Lue keskustelun säännöt.
Masennuksen sairastaneet/sairastavat.
04.03.2010 |
Ymmärsikö puoliso sinua ja sairauttasi? Millä tavoin hän oli tukena, jos oli tukena?
Voiko ylipäätään odottaa puolison ymmärtävän/tukevan, jos hän ei itse ole sairastanut masennusta? Ymmärrän, että masennus/mielenterveysongelmat ovat vaikeita käsitettäviä ihmiselle, joka ei ole niitä käynyt läpi.
Minä sairastuin vakavaan masennukseen. Mieheni ei missään vaiheessa ymmärtänyt laidastakaan tätä. Hänellä ei ole koskaan ollut mitään sairauksia, pientä kuumeilua lukuunottamatta. Olen nyt lähestulkoon toipunut masennuksesta lääkkeiden ja terapian avulla, mutta olen todella ihmeissäni siitä "tuesta" mitä mieheltäni sain. Hänen tyyliin kuului puhua töissä työkavereille, ettei vaimo tee mitään kotona, kaikki työt jäävät hänelle, en jaksa akkaa enään kun hän on huonolla tuulella jne... Minulle hän sanoi monta kertaa, että ei muutakuin otat itseäsi niskasta kiinni ja alat töihin tai että olet vain laiska, tai että jos tuo tilanne tuosta pahenee, saat muuttaa muualle asumaan jne... Jonkun kerran hän kävi väkivalloin minuun käsiksi.
Okei, ymmärrän että rankkaa aikaa oli miehellekkin, mutta nyt hän puhuu, että se aika oli niin rankkaa hänelle, että jos toistuu, niin saan muuttaa muualle. Siitä ei puhuta mitään, mitä h******ä se aika oli minulle.
Jollain tavalla olen miehelle katkera nyt jälkikäteen tuosta ajasta. Ihmettelen, että missä se tuki oli mitä olisin sairaana tarvinnut. Mitä jos sairastun uudestaan masennukseen tai vaikka syöpään, en varmasti tule saamaan taaskaan tukea. Katkeruus näkyy siinä, että huomaan ajattelevani usein, että jos mies sairastuisi, niin saman kohtelun antaisin!
Masennuksen aikana mies osallistui kotitöihin laittamalla tiskejä, joskus imuroimalla, joskus viikkaamalla pyykit, sekä vaippojen vaihdolla. Kolmea vanhinta lasta hän kyllä käskyttää kovasti töihin kotona, pienin on niin nuori, että häneltä nyt ei sentään mitään vaadi.
Hjelppiä, miten selviän tästä katkeruudesta? Mitä kannattaa tehdä? Olen muutaman kerran yrittänyt miehen kanssa jutella, mutta se päätyy riitaan. Viimeisin keskustelukerta päättyi siihen, kun puhuttiin lapsuudestani väkivaltaisessa alkoholistiperheessä missä kärsittiin ainaisesta ruuan, vaatteiden yms puutteesta, ensin oli ihan okei, mies kuunteli, välillä hymähteli, lopulta hän sanoi, että oli hänelläkin lapsena yksi pikkuauto, joka sekin jäi patterin väliin. Suutin totaalisesti siinä vaiheessa, koska tiedän juurikin tarkkaan, että miehelläni on lapsuudessa ollut kaikenmaailman pelit ja vehkeet!!!
Apua, mitä teen?! Haluaisin aloittaa elämän ja parisuhteen puhtaalta pöydältä, mutta olen hukassa. Katkeruudella se ei onnistu!
Kommentit (59)
"Masennus tuhoaa ihmissuhteita. Äitini masennus pilasi lapsuuteni ja vielä aikusenakin. Jos on 30 vuotta seurannut yhtä masentunutta, en omaa miestäni katselisi samanlaisessa tilassa, jos niin kävisi. Ikävä kyllä sitä oma mielenterveys ei kestäisi. Olkoon sitten empaattisuuden puutetta tai mitä hyvänsä. Masentuneet pyörivät oman itsensä ympärillä ja vaativat ymmärrystä jopa lapsiltaankin."
