Lue keskustelun säännöt.
Olenkohan tehnyt elämänmittaisen väärän valinnan...
12.03.2010 |
Aikoinaan olen "ajautunut" olemaan nykyisen aviomieheni kanssa. Nyt on yhdessäoloa takana 13 vuotta. Lapsia on kaksi, jotka ovat alle kouluikäisiä. Mies on pidättäytyväinen, äärettömän fiksu ja ehkä vähän aspergerpiirteinen. Minä taas olen ujo, mutta sosiaalinen. Harmittaa, kun lapset ovat perineet meiltä vanhemmilta tuon ujouden. Sopeutuvat huonosti kaikkeen uuteen, kaverisuhteiden kehittyminen vie tosi kauan aikaa, jäävät helposti syrjään päiväkodissa jne. Nyt yhtäkkiä olen alkanut ajatella, että minun olisi pitänyt tehdä lapset ihan erilaisen miehen kanssa. Miehen, joka olisi rento-reiska yms. Ehkä lapsetkin olisivat rennompia ja pääsisivät elämässä helpommalla. Mietin koko ajan vain sitä, että olen tehnyt lapset väärän miehen kanssa ja en tiedä miten jaksan noiden lasten kanssa, kun heillä on niin vaikeaa ujouden yms. takia. Jossain määrin olen pettynyt elämääni ja sen tuomiin vaikeuksiin ja jopa lapsiini :( Kuulostaa kauhealta, tiedän sen. Olenko ihan kiittämätön äiti?
Kommentit (45)
Kuka järkevä ihminen haluaisi olla mukana nykyisenlaisessa idioottiyhteiskunnassa?
Kuten viisaammat ovat sanoneet: I have plenty of nuffin, an' nuffin is plenty for me.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lapset isälleen kärsimään keskenään ja lähdet its ehummailemaan ja etsit sellaisen mahtavan sosiaalisen tyypin itsellesi, jonka kanssa pakerrat uusia, entistä ehompia muksuja. Hoplaa, ongelma ohi.
Ihan oikeasti, pitäisiköhän sinun itsesi koittaa kasvaa ihmisenä? Vaikutat tekstisi perusteella todella urpolta ja ehkä jonain päivänä huomaat itsekin sen, kun elämääsi mahdollisesti tulee niitä oikeita ongelmia.
lapset isälleen kärsimään keskenään ja lähdet its ehummailemaan ja etsit sellaisen mahtavan sosiaalisen tyypin itsellesi, jonka kanssa pakerrat uusia, entistä ehompia muksuja. Hoplaa, ongelma ohi. Ihan oikeasti, pitäisiköhän sinun itsesi koittaa kasvaa ihmisenä? Vaikutat tekstisi perusteella todella urpolta ja ehkä jonain päivänä huomaat itsekin sen, kun elämääsi mahdollisesti tulee niitä oikeita ongelmia.
Sinulla on nyt lapset, en ymmärrä mikset keskity heidän tukemiseensa ja rakastamiseensa, vaan märehdit jotain jo tehtyjä valintoja. Haloo!!!
Lapsena ujo voi reipastua sen verran että pärjää elämässä. Tuet vaan kaikin mahdollisin tavoin ja reipastut itse niin paljon että viet lapsia harrastuksiin ja ihmisten keskuuteen, etteivät jää ilman sosiaalisia kontakteja. Tämä vaatii tosiaan sinulta enemmän jos miehesi on kykenemätön sosiaalisissa tilanteissa, niin sinun pitää olla se lasten silta ulkomaailmaan. Syrjäytyä ei tarvitse vaikka on erilainen, koitat vaan olla herkkä lastesi vahvuuksille ja tukea niitä kaikin tavoin ja kannustaa sosiaalisuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oman tarinani tähän. Olen nyt päälle parikymppinen nainen ja itse olen kärsinyt koko lapsuusaikani ihan mielettömästä ujoudesta, johtuen suureksi osaksi vanhempien jatkuvasta riitelystä ja sitä kautta tulleesta pelosta.
Jäin aina kouluaikoina porukan ulkopuolelle, varsinaisesti ei minua koskaan kiusattu, mutta olin näkymätön. Elämä oli raskasta, todella raskasta ja kateellisena aina katsoin toisten hauskanpitoa.
