Masennuksen sairastaneet/sairastavat.

taitaa elämä pyöriä vain herran navan ympärillä ja sinä seinäkukkanen saat elää siinä vierellä.



oikeasti, sulle löytyy varmasti joku joka sua rakastaa ja välittää susta ja sun hyvinvoinnista. eroa.



tai menkää terapiaan. miehes on tajuttava ettei noin voi elää perheessä.

Mieheltäsi taitaa puuttua empatiakyky. Valitettavan tutun kuuloista. Suosittelisin jotain ulkopuolista keskusteluapua, jossa siis myös miehesi olisi mukana.

Haluaisin että asiat olisi korjattavissa. Jos yrityksetkään ei auta, sitten ero on vaihtoehto. Parisuhdeterapia olisi takuulla kokeilemisen arvoinen. Lisää apua otetaan vastaan, miten itse voin toimia.



Ap

Mutta sukulaiset ei. Mikä siinä on niin vaikeaa käsittää, että toinen on sairas? Vaikka oon sairaalassakin ollut useamman kerran, ei oo käsitys muuttunut. Jatkuvaa arvostelua ja päivittelyä. Saattavat tulla kylään ja todeta, että "Sinä et tee kyllä yhtään mitään. "Pertti" täällä kaiken tekee."

välillä jopa ärsyttävän huolehtivainen. Hän pelkää, että väsyn ihan pienestäkin. Tukea saan kyllä eikä hän ole koskaan minua laiskaksi haukkunut.



En osaa edes kuvitella, miltä sinusta tuntuu. Tiedän, millaista tuskaa elämä on masentuneena ja olisi kyllä kauheaa, jos minut jätettäisiin yksin sairauteni kanssa.



Auttaisiko perheterapeutti?

ei ole tällä hetkellä miestä, mutta vain semmoiset seurustelukumppanini ja muut tuttavani ovat ymmärtäneet masennusta, joilla itsellään on kokemusta mt- ongelmista. Minäkin olen ollut sairaalassa pariin otteeseen, mutta pitäis vaan kuulemma ruveta ajattelemaan positiivisesti..oon sitten lähinnä yrittänyt esittää pirteää ja tervettä, mikä on kylläkin ollut aika mahdotonta, vähintään itkukohtauksia tulee päivittäin. Sisko ja vanhemmat lakkasi päivittelemästä varmaan vasta sitten, kun otin yliannostuksen ja isä löysi mut tajuttomana.

Tuli oikeasti paha mieli puolestasi. Olet ollut sairas vaikeasti, näyttänyt itsesi heikoimmillasi ja mitä tekee mies? Parjaa sinua muille ihmisille, vetoaa siihen kuin HÄNELLÄ on ollut rankkaa ja käy jopa käsiksi. Kamala ihminen.



Masennus on kyllä siitä katala sairaus, että se vaikuttaa läheisiin voimakkaasti. Se voi myös aiheuttaa heille masennusta. Ehkä miehesikin tuntee katkeruutta sinua kohtaan? Oli miten oli, teidän on mentävä puhumaan asioista ammatti-ihmisen kanssa, tuollaisena suhteenne ei voi jatkua tai masennut uudestaan ja pahemmin. Eli nyt miehellä on tosi paikka näyttää että välittää ja rakastaa, sitä välittämistä pitää kummankin pystyä osoittamaan. Varaa heti aika pariterapiaan, oletko muuten itse käynyt masennuksesi vuoksi terapiassa? Jos olet, oletko puhunut näistä asioista omalle terapeutillesi?



Kaikkea hyvää sinulle, vielä joskus aurinko paistaa meillekin!



-itsekin masentunut

ite oon tavallaan sun miehen tilanteessa. on rankkaa joutua yksin hoitamaan iso perhe ja kotityöt. eli mun miehellä on noita mt-ongelmia, mm. masennusta. meillä nää ongelmat on lisäksi johtaneet taloudelliseen katastrofiin kun mies jätti laskut maksamatta ja itse oon kotihoidontuella. myös talon rakennus, joka ilmeisesti laukaisi nuo mt-ongelmat, jäi kesken. meillä on pienet lapset jotka hoidan yksin kotitöiden lisäks... huolestuttaa miten tulevaisuudessa, joudutaanko talo myymään, paheneeko miehen tila vielä, kun apua ei suostu hakemaan. meillä nuo miehen ongelmat ovat sellaisia ettei niistä voida puhua eikä itse myönnä niitä. tottakai olen h**vetin katkera... en usko että tästä pääsen yli koskaan, mutta erokaan ei nyt tällä hetkellä ole realistinen vaihtoehto taloudellisen tilanteen vuoksi.



ei millään pahalla mut itse olen miettinyt monesti et vaikka sairas onkin niin miten voi joku olla niin itsekäs ettei omista lapsistaan huolehdi. varmasti olis vielä vaikeampi sitä ymmärtää jos kyseessä olis nainen. myös minun miehellä ollu vaikea lapsuus ja minuakin ovat joskus suututtaneet hänen mulle avautumisensa, koska hän tarvitsisi oikeasti ammattiapua, ei se auta mulle tilittää niitä, vihaan jo anoppia muutenkin tarpeeksi, hulluja koko suku, menisivät kaikki hoitoon.



kyllä sitä on oikeasti tosi vaikea ymmärtää jos itse on ns. tervejärkinen, ja se vastuu mikä kaatuu kokonaan toisen niskaan, on raskas, varsinkin kun on monta lasta.

