Voi että kadehdin sellaisia "hyvä jätkä" naisia,

Hän tuki, palvoi ja teki kaikkensa minun hyväkseni. Edelleen, omalla tavallaan =).



Olen myös ainoa lapsi, joten pienestä pitäen on pitänyt mennä etsimään ja hankkimaan kavereita yms. Ei ole ollut sillä tavalla turvaa "omasta takaa".



Lisäksi kun on sattunut pieniä onnistumisia matkan varrelle, on ne ruokkineet ns. isompiin onnistumisiin. Sitä myötä se itsetunto, rohkeus ja usko omiin kykyihin kasvaa.

isäsuhde oli hyvä

Ap siis kokee että nainen on ihaltava (parempi nainen?) kun "kykenee" osallistumaan miehisille osa-alueille ja olemaan "mies miesten joukossa"? Onko tämä vitsi? Millaisella naisella on noin helvetin huono itsetunto?

mutta ei minulla ollut hyvä isäsuhde lapsena, eikä ole edelleenkään. Sen sijaan minulla oli aivan mahtava suhde äitiini, joka on kaikkien Hyvien Tyyppien perikuva ja ihminen jota ihailen määrättömän paljon.



Meidän (veljeni ja minun) kasvatus ei ollut erityisen sukupuolistunut muttei myöskään sukupuolta kieltävä. Me molemmat olemme onnellisia, tasapainoisia ja menestyviä.

Asuimme kerrostalolähiössä, jossa oli lähellä pieni metsikkö.

Tietysti leikit olivat rajumpia kuin vain hiekkiksellä istuessa.

Harrastuksiani olivat: lentis, judo, lätkä...

15v minulla oli tietenkin mopo ja vuotta myöhemmin piikki. Sitten isompi moopeli.

Ammattikoulussa meidän luokalla oli 2 tyttöä (joista sillä toisella kasvoi parta paremmin kuin pojilla).

Ja siitä sitten miehiseen ammattiin miehiseen maailmaan.

Nyt työpaikallani on 7 miestä ja minä.



Kerran eräs äijä heitti töissä jotain 2-mielistä ja luottamusmies kuuli sen.

Hän meni jotenkin vaikeaksi ja yritti käydä torumaan äijää siitä, mutta ei oikein ehtinyt kun laukaisin jotain takaisin tuplasti pahemmin sille ekalle vitsiniekalle ;-)

Jos ei kestä sellaista, niin on väärässä maailmassa.

Leikin lapsena poikien kanssa autoilla ja rakensin majoja yms. Iskän kanssa korjasin autoja ja ammuin, teininäkin parhaat kaverit oli jätkiä ja nyt miesvaltaisessa työpaikassa ei ahista yhtään...



Niin, ulkoisesti sitten olen tyyppiä aina meikit naamassa ja kynnet lakassa...



Luulen, että sen lisäksi, että on lapsesta ollut poikien kanssa ja tottunut siihen, ettei ajattele sukupuolieroja, minuuteen on vaikuttanut suuresti sekin, että isäni ei ole IKINÄ osoittanut, että tyttö ei muka pystyisi johonkin. Päinvastoin, on aina oletusarvona pitänyt, että tyttö pystyy.



Tajusin vasta täysi-ikäisenä, että harva nainen on varmaan tilanteessa, että vaihtaa itse pihalla renkaita autoon räntäsateessa, ja kun isä tulee kotiin, se vaan toteaa että jaa, vaihdat renkaita, lähenkin tästä syömään...



Miinuspuoli on se, että kun oma mies tietää, että joo, se osaa huoltaa autoa ja asentaa pistorasioita ja remontoida yms., niin sitä sitten joutuukin tekemään yhtä jos toista... ei voi heittäytyä heikoksi naiseksi :)

olevansa parempia ihmisiä jos omat ominaisuudet ovat enimmäkseen miehisiä. Mies on heille se oikea, tavoiteltava ihminen ja nainen puutteellinen. Säälittäviä naisia, säälittäviä esimerkkejä tyttärilleen.

Mistä ihmeestä tulee se ajatus, että jos nainen ei arastele tuoda mielipiteitään julki niin se on jotenkin "miehistä" käyttäytymistä?

olevansa parempia ihmisiä jos omat ominaisuudet ovat enimmäkseen miehisiä. Mies on heille se oikea, tavoiteltava ihminen ja nainen puutteellinen. Säälittäviä naisia, säälittäviä esimerkkejä tyttärilleen.

= asioita joissa ap toivoo pystyvänsä loistamaan

isäsuhde täälläkin! En edes ollut ajatellut asiaa aiemmin, mutta nyt tajusin tämänkin. Isä oli rohkaiseva ja kannustava mitä ikinä teinkin. Vei soittotunneille, uimahalliin, hiihtämään, otti mukaan kalaan. Opetti että kaikkia ihmisiä pitää kunnioittaa ja kaikille kavereille ollaan ystävällisiä. Turhista ei inistä ja että jos tulee elämässä takapakkia, niin haittaako sekään mitään, elämäähän se vaan on. Äitini oli huolehtivainen, mutta vähän etäämmin, sellainen taustavaikuttaja. Ei hömpöttänyt mulle mitään ulkonäköjuttuja (esim merkkivaatteita tai laittanut tukkaa mitenkään erityisemmin), vaan luonnonkauniiksi tytöksi minut laittoi ja arkiset mukavat vaatteet päälle.

herättäisi pahaa verta. Itse olen siis feministi, enkä häpeä myöntää sitä. En arvosta miehiä yhtään sen korkeammalle kuin naisiakaan. Toisaalta koen, että sukupuolten välillä on olemassa eroja, halusimme tai emme. Joko kulttuuri- tai geeniperimän ansiosta naisista on muovautunut kilttejä hoivaajia ja miehistä rämäpäitä. Näin todella kärjistetysti ja yleistäen sanottuna.



