuksia tulevasta vauvasta riittävästi, ehtii sitä myöhemminkin kiintyä.
Hoida silti vauvaasi vaikka ei mitään huippufiiliksiä tulekaan.
Loppujen lopuksi arjen kestäminen kasvattaa kiintymykseen.
oli vauva-aikana samanlaisia ajatuksia kuin sinulla nyt. Itse en ole koskaan ollut hirveän innostunut pienistä vauvoista mutta sitten kun lapset kasvaa, he ovat aivan ihania. Puhuin neuvolassa asiasta ja he kertoivat, että se on yllättävän yleistä. Eikä tuollainen ole välttämättä mitään masennusta. Toiset on vauva-ihmisiä, toiset taas ei.
mutta otsikkosi "kadun lastani" ja kommenttisi "saan olla rauhassa" ja "tuo lapsi ei sittenkään ollut hyvä idea" saavat hälytyskelloni soimaan. kyllä 1,5 kk:ssa äidinrakkaus ja -vaisto normaalisti syntyy. hakisin itse apua, onhan pelissä kuitenkin paljon; pieni avuton joka ansaitsee ja TARVITSEE rakkautesi ja kiintymyksesi.