Ainoa ero oli se, että meillä empatiakyvytön osapuoli oli nainen. Meillä tilanne johti eroon - välimme eivät enää korjautuneet minun tervehdyttyäni. Ero tapahtui minun aloitteestani, enkä ole sitä katunut.



Tosin pidän mahdollisena, että tilanne voi muilla pareilla korjaantuakin.

masennusta "sairastavaan" puolisoon...

Eli uudemmille av:laisille suomennos: jätä se sika, ansaitset parempaa!



Masentuneena todellisuudentaju usein hämärtyy siltä osin, mikä on normaalia käytöstä ja mikä ei. Miehesi toiminta ei ole normaalia, eikä varsinkaan oikein.



Avioeron ei pitäisi olla helppo vaihtoehto, kun on luvattu rakastaa niin myötä kuin vastamäessäkin, mutta tässä tapauksessa, kun fyysinenkin väkivalta on kuvassa mukana, se on ainoa järkevä vaihtoehto!



Ihmiset tekevät väärin ja ovat toisilleen usein kohtuuttomia ja ilkeitä, ja avioliitossa nämä virheet pitää yrittää korjata ja sovittaa, ja etsiä uusia elämisen ja olemisen tapoja. Ei kuitenkaan aina, jotkut asiat eivät ole sovitettavissa. Se, että kohtelee omaa puolisoaan ja lastensa äitiä noin on mielestäni täysin sairasta. Ei ihme jos tuollaisen mulkun kanssa jo masentuu...



Tsemppiä!

mä olen 9:n kanssa samaa mieltä. Jos mun mies tuosta masentuis, en kyllä taitais jaksaa katsella. Toinen makais sängyn pohjalla ja mulle jäis kaikki hommat plus sen hyysääminen. Juu ei onnistuis.



Mä olen näitä tässä asiassa epäempaattisia ihmisiä, en ymmärrä koko masennusta. En yksinkertaisesti voi ymmärtää miten joku jättää kaikki asiansa, jopa lapsensa, hoitamatta ja tuijottaa vaan omaan napaansa ja rypee itsesäälissä.



Kyllä kuulostaa varmaan kamalalta, mutta ymmärrä ap:n miestä aivan täysin.

Häntäkin pitää ymmärtää ja hänenkin pitää mennä terapiaan tms. josta saa neuvoa miten toimia. Ei sitä välttämättä osaa olla niin, että toinen on tyytyväinen, varsinkin kun se toinen on sairas.

Mulla oli lievä synnytyksenjälkeinen masennus esikoisemme syntymän jälkeen, enkä minäkään saanut tukea sen enempää mieheltäni kuin keltään muultakaan, paitsi lopulta vertaistukiryhmässä muilta saman kokeneilta. Mieheni kyllä osallistui kotitöihin, joskus jopa teki ne kokonaan, hoiti lastamme, kävi kaupassa ja niin edelleen, mutta kyllä siitä sain sitten kuullakin. Monen monta kertaa kuulin olevani pelkkä laiska ämmä, jonka pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, ja minunkin mieheni kertoi kavereilleen, miten hänellä on niin paska akka, joka vaan makaa ja lihoo kotona. Paitsi että tämä loukkasi, tämä oli myös täyttä valetta - masennuksen johdosta mun nuoruudessa kärsimät syömishäiriöt nousivat uudestaan esiin, painoni laski alle 40 kg, jolloin muistutin lähinnä kävelevää luurankoa, ja lääkäri sekä psykologi suosittelivat mulle jopa sairaalajaksoa nimenomaan syömishäiriöni vuoksi. minunkin mieheni uhkaili, että saan muuttaa muualle, mikäli en ala parantumaan, ja kun aikani olin hokenut, etten pysty parantumaan vain päättämällä parantua, päätin itse muuttaa pois. Tuolloin oli kesä, tein alivuokralaissopimuksen kesän ajaksi ihan tavalliseen opiskelijaboksiin ja muutin sinne. Lapsemme jäi asumaan isälleen, joka oli muutenkin päättänyt olla kesän tekemättä mitään - määräaikainen työsopimus päättyi toukokuun lopussa ja opiskelut olivat kesätauolla, joten oli mahdollista, hän jäi sitten virallisesti hoitovapaalle. Mies itse oli sitä mieltä, että ratkaisu oli hyvä, hän kuulemma pärjäisi lapsen kanssa paljon paremmin ilman minua, mutta piti kuitenkin tärkeänä, ettei mun ja lapsen välit katkea. Vietin kuitenkin päivittäin aikaa lapsen kanssa entisessä kodissamme, tai hain lapsen omaan asuntooni. Jo ihan muutamassa viikossa mies tajusi ensinnäkin kaiken työmäärän, mitä kotona ja lapsen hoidossa on, ja toiseksi menimme parisuhdeterapiaan, jossa mies lopulta kaiketi tajusi, ettei masennus oikeasti ole mikään "paranna itsesi positiivisella ajattelulla" -sairaus. Mulle tuo aika omassa asunnossa teki myös hyvää, sen jälkeen sain ns. puhtaat paperit masennuksesta, ja vuokrasopimuksen umpeuduttua muutin takaisin entiseen kotiimme.