Masennus on sairaus. Tuskin äitisi halusi olla masentunut. Hän ei voinut sille mitään. Myös monet muut sairaudet vaikeuttavat ihmissuhteita ja vanhemmuutta. Tuskin kukaan toivoo puolisolleen mitään sairautta. Moni hylkää puolisonsa myös vammautumisen, syövän, psykoosin tai dementian vuoksi. Mitä ajattelet äidistäsi nykyisin? Miten ymmärrät äitisi sairauden? Syytätkö häntä sairaudesta? Mitä toivoisit, että hän olisi tehnyt toisin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kommentteja täällä kuulee joiltain. Ihan niinku masennus=laiskuus. Huomaa ettei noilta ihmisiltä löydy empatiaa eikä mitään ymmärrystä sairauteen nimeltä masennus.
Itse olen ollut viimeiset 3 vuotta vakavasti masentunut, siihen päälle monta fyysistä sairautta, pienet lapset ja omakotitalon remppaaminen.
Mieheltäni en ole saanut mitään tukea, haukkumista kyllä olen kuullut ja juuri tuota "ota itseäsi niskasta kiinni"-kommenttia.
Melkein toivoisin teille "ei empaattisille" parin vuoden syvää masennusjaksoa. En kuitenkaan toivo, sillä en halua kenellekkään mitään Ehkäpä elämä opettaa teitä jotenkin muuten.
Voi että tarinasi kuulosti tutulta! Minulle myös mies tokaisi kerran että siinä istut ja lihot vaan! Totta se tosin oli, että lihoin kymmenisen kiloa. Söin alakuloon, suruun, pelkoon, vihaan, ihan mihin vain tunteeseen. Mielialalääkkeet sen kuin lisäsivät vain ruokahalua. Ei silti ollut yhtään kiva kuulla kommenttia!
Katkeruuden vallassa olen ajatellut ihan samoin, kuin sinäkin, että jos mies sairastuu, pääsen heittämään päin pläsiä samat kommentit. Järjellä ymmärrän, ettei tämä rakentaisi parisuhdetta hiventäkään, mutta tunne on tämä.
Toivon, että löydät luottamuksen mieheesi vielä joskus! Ihana että hän on kuitenkin myöhemmin katunut ja halunnut ymmärtää mitä on masennus.
Ap
mä olen 9:n kanssa samaa mieltä. Jos mun mies tuosta masentuis, en kyllä taitais jaksaa katsella. Toinen makais sängyn pohjalla ja mulle jäis kaikki hommat plus sen hyysääminen. Juu ei onnistuis.
Mä olen näitä tässä asiassa epäempaattisia ihmisiä, en ymmärrä koko masennusta. En yksinkertaisesti voi ymmärtää miten joku jättää kaikki asiansa, jopa lapsensa, hoitamatta ja tuijottaa vaan omaan napaansa ja rypee itsesäälissä.
Kyllä kuulostaa varmaan kamalalta, mutta ymmärrä ap:n miestä aivan täysin.
Vaikka olen vaikean masennuksen "sairastanut". Siis ollut siinä tilassa, että en esim. ole kestänyt hiljaisuutta ollenkaan, koska olen kokenut oman itseni niin ahdistavana, en pystynyt käymään edes nukkumaan ilman jotain äänilähdettä. Ja nukuin päivät ja valvoin yöt ja kun heräsin, aloin itkemään, koska mua ahdisti se, että tulisin olemaan taas pitkään hereillä... kämppä lainehti roskia, kerran yks kaveri keräsi kaksi säkillistä roskia, jotka olin vain tunkenut sohvan taakse.
Mutta silti olen sitä mieltä, että masennus ei ole samalla tavalla sairaus kuin esim. syöpä. Masennus syntyy siitä, että ihmisellä on vääränlaiset ja kieroutuneet tavat hahmottaa maailmaa ja itseään, ja surkeat ja vahingoittavat keinot ratkaista ongelmia. Mun mielestä masennus ei koskaan parane ainakaan lopullisesti lääkityksellä, jos noit ym. psyykkisiä rakenteita ei saa muutettua. Ja loppujen lopuksi se tapahtuu juuri niin, että se työ on tehtävä itse. Se tapahtuu juuri niin, että se masennus ja sen suojamuurit on uskallettava heittää helvettiin. ON uskallettava ottaa vastuu itsestä ja omasta elämästä ja omista teoista, myös siitä miten omat toimet vaikuttavat muihin. Se ei vain tapahdu. Se on tehtävä. Hitaasti ja pienin askelin, mutta se on itse tehtävä.