Kuitenkin kun pääsin pahimman teini-iän yli ja kasvoin henkisesti, aloin ymmärtää ettei muiden mielipiteillä ole mitään merkitystä ja nykyään minua ei uskoisi samaksi ihmiseksi. Minulla on paljon kavereita ja olen hirveän sosiaalinen ja minua pidetään yleisesti hauskana seurana. Tarinan opetuksena on se, että kaikki lapsuusajan ongelmat ja ujous ovat kasvattaneet minua henkisesti ja nykyään en voisi olla tyytyväisempi elämääni. Joten vaikka lapsesi nyt ovat ujoja ja syrjäänvetäytyviä, he voivat olla tulevaisuudessa aivan yhtä menestyviä ja avoimia kuin muutkin. He ovat varmasti vahvempia ja sydämellisempiä ihmisiä aikuisina kuin yksikään niistä luokan "suosituista"! Kannusta lapsiasi elämään ja ole ylpeä heistä!
Olin seurustellut nykyisen mieheni kanssa melkein kymmenen vuotta, ennenkuin tulin raskaaksi. Suhde tuntui tuolloin melko tylsältä ja kaduin moneen otteeseen, etten ollut uskaltanut lopettaa suhdetta aiemmin ja tehnyt lasta jonkun toisen miehen kanssa.
Kun lapsi sitten syntyi ja mullisti elämäni, niin aloin vasta kunnolla arvostaa omaa miestäni. Hän on loistava, vakaa ja turvallinen isä lapsillemme (nykyisin kolme) ja minulle rakastava, huomioonottava ja hellä aviomies.
Lapsissa on myös paljon mieheni piirteitä, joiden takia ihailen ja rakastan lapsiani kenties vielä enemmän, kuin jos olisivat tulleet minuun.
Näinkin siis voi käydä, joten miksi ei toisinkin päin, kuten ap:lla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sinua ap. Ymmärrän täysin tuon pettymyksen tunteen. Kukapa meistä haluaisi vaikeuksia etenkään omille lapsille! Minusta tuntuu, että purat nyt jotain omia pettymyksiä elämääsi etkä näe metsää puilta. Lapsesi ovat ihania eivätkä omituisia otuksia! Toivon todella, että jonain päivänä voit rakastaa heitä ehdoitta.
Millainen ihminen (tai mies) olisi sitten tarpeeksi hyvä sopiva lastesi isäksi?
Itse olet ujo. Mitä jos olisit tehnyt lapset "rento-reiskan" kanssa? Olisivatko vanhempien eroavaisuudet aiheuttaneet teidän välillenne nongelmia, joista sitten lapset olisivat saaneet kärsiä? Jos miehesi olisi sosiaalinen ja seurallinen, olisi lapsistanne voinut tulla jotain adhd-hirmuja. Sitten kirjoittelisit täällä, että olisi pitänyt valita mieheksi ja lasten isäksi joku rauhallinen tyyppi.
Uskoisin, että kaikissa ihmisissä on jotain "vikaa". Nyt teidän täytyy puhua asiasta miehesi kanssa ja miettiä yhdessä, miten rohkaisette lapsianne olemaan sosiaalisempia.
Ja, vaikka olisitte sosiaalisesti fiksuja molemmat ja kaikkea muuta kivaa, lapsistanne olisi silti voinut tulla ujoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin helppoa ns. normaalien lasten vanhempien huudella sieltä puskista. Minä ymmärrän ap:stä täysin. Itselläni on kaksi erittäin ujoa lasta. Heidän kanssaan on taistelua joka ikinen päivä päiväkotiin viedessä jne. Ei mitään itkukonserttia tms. mutta ääretöntä takertumista äitiin tai isään jne. Tunnustan ajatelleeni eräänkin kerran, että olisipa ihanaa jättää hoitoon lapsi, joka kiirehtii leikkimään muiden lasten kanssa iloisena. Näin ne muut lapset näyttää tekevän, mutta ei meidän. Ihan oikeasti tällainen on raskasta.
tajua. Eikö sitä omaa lasta rakasta, vaikka se olisi minkälainen? Ei omat lapsenikaan ole mitään superhelppoja, mutta silti rakkaita!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun oma lapseni oli pienempi, olin aika huolissani siitä, tuleeko hänestä hyvin ujo. Ei ole tullut; tietty perusvarovaisuus (mikä on vain hyvä) näkyy joissain tilanteissa, mutta yleisesti ottaen hän uskaltaa huikeasti enemmän kaikenlaista kuin minä itse lapsena. Olen tästä aivan äärettömän helpottunut.
