Suustani pääsi tänään 6-viikkoisen lapseni kanssa..

pian se alkaa itsekin puhua ja saattaa oppia vastaavia lausahduksia ;)

Ja se täytyy muistaa ja oppia myös sanomaan silloin, kun se ei tule spontaanisti. Meilläkään ei lapsuudessa tuollaisia sanottu, eikä pikkulapsiajan jälkeen halattu. Omat lapseni saa haleja ja rakkauden tunnustuksia niin kauan kun mussa henki pihisee. Sen olen päättänyt :)



Ja miten ihanaa on ekaa kertaa lapselta kuulla ne sanat. Minunkin tyttäreni sanoi joskus, että "Äiti mä rakastan sua niin paljon, että koko maapallo tulee täyteen timantteja ja suklaata!"

Jatka samaan malliin :-)

kuin vaikka joku enkun "love".

Siksi suomalaisperheissä ei menneinä aikoina todellakaan ole ollut tapana aikuisten ja lasten kesken jaella rakkaudentunnustuksia, sehän olisi viitannut jopa insestiin. Välittäminen on osoitettu tekoina ei sanoina.

Tunteista puhuminen on ollut aina vaikeaa minulle, eikä lapsuuden kodissa tällaista kuultu koskaan, ei lasten eikä aikuisten välillä. Eikä rakkautta tunnettukaan, luulen ettei perheessäni kukaan kokenut rakkautta.

Olen onnellinen :)

vanhemmat koskaan sanoneet rakastavansa. SE ei vaan ole ollut suomalainen tapa, eikä kerro sinänsä välittämisestä mitään.

vanhemmat koskaan sanoneet rakastavansa. SE ei vaan ole ollut suomalainen tapa, eikä kerro sinänsä välittämisestä mitään.

Niin juuri. Suomessa on annettu selkään ja tehty niin paljon töitä, että lapselle jäisi jotain perinnöksi.

Täällä Pohjantähden Alla on hyvä koulu siihen, miten täällä meillä Suomessa osoitetaan välittämistä.

Minunkin tyttäreni sanoi joskus, että "Äiti mä rakastan sua niin paljon, että koko maapallo tulee täyteen timantteja ja suklaata!"

Mun kaksivuotias tytär taas juuri sanoi ensimmäistä kertaa rakastavansa - nukkeaan! :D Pikkasen kirpas. Meillä äiti ja isi kyllä rakastaa tyttöä ja sanoo sen joka päivä, mutta lapsi päätti sitten tunnsutaa rakkautensa ekana baby bornille.

"joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".

Toisena hetkenä hakataan ja sitten leperrellään "äiti/isä rakastaa sinua niin paljon"

vanhemmat koskaan sanoneet rakastavansa. SE ei vaan ole ollut suomalainen tapa, eikä kerro sinänsä välittämisestä mitään.

Niin juuri. Suomessa on annettu selkään ja tehty niin paljon töitä, että lapselle jäisi jotain perinnöksi.

Täällä Pohjantähden Alla on hyvä koulu siihen, miten täällä meillä Suomessa osoitetaan välittämistä.

sellaisen suusta joka on jatkuvasti huutamassa ja alistamassa lapsiaan.

Teot muistetaan paremmin kuin sanat.

Minä kuuntelen mieluummin kun isäni sanoo tyttärelleni että sieltä se tulee ukin kultakananen kuin että isoisä rakastaa sinua kun tiedän että se kultakananen tulee suoraan sydämestä.

Meillä lapset ovat mummin ja papan kultia ja murusia. Tuntuisi tosi hoopolta jos mummi/pappa sanoisi "rakastan sinua".

Minä kuuntelen mieluummin kun isäni sanoo tyttärelleni että sieltä se tulee ukin kultakananen kuin että isoisä rakastaa sinua kun tiedän että se kultakananen tulee suoraan sydämestä.

minä sanon omille lapsille että rakastan niitä, mutta kotona lapsuudessa niitä sanoja ei juuri koskaan käytetty. Kyllä se silti tiesi eleistä, että oli rakastettu. Vanhempani kun oli aikoinaan koulutettu siihen, että tunteita ei avoimesti näytetä ja aina pelättiin, että mitä ne toiset ihmiset nyt sanoo..



Ukkinikaan ei koskaan sanonut että rakastan, vaan mitäs se ukin pikku patkahousu, nakkasi olkapäilleen ja kantoi pitkin tietä Eldankajärven jäätä lauleskellen. Ja nyt kun omia lapsiani vien ukille kylään, ukki hihkaisee että uusia patkahousuja tulloo prihan luo! ja tunkee niille aina vähintään karkkiaskit taskuun.



Ei se sana rakkaus ole aina niin tärkeä vaan ne teot.

No Suomessa on vaan niin paljon perheitä, joissa ei ole edes kullanmuruiksi puhuttu saati sitten rakkaudesta.



Minusta voi ihan hyvin sanoa vaikka joka päivä, että rakastaa. Ei se siitä mihinkään kulu tai tunne vähene.



Ja tuo on ap aivan ihana hetki, muistat varmaan lopun ikääsi. Rakkaus lapseen on ainakin mulla niin pyyteetöntä ja spontaania.

kuin vaikka joku enkun "love".

Siksi suomalaisperheissä ei menneinä aikoina todellakaan ole ollut tapana aikuisten ja lasten kesken jaella rakkaudentunnustuksia, sehän olisi viitannut jopa insestiin. Välittäminen on osoitettu tekoina ei sanoina.

Mutta suomalaisissa perheissä ON ollut sellainen mentaliteetti, että tunteista ei puhuta, johtuen kovasta elämästä, sota-ajoista muutama sukupolvi takaperin. Onneksi ollaan viimein pääsemässä niistä traumoista eroon, kuten ap:stäkin huomaa. :)

meilläkään ei rakkaudesta kotona puhuttu, vaikka selvästi rakastettiin. Jouduin tämän opettelemaan ensin mieheni kanssa ja lapset viimeistään aukaisi sen "padon".

tai brittinanny hoitolapsilleen. Mutta ei Suomessa ole sovelista että päiväkodinhoitaja vaikka sanoisi hoitolapselle "rakastan sinua Niko". Sehän olisi aika outoa.

Ihan turha takertua sanoihin. Kyllä minä vanhempieni rakkauden tunsin/tunnen vaikka siinä, että aina sain hellyyttä ja huolenpitoa ja edelleen ovat kiinnostuneita hyvinvoinnistani.

Kyllähän äidin hellä pusu lapsen poskelle kertoo paljon enemmän kuin mitkään sanat.

Lapsi eheyttää ihmisessä sen minkä elämä on rikkonut.:) Minäkin olin ennen hyvin pidättyväinen tunteiden ilmaisussa, kunnes oma lapsi vaan tuli ja vei mennessään.Mä en olis ennen omaa lasta voinut kuvitellakaan paljonko lastaan rakastaa, enkä sitä kuinka mielettömän hyvältä tuntuu kun lapsi alkaa osoittaa myös itse kiintymystään. Mä olen saanut tänäänkin monta, monta halausta - tämän paremmaksi ei elämä voi mennä.:)

toisaalta sen kyllä vaan tiesi.



Omalle lapselle tapaan kyllä sanoa illalla, kun hänet on sänkyyn peitelty, sadut luettu ja suukoteltu, että "äiti ja isi rakastaa sua". Luulen ettei siitä haittaakaan ole että sen ääneen sanoo.