Mulla oli lievä synnytyksenjälkeinen masennus esikoisemme syntymän jälkeen, enkä minäkään saanut tukea sen enempää mieheltäni kuin keltään muultakaan, paitsi lopulta vertaistukiryhmässä muilta saman kokeneilta. Mieheni kyllä osallistui kotitöihin, joskus jopa teki ne kokonaan, hoiti lastamme, kävi kaupassa ja niin edelleen, mutta kyllä siitä sain sitten kuullakin. Monen monta kertaa kuulin olevani pelkkä laiska ämmä, jonka pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, ja minunkin mieheni kertoi kavereilleen, miten hänellä on niin paska akka, joka vaan makaa ja lihoo kotona. Paitsi että tämä loukkasi, tämä oli myös täyttä valetta - masennuksen johdosta mun nuoruudessa kärsimät syömishäiriöt nousivat uudestaan esiin, painoni laski alle 40 kg, jolloin muistutin lähinnä kävelevää luurankoa, ja lääkäri sekä psykologi suosittelivat mulle jopa sairaalajaksoa nimenomaan syömishäiriöni vuoksi. minunkin mieheni uhkaili, että saan muuttaa muualle, mikäli en ala parantumaan, ja kun aikani olin hokenut, etten pysty parantumaan vain päättämällä parantua, päätin itse muuttaa pois. Tuolloin oli kesä, tein alivuokralaissopimuksen kesän ajaksi ihan tavalliseen opiskelijaboksiin ja muutin sinne. Lapsemme jäi asumaan isälleen, joka oli muutenkin päättänyt olla kesän tekemättä mitään - määräaikainen työsopimus päättyi toukokuun lopussa ja opiskelut olivat kesätauolla, joten oli mahdollista, hän jäi sitten virallisesti hoitovapaalle. Mies itse oli sitä mieltä, että ratkaisu oli hyvä, hän kuulemma pärjäisi lapsen kanssa paljon paremmin ilman minua, mutta piti kuitenkin tärkeänä, ettei mun ja lapsen välit katkea. Vietin kuitenkin päivittäin aikaa lapsen kanssa entisessä kodissamme, tai hain lapsen omaan asuntooni. Jo ihan muutamassa viikossa mies tajusi ensinnäkin kaiken työmäärän, mitä kotona ja lapsen hoidossa on, ja toiseksi menimme parisuhdeterapiaan, jossa mies lopulta kaiketi tajusi, ettei masennus oikeasti ole mikään "paranna itsesi positiivisella ajattelulla" -sairaus. Mulle tuo aika omassa asunnossa teki myös hyvää, sen jälkeen sain ns. puhtaat paperit masennuksesta, ja vuokrasopimuksen umpeuduttua muutin takaisin entiseen kotiimme.
Tiedän, ettei tuo aika ollut helppoa miehellenikään, ja hän on jälkikäteen pyytänyt monesti anteeksi, ettei ollut mun tukena eikä tajunnut silloin, kun asia oli ajankohtainen, etsiä tietoa masennuksesta ja siitä, miten olisi voinut olla tukenani. Silti olen ajoittain vieläkin katkera siitä, etten voinut tukeutua häneen, kun sitä tarvitsin, ja vielä nytkin, viisi vuotta masennuksen jälkeen, en osaa luottaa hänen tukeensa. En puhu tunteistani hänelle, vaan yritän etsiä jonkun muun, jolle puhua. Kun esikoisemme sairastui suht vakavasti puolisen vuotta sitten, en keskustellut koko asiasta kertaakaan mieheni kanssa, en edes silloin kun hän teki aloitteen keskusteluun. Joulun alla isäni joutui yllättäen sairaalaan, ja olin hänestä todella huolissani ja järkyttynyt. Tilanteessa minua lohdutti ja kuunteli appiukkoni, miehelleni en ajatuksistani ja huolestani puhunut, vaikka hän sitä pyysikin. Juuri tällä hetkellä äitini tekee hidasta kuolemaa sairaalassa, ja viimeksi tänään lasten päiväuniaikaan mieheni kysyi, haluanko jutella tilanteesta, käydä vielä äidin luona tms. Minä kohautin olkiani ja totesin, että olen huomenna menossa lasten kanssa, hän voi tulla mukaan jos tahtoo. En yksinkertaisesti osaa enää luottaa siihen, että mies tukisi minua aidosti ja oikeasti, eikä vain käskisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja piristymään. Toisaalta aika on kyllä helpottanut tässä, ja oppii tämän kanssa elämäänkin. Vaikka tuleekin joskus toivottua, että mies itse sairastuisi vakavasti, ja pääsisi itse sanomaan, että "sen kun otat itseäs niskasta kiinni ja piristyt, kyllä se syöpäkasvain siitä lähtee parantumaan kunhan vaan ajattelet positiivisesti etkä ryve itsesäälissä."