Tässä keskustelussa on muuten käsitteet sekaisin. Ujo EI ole epäsosiaalinen. Ujot ovat monesti sosiaalisia, ja voivat sosiaalisilta taidoiltaan myös kirkkaasti ylittää sellaiset äänekkäät tyypit joita arkipuheessa sanotaan (virheellisesti) sosiaalisiksi.
niin oikeassa. Ujo ei tarkoita sitä etteikö olisi sosiaalisesti taitava. Yleensä se meneekin juuri niin, että ujot ovat sos. taitavia ja ne päällepäsmärit taas kaukana siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja vaikka tilanne perheessäni ja lasten kanssa on erilainen, luulen silti painivani samojen tunteiden kanssa.
Meillä lapset, kaikki 3 ovat puheliaita, sosiaalisia ja avoimia. Miehenikin ihan riittävän sosiaalinen (vaikka joskus pitää vähän patistella). Ja silti... olen joskus pettynyt, jopa lapsiini ja juuri tähän elämän hankaluuteen.
Eli tunnen pettymystä vaikka lapset ovat sosiaalisia. Mutta... nuo sosiaaliset lapset taas ovat hyvin aktiivisia, koko ajan myös kotona! Ja luulen että oma pettymykseni elämään ja lapsiinkin pohjautuu siihen että koen olevani "sidottu" ja riitämätön. Oma jaksamiseni tämän aktiivisen porukan kanssa on koetuksella ja tunnen että elämää on vielä kokematta ja maailmaa nähtävänä. Tavallaan ihana perheeni rajoittaa näiden kokemista.
Ja oikeasti rakastan perhettäni, mutta haluaisin elämältä muutakin, siis "jotain lisää". Eli uusia kokemuksia, antoisaa työtä, omaa aikaa... Eli tämänhetkinen elämä ja sen tuomat vaikeudet ja raskaat ajat tavallaan rajoittavat minua yksilönä. Enkä siis kai oikeasti ole pettynyt lapsiini, vaan omaan itseeni, ehkä...?
samantapaisesti, mutta meillä on äidiltä ja isältä lapsiraukoillemme periytynyt tulinen, kiivas luonto, suorastaan aggressiivinen tapa olla. Mutta, mä vaan yritän keskittyä opettamaan heille mielenmalttia ja samaa me opetellaan toisinaan miehenkin kanssa. Lapsiraukat, eihän ne tosiaan voi vanhempiaan valita..
Mutta en näe tässä ongelmaa, kun sentään yritämme asian tiedostaa. Tee sinä samoin.
Et voi tietää minkälaisia lapsesi olisivat olleet jonkun "täydellisen" miehen kanssa. Keskity olennaiseen äläkä märehdi asioitasi!
Eli onko nyt ihan järkevää syyttää MIESTÄ lasten luonteesta, ujoudesta ja muusta, olethan säkin siinä ja voit antaa toisenlaista esimerkkiä, jos koet asian tärkeäksi? Miksi se olisi miehesi vika, että kun hän on sulkeutunut ovat lapsetkin ujoja, kyllähän herranjestas sinun käytökselläsi on yhtä suuri painoarvo lapsiin?
Että ehkä se muutos kannattaisi aloittaa omasta itsestä, ei miehen syyttämisestä, kun kasvattajia ja esimerkkejä on muutakin kuin se mies...
ja siksi iloinen, että mun mies on ehkä vähän liiankin sosiaalinen rentoreiska! Toivoa on, että lapsista ei tule niin ujoja kuin minä lapsena. Tosin, saattaahan ne periä vain toisen vanhemman ominaisuudet. Aika näyttää!
nykyään joku ujoudesta? Enpä usko tässä yltiösosiaalisessa maailmassa :D Omat lapseni olen opettanut päsmäreiksi ihan sen takia, että eivät jää muiden jalkoihin.
todennäköisyys ole, että syrjäytyvät nuo ap:n lapset!