Sitten on olemassa sellainen vahvojen naisten joukko, jota ihailen. He eivät mukaannu siihen perinteisen naisen rooliin, jossa odotetaan tiettyä herkkyyttä ja kiltteyttä. Itse en ole koskaan pystynyt irrottautumaan noista odotuksista, rohkeus ei riitä. Sen takia teinkin tämän aloituksen. Kadehdin sitä vahvuutta.



ap

Isä kuunteli ja arvosti, kiersin mukana mm. autokaupoilla ja kalastusreissuilla. Siinä oppii.

kiitos vanhemmille. Vasta aikuisena olen monen mutkan kautta saanut hyvän itsetunnon enkä enää jää jalkoihin.

Mutta en jostain syystä osaa laittaa sitä vanhempieni ansioksi. Omasta mielestäni tein sen itse. Olin ammattikoulussa(!) koulukiusattu. Lähdin sitten vaihtoon Ranskaan ihan ummikkona ja siellä kai tarttui pärjäämisen henki. Oli ihan pakko pärjätä ypöyksin, minulla kun ei ollut mitään isäntäperhettä.



Kun tulin takaisin Suomeen kouluun, menin eri ryhmään ja siitä se alkoi. Sen koommin olen ollut sellainen kuin kuvaat. Tiedostan kyllä että en ole aina kovin pidetty, juuri siksi etten niele kaikkea enkä pyytele olemassa oloani anteeksi. Olen joskus jopa röyhkeä. Tietoisesti ja tahallani, mutta oma etu joskus vaatii sitä. Yritän kompensoida sitä osoittamalla empaattisuutta korostetusti (ehkä päälleliimatusti joskus).

mä oon kai tavallaan sellainen, siis pystyn toimimaan jätkäporukassa, mutten muuten ole välttämättä mitenkään rempseä, tai vaikka työelämässä sellainen, kuin kuvailit.



En tiedä miten musta tuli tällainen, oon vissin vähän butch. Lapsena halusin olla poika.

En tiedä tekivätkö vanhempani mitään eri tavalla kuin muilla. Tosin äitini ei ole mikään hiljainen pikkuvaimo, vaan pyöritti perheen arkea periaatteessa lähes yksin, koska isä oli reissutyössä. Eli kotoa olen oppinut, että nainen kyllä pärjää :) Teini-ikäisestä reilu parikymppiseksi liikuin porukassa, jossa oli vain muutama tyttö ja loput poikia. Lisäksi olen ollut nyt noin kymmenen vuotta miesvaltaisella alalla ja useamman vuoden esimiehenä. Ehkä nämä kaikki asiat yhdessä ovat tehneet minusta "hyvän jätkän". Silti olen naisellinenkin. Meikkaan ja muutenkin huolehdin ulkonäöstäni, pukeudun kauniisti ja käytän korkoja. En siis halua ollla mies, mutta tulen vaan hyvin juttuun miesten kanssa. Aiemmin en tullut niin hyvin naisten kanssa toimeen, mutta nykyään sekin jo sujuu :)

Paitsi mä en ehkä enää nykyisin niinkään mene ja tee asioita (mieheni mielestä). Minusta käytetään usein myös adjektiiveja vahva ja topakka. :)



Välillä on muuten tosi kuluttavaa olla aina se vahva ja "hyvä jätkä".. No, oikeat ystäväni tietävät, että mä olen myös mielettömän herkkä ja haavoittuvainen sekä ajoittain myös hyvin heikko. En vaan näytä sitä vieraille. Suojatumiskeino vissiin..



Olen viettänyt lapsuuteni/nuoruuteni poikien kanssa, olin kujalla yksi pojista. Leikit oli poikien leikkejä (prätkäleikit, perhostus, lätkää, pesistä jne jne, myöhemmin mopot ja oikeat prätkät). Tämä varmaan yksi syy siihen, että tulen hyvin juttuun miesten kanssa, siis ystävinä. Sitten siihen lisäksi kunnolla paskaa niskaan teininä (väkivaltainen, narsisti poikaystävä), niin paketti oli valmis. Niin ja ulkonäöltäni olen kyllä melko naisellinen, jotkut myös sanovat ihan kauniiksikin. Itse en siitä niin tiedä, ihan ok kait.



En mä usko, että mun vanhemmat on mitään sen kummemmin tehnyt, paitsi että ollaan oltu paljon ihmisten kanssa tekemisissä, kuljettiin vanhempien mukana monenlaisiin menoihin ja matkustelu jne. Ehkä sekin on jotain luonteen osaa kehittänyt.

Mäkin oon sellanen mut mulla se johtuu ehkä enemmän siitä että olen viettänyt aikaa enemm'n poikien kans pienestä lähtien. Veljet + pikkupaikkakunnalla oli tytöt vähissä..

Ala on miesvaltainen ja fyysinen. Tämä nainen on kovaääninen eikä pyytele anteeksi olemassaoloaan, hän ei kuitenkaan ole ylimielinen eikä ilkeä vaan oikein symppis. Kaiken lisäksi hän on upean näköinen, työhaalareissaankin!



Mun mielikuva taustoista on, että työkaverini on ns. poikatyttö ja kasvanut veljessarjan kanssa.

Olen kaukana jätkänaisesta, mutta sanon mielipiteeni ja uskallan tehdä asioita. Se ei mielestäni ole epänaisellista. Päätäaukovia räävittömiä jätkänaisia en voi sietää, eivätkä he minua.