Osaat sitten olla tyhmä! Nytkö sä sitten rakennat parisuhdetta? Sun miehesi puolustus oli sentään se, että se ei tajunnut mikä sua vaivasi, ja pyysi sitä anteeksi - mikä on sun selityksesi tolle toiminnallesi???
Helvetin idiootti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Mutta silti olen sitä mieltä, että masennus ei ole samalla tavalla sairaus kuin esim. syöpä. Masennus syntyy siitä, että ihmisellä on vääränlaiset ja kieroutuneet tavat hahmottaa maailmaa ja itseään, ja surkeat ja vahingoittavat keinot ratkaista ongelmia. Mun mielestä masennus ei koskaan parane ainakaan lopullisesti lääkityksellä, jos noit ym. psyykkisiä rakenteita ei saa muutettua. Ja loppujen lopuksi se tapahtuu juuri niin, että se työ on tehtävä itse. Se tapahtuu juuri niin, että se masennus ja sen suojamuurit on uskallettava heittää helvettiin. ON uskallettava ottaa vastuu itsestä ja omasta elämästä ja omista teoista, myös siitä miten omat toimet vaikuttavat muihin. Se ei vain tapahdu. Se on tehtävä. Hitaasti ja pienin askelin, mutta se on itse tehtävä."
Masennus voi johtua esim. hormonihäiriöistä, mm. kilpirauhasongelmista ja muistakin fyysisistä tekijöistä/sairauksista, jotka vaikuttavat aivojen toimintaan. Ei johdu välttämättä vääristyneistä toimintamalleista yms psykologisista jutuista.
"Mutta silti olen sitä mieltä, että masennus ei ole samalla tavalla sairaus kuin esim. syöpä. Masennus syntyy siitä, että ihmisellä on vääränlaiset ja kieroutuneet tavat hahmottaa maailmaa ja itseään, ja surkeat ja vahingoittavat keinot ratkaista ongelmia. Mun mielestä masennus ei koskaan parane ainakaan lopullisesti lääkityksellä, jos noit ym. psyykkisiä rakenteita ei saa muutettua. Ja loppujen lopuksi se tapahtuu juuri niin, että se työ on tehtävä itse. Se tapahtuu juuri niin, että se masennus ja sen suojamuurit on uskallettava heittää helvettiin. ON uskallettava ottaa vastuu itsestä ja omasta elämästä ja omista teoista, myös siitä miten omat toimet vaikuttavat muihin. Se ei vain tapahdu. Se on tehtävä. Hitaasti ja pienin askelin, mutta se on itse tehtävä." Masennus voi johtua esim. hormonihäiriöistä, mm. kilpirauhasongelmista ja muistakin fyysisistä tekijöistä/sairauksista, jotka vaikuttavat aivojen toimintaan. Ei johdu välttämättä vääristyneistä toimintamalleista yms psykologisista jutuista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennus voi johtua esim. hormonihäiriöistä, mm. kilpirauhasongelmista ja muistakin fyysisistä tekijöistä/sairauksista, jotka vaikuttavat aivojen toimintaan. Ei johdu välttämättä vääristyneistä toimintamalleista yms psykologisista jutuista.
Sitä on tutkittu mm. magneettikuvauksella ja näkyy että masentuneen ihmisen aivoissa on käynnissä prosesseja, joita terveillä ei.
Joten masennus on todella sairaus eikä vain joku vääristynyt käsitys itsestä.
Masentunut sana on vain niin kulunut puhki väärässä käytössä, kun joku vähän tökkii niin sanotaan että masentaa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä on tutkittu mm. magneettikuvauksella ja näkyy että masentuneen ihmisen aivoissa on käynnissä prosesseja, joita terveillä ei.
Joten masennus on todella sairaus eikä vain joku vääristynyt käsitys itsestä.
Masentunut sana on vain niin kulunut puhki väärässä käytössä, kun joku vähän tökkii niin sanotaan että masentaa..
Näkyyhän ihan kaikki muutkin "erityiset" tilat aivoissa. Ja saatte te jatkaa masentuneena olemistanne vaikka maailman tappiin, jos haluatte. Miksi ihmeessä muuten masentuneille sitten on tarjolla sitä terapiaa, jos se kerran on "sairaus siinä kuin muutkin"? Miksei siihen vain anneta sitä lääkettä, ja hoideta pois kuten syöpää tai tulehdusta?
etten viitsi tai ei huvita, kun en JAKSANUT!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
masennusta "sairastavaan" puolisoon...
Olin siis saikulla 8 kk:tta ihan laiskuuttani ja popsin viittä erilaista lääkettä, joista mikään ei sopinut minulle Karseiden sivuvaikutusten takia. Oisin voinut nukkua vähintään 20 h päivässä. Hyvä, etten päässyt hengestäni. Loistava terapeutti pelasti.
Miehesi on todella itsekäs. Osaan kyllä asettua myös sen toisen osapuolen asemaan eli kuinka olisin jaksanut ja ajatellut, jos puolisoni olisi sairastunut. Luultavasti olisin pärjännyt huonommin.
Terapeutin lisäksi minut pelasti puolisoni. Opimme keskustelemaan asioista ja molempien lapsuudesta löytyi mörköjä, joita oltiin jo tuomassa liittoomme. Itse olen ap niin suunnattoman kiitollinen miehelleni,että hän jaksoi tuon kaikkiaan lähes vuoden kärsimyksen.
Hän hoiti lapset, kodin, ruoat, suurimman osan rahan kotiin ( minä olin aiemmin tienannut enemmän, mutta onneksi sain päivärahaa niin, että rahan ja lainan kanssa ei tarvinnut olla huolissaan). Itsellä oli sairastamisen lisäksi ihan järetön syyllisyys päällä, kun ei kyennyt hoitamaan itselle kuuluvia asioita.
En tiedä ap kuinka osaisin sinua auttaa, itse olen saanut niin mahtavan miehen, että tulen rakastamaan häntä ikuisesti, vaikka hän nyt minun pikkuhiljaa parannuttua päättäisikin lähteä. Meillähän meni molemmilla vuosi elämästä täysin hukkaan. Se minulle on kuitenkin saatu vakuutettua, että pienet lapset eivät saaneet pysyviä traumoja, koska heillä kuitenkin oli toinen vanhempi koko ajan tukemassa ja auttamassa. En usko, että mieheni on ulkopuolisille sanonut yhtään pahaa sanaa minusta. Minulle kyllä, mutta monesti sekin on oikeastaan lopulta ollut hyvästä. Ja myös terveellä on oikeus ilmaista tuntemuksensa ja väsymyksensä.
Haluaisin voida kehottaa sinua eroamaan ja se sinun tulisi ehdottomasti tehdäkin, jos teillä ei olisi lapsia. Nyt en osaa ehdottaa muuta kuin pariterapiaa, jossa molemmat pääsevät purkamaan tuntemuksiaan.
Yritä jaksaa ja iso halaus.
niin tietämättömiä ihmisiä, että he luulevat masennuksen olevan laiskuutta tai viitseliäisyyden puutetta? Ei muuta kuin onnea teillekin elämään ja koettakaa nyt hieman lisätä sitä yleissivistystänne.
Ap: Minä en varmaan voisi koskaan antaa anteeksi. Tuossa on niin monta asiaa, joista väkivalta on pahin. Mitä teet tuollaisella miehellä? Mitä hän tuo elämääsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Miksi ihmeessä muuten masentuneille sitten on tarjolla sitä terapiaa, jos se kerran on "sairaus siinä kuin muutkin"? Miksei siihen vain anneta sitä lääkettä, ja hoideta pois kuten syöpää tai tulehdusta?"
Miksi psykoosia sairastavalle tarjotaan terapiaa? Miksi terapiaa saa myös syövän, diabeteksen, parkinsonin taudin jne. yhteydessä? Masennusta hoidetaan lääkkeillä, psykoterapialla, keskusteluhoidolla, sähköshokeilla... Jos masennus johtuisi vain vääristyneistä käytösmalleista, miksi hoitona käytetään mm. sähköshokkeja, jotka annetaan nukutuksessa?
Joku hyötyy psykoterapiasta, toinen hyötyy lääkkeistä, kolmas sähköshokeista, neljäs kaikkien edellisten yhdistelmistä.
Miksi toisen syöpää hoidetaan leikkauksella ja toisen sytostaateilla? Kolmas sai sädehoitoa. Mitä tästä voi päätellä?
Eri ihmisten masennus voi olla erilaista. Aiheuttaja voi olla eri. Hoito voi olla eri. Jos sinä olet masentunut väärien ajatusmallien vuoksi, se ei tarkoita sitä, että naapurin masennus johtuu hänen vääristyneistä ajatusmalleistaan.
Sinun on nyt pidettävä huolta ensimmäiseksi itsestäsi, sitten lapsistasi.
Miehesi käytös on ollut JÄRKYTTÄVÄÄ. Kukaan ei ansaitse tulle kohdelluksi tuolla tavoin. itse tuskin antaisin anteeksi noin täydellistä itsekkyyttä ja piittaamattomuutta. Mieti, mitä SINÄ ihmisenä ansaitset? Millä tavoin muiden tulee sinua kohdella?
Sinä et voi pakottaa miestä muuttumaan. Toistan: et voi muuttaa miestäsi tai hänen käytöstään. Voit vain huolehtia itsestäsi. Muista tämä.
Miehesi ei todellakaan ymmärtänyt sairauttasi silloin kun se oli päällä, mutta on tullut todella pitkän matkan sen jälkeen. Siinä kun vain itse pilaat nyt avioliittosi ja lapsesi tulevaisuuden, mutta tuollainen marttyyriasenne on todella lapsellista. Kasva aikuiseksi. Mennyttä et voi enää muuttaa, mutta mitä ihmettä enää olet vaatimassa mieheltäsi. Hän on lälstnsä oppinut ja aivan takuu varmasti on jatkossa tukenasi, ellet nyt itse mene ja pilaa kaikkea. Mitä sulla on ikää, 15 vai ja paha uhma vielä lisäksi.
No 34
masennusta "sairastavaan" puolisoon...
Olin siis saikulla 8 kk:tta ihan laiskuuttani ja popsin viittä erilaista lääkettä, joista mikään ei sopinut minulle Karseiden sivuvaikutusten takia. Oisin voinut nukkua vähintään 20 h päivässä. Hyvä, etten päässyt hengestäni. Loistava terapeutti pelasti.
Miehesi on todella itsekäs. Osaan kyllä asettua myös sen toisen osapuolen asemaan eli kuinka olisin jaksanut ja ajatellut, jos puolisoni olisi sairastunut. Luultavasti olisin pärjännyt huonommin.
Terapeutin lisäksi minut pelasti puolisoni. Opimme keskustelemaan asioista ja molempien lapsuudesta löytyi mörköjä, joita oltiin jo tuomassa liittoomme. Itse olen ap niin suunnattoman kiitollinen miehelleni,että hän jaksoi tuon kaikkiaan lähes vuoden kärsimyksen.
Hän hoiti lapset, kodin, ruoat, suurimman osan rahan kotiin ( minä olin aiemmin tienannut enemmän, mutta onneksi sain päivärahaa niin, että rahan ja lainan kanssa ei tarvinnut olla huolissaan). Itsellä oli sairastamisen lisäksi ihan järetön syyllisyys päällä, kun ei kyennyt hoitamaan itselle kuuluvia asioita.
En tiedä ap kuinka osaisin sinua auttaa, itse olen saanut niin mahtavan miehen, että tulen rakastamaan häntä ikuisesti, vaikka hän nyt minun pikkuhiljaa parannuttua päättäisikin lähteä. Meillähän meni molemmilla vuosi elämästä täysin hukkaan. Se minulle on kuitenkin saatu vakuutettua, että pienet lapset eivät saaneet pysyviä traumoja, koska heillä kuitenkin oli toinen vanhempi koko ajan tukemassa ja auttamassa. En usko, että mieheni on ulkopuolisille sanonut yhtään pahaa sanaa minusta. Minulle kyllä, mutta monesti sekin on oikeastaan lopulta ollut hyvästä. Ja myös terveellä on oikeus ilmaista tuntemuksensa ja väsymyksensä.
Haluaisin voida kehottaa sinua eroamaan ja se sinun tulisi ehdottomasti tehdäkin, jos teillä ei olisi lapsia. Nyt en osaa ehdottaa muuta kuin pariterapiaa, jossa molemmat pääsevät purkamaan tuntemuksiaan.
Yritä jaksaa ja iso halaus.
Kumpi sinut siis pelasti, ne lääkkeet, vai se terapeutti, jonka avulla opit käsittelemään asioita uudestaan? Edelleen odotan innolla vastausta kysymyskeen, miksi masennusta hoidetaan terapialla, jos se kerran on elimellinen sairaus? Miksi keskustellaan, miksi puidaan menneitä, jos sillä ei ole mitään merkitystä, vaan kuka vaan voi masentua?
Ja siis edelleen, olen itsekin koenut elämässäni kaksi totaalista romahdusta, jotka on kestäneet noin pari vuotta, mutta enää en usko masentuvani. Koska sen tokan romahduksen jälkeen hakeuduin terapiaan, rikoin entisen minäkuvani ja rakensin itseni ja elämäni uudestaan, terveelle pohjalle.
Ihanko tosissaan joku väittää, että masentuneella on ihan terve ja normaali minäkuva, maailmankuva, arjenhallinta, stressinhallinta jne.? Sehän on sitten hienoa, jos masennus on samanlainen sairaus kuin syöpä, hoitohan yksinkertaistui just!
melkoinen empatian mestari taidat sinäkin olla. Et tunne minua etkä tiedä taustojani, joten sun on varmasti vaikea käsittää syitä mun nykyiselle toiminnalleni. Mieheni ei suinkaan ole ensimmäinen mun luottamukseni pettänyt ihminen, ja tämä nykyinen käytökseni on pelkkää toistoa siitä, minkä itse olen lapsena ja nuorena oppinut "hyväksi" tavaksi toimia. Opin, että jos ja kun joku petti luottamukseni, oli parasta olla luottamatta enää toiste. Tiedän, että minun pitäisi toimia toisin, pitäisi puhua miehelleni, mutten vaan osaa ja pysty ainakaan siinä määrin kuin pitäisi. Vaikka hän yrittää, en osaa enää täysin luottaa siihen, että hän oikeasti tukisi minua. Tällä hetkellä äitini tilanteesta en puhu hänen kanssaan, koska pelkään liikaa kuulevani, miten minun pitää vain piristyä ja ajatella positiivisesti, niin kyllä se äiti siitä sitten nopeasti kuolee pois ja asia on pois päiväjärjestyksestä - enkä todellakaan halua sellaista kuulla. Toisaalta en tiedä itsekään, mitä itse sanoisin ja miten tukisin ihmistä, joka olisi vastaavassa tilanteessa, joten en tahdo edes asettaa miestäni sellaiseen tilanteeseen, jossa hänen pitäisi tukea minua vaikkei todellakaan osaa. Tällä hetkellä minulta on paljon jo se, että olen ylipäänsä kertonut miehelle äitini tekevän kuolemaa. Siinä missä mieheni yrittää edes nykyään olla minun tukenani silloin, kun sitä tarvitsen, minä yritän olla asettamatta häntä sellaisiin tilanteisiin, joissa hän ei pysty tukenani olemaan.
Ap:lle vielä - oletteko käyneet parisuhdeterapiassa? Siitä voisi olla hyötyä, koska siellä asioista voi olla helpompaa puhua aikuismaisesti. Meillä ainakin kahden kesken tuli vaan riitaa, jos ja kun yritin edes sanoa, mikä miehen sanominen minua loukkasi ja mitä olisin hänen toivonut sanovan missäkin tilanteessa, mutta kolmannen ihmisen läsnäolo pakotti ensinnäkin minut muotoilemaan sanottavani niin, että sekä mieheni että parisuhdeterapeutti ymmärsi asian, ja mieheni kuunteli sanottavani loppuun eikä loukkaantunut välittömästi kun otin jonkin asian esiin. Mulla ainakin oli tapana jotenkin olettaa, että mies tottakai puhuu "samaa kieltä" kuin minä, eli ymmärtää puolesta sanasta mitä olen sanomassa ja ajattelee ja näkee asiat samoin kuin minä. Parisuhdeterapiassa vasta oikeastaan tajusin, että eihän asia niin ole ollenkaan, ja niin tajusi myös mieheni. Alunperin mies lähti terapiaan "hoitamaan minua", sanoi siis suoraan että lähtee sinne jos sillä saadaan minut korjattua, ja käsittääkseni tämä on aika yleinen asenne parisuhdeterapiaan lähtiessä. Kyllähän se minunkin asenteeni oli se, että sinne terapiaan mennään, jotta mies tajuaisi minua paremmin, vasta siellä tajusin että omassa ilmaisussanikin on parantamisen varaa :)
Yritän kyllä rakentaa luottamustani mieheen uudestaan, hidasta se kyllä on. Tämän mieheni on onneksi kuitenkin tajunnut ja hyväksynyt, vaikka näenkin, että tilanne häntä surettaa ja joskus jopa loukkaa. Olen joskus sanonut hänelle ihan suoraankin noista tunteistani, että toivoisin hänen sairastuvan vakavasti ja pääseväni itse sanomaan kuten hän on minulle sanonut, mutta yksi parhaista lääkkeistä katkeruuden tunteisiin on se, kun mies vastaa, että kyllä hän olisi sen ihan ansainnutkin. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin ollut oivaltaa paitsi se, että itse olen vain ihminen, inhimillinen ja rajallinen, myös se, että miehenikin on vain ihminen. Voimia kuitenkin teille, ja toivotaan, että myös sun miehesi oivaltaa masennuksesta ja toisen tukemisesta jotakin joskus - ja mieluiten kuten mun mieheni, ilman että hänen tarvitsee itse sairastua vakavasti.
- 15
"Miksi ihmeessä muuten masentuneille sitten on tarjolla sitä terapiaa, jos se kerran on "sairaus siinä kuin muutkin"? Miksei siihen vain anneta sitä lääkettä, ja hoideta pois kuten syöpää tai tulehdusta?"
Miksi psykoosia sairastavalle tarjotaan terapiaa? Miksi terapiaa saa myös syövän, diabeteksen, parkinsonin taudin jne. yhteydessä? Masennusta hoidetaan lääkkeillä, psykoterapialla, keskusteluhoidolla, sähköshokeilla... Jos masennus johtuisi vain vääristyneistä käytösmalleista, miksi hoitona käytetään mm. sähköshokkeja, jotka annetaan nukutuksessa?
Joku hyötyy psykoterapiasta, toinen hyötyy lääkkeistä, kolmas sähköshokeista, neljäs kaikkien edellisten yhdistelmistä.
Miksi toisen syöpää hoidetaan leikkauksella ja toisen sytostaateilla? Kolmas sai sädehoitoa. Mitä tästä voi päätellä?
Eri ihmisten masennus voi olla erilaista. Aiheuttaja voi olla eri. Hoito voi olla eri. Jos sinä olet masentunut väärien ajatusmallien vuoksi, se ei tarkoita sitä, että naapurin masennus johtuu hänen vääristyneistä ajatusmalleistaan.
Ja kuinkahan monta tutkimusta on tehty masennuksen hoidosta, ja kuinkahan monessa niistä on todettu, että lääkehoito yksinään ei auta mihinkään? Miksihän niin on? Ja noi sähköshokit taas on pikkasen marginaalinen hoitomuoto jo kroonisesti masentuneille, siitä tuskin voi vetää kauheasti johtopäätöksiä keskiverto av-mamman masennuksesta.
Just oli tutkimus, että fanaattisesti ja täydellisyyttä tavoitellen äitiyteen suhtautuvat masentuvat helpoiten. Eli niilläkö alkaa siis kilpirauhanen reistailemaan, eikä ongelma liity mitenkään epärealistisiin odotuksiin?
ENtäpä tämä ketju? Kuinka moni täällä on masentunut kilpirauhasen takia? Eiköhän kaikki ole kertoneet nimenomaan lapsuuden ongelmista, ja asioista, joihin on vaadittu terapiaa. Ja toki esim. syöpä tai vakava sairaus perheessä on sellainen kriisi, että se masentaa, ja siihen voi tarivta terapiaa. Jos sellaisesta sen sijaan masentuu kunnolla, silloin joutuu kohtaamaan niitä elämän syviä asioita, ja muuttamaan suhtautumistaan, tai aina voi myös pysyä masentuneena.
Tosin masennuksen aikana vihasin itseänikin niin paljon, että kusipäiseksi ja arvottomaksi tunsin itsenikin. :) Oikeassa olet, jotain on tehtävä. En ikinä, en koskaan halua enään samanlaiseen masennuksen syövereihin!!
Kävin terapiassa jo ennenkuin masennuin. Kävin myös masennuksen aikana. Vasta terapian lopuilla jaksoin keskittyä jonkun verran tähän mieheni kanssa törmättyyn ongelmaan. Paljon enemmän olen pohtinut jälkikäteen, sekä katkeruus on noussut nyt myöhemmin.
Toivon samaa auringonpaistetta sinullekkin! :)
Ap