Tiedän, ettei tuo aika ollut helppoa miehellenikään, ja hän on jälkikäteen pyytänyt monesti anteeksi, ettei ollut mun tukena eikä tajunnut silloin, kun asia oli ajankohtainen, etsiä tietoa masennuksesta ja siitä, miten olisi voinut olla tukenani. Silti olen ajoittain vieläkin katkera siitä, etten voinut tukeutua häneen, kun sitä tarvitsin, ja vielä nytkin, viisi vuotta masennuksen jälkeen, en osaa luottaa hänen tukeensa. En puhu tunteistani hänelle, vaan yritän etsiä jonkun muun, jolle puhua. Kun esikoisemme sairastui suht vakavasti puolisen vuotta sitten, en keskustellut koko asiasta kertaakaan mieheni kanssa, en edes silloin kun hän teki aloitteen keskusteluun. Joulun alla isäni joutui yllättäen sairaalaan, ja olin hänestä todella huolissani ja järkyttynyt. Tilanteessa minua lohdutti ja kuunteli appiukkoni, miehelleni en ajatuksistani ja huolestani puhunut, vaikka hän sitä pyysikin. Juuri tällä hetkellä äitini tekee hidasta kuolemaa sairaalassa, ja viimeksi tänään lasten päiväuniaikaan mieheni kysyi, haluanko jutella tilanteesta, käydä vielä äidin luona tms. Minä kohautin olkiani ja totesin, että olen huomenna menossa lasten kanssa, hän voi tulla mukaan jos tahtoo. En yksinkertaisesti osaa enää luottaa siihen, että mies tukisi minua aidosti ja oikeasti, eikä vain käskisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja piristymään. Toisaalta aika on kyllä helpottanut tässä, ja oppii tämän kanssa elämäänkin. Vaikka tuleekin joskus toivottua, että mies itse sairastuisi vakavasti, ja pääsisi itse sanomaan, että "sen kun otat itseäs niskasta kiinni ja piristyt, kyllä se syöpäkasvain siitä lähtee parantumaan kunhan vaan ajattelet positiivisesti etkä ryve itsesäälissä."

itse olen sairastanut vakavan masennuksen (psykoottisin oirein), ainoa onni mikä siinä oli on, ettei silloin ollut vielä lapsia.

Oma avioliitto oli lähellä tuhoutua, mutta varmaankin suurimmaksi osaksi siitä syystä, etten suostunut puhumaan miehelleni mitään. On toki hieman outoa löytää läheinen ihminen keskellä yötä pimeästä katsomassa pimeää telkkaria tai kylpyhuoneesta istumassa pimeässä pöntön ja ammeen välistä. Muu mitä tein oli makasin sängyssä aamusta iltaan hereillä puhumatta kenellekkään mitään, en myöskään vastannut puhelimeen yms., en jaksanut käydä suihkussa, en syönyt. Eli luonnollisesti tuo varmasti oli miehelleni aikamoinen helvetti, tosin en viitsi edes kuvailla mitä helvettiä olen käynyt läpi tuolloin oman pääni sisällä. Näin jälkikäteen en edes ymmärrä miten ihminen voi vaipua sellaiseen tilaan missä olen ollut. Enkä sitä ikinä kenellekkään toivoisi.

Selvisimme, puhuimme ja jatkoimme avioliittoa, mies ei ehkä koskaan opi ymmärtämään, mutta yrittää ja itse yritän kertoa asioista ja selittää niitä.

Vastailen muille myöhemmin, mutta ensinnä tähän. Luepa uudestaan tekstini.

Kirjoitin aluksi jo, minkä verran mieheni osallistui kotitöihin. Todella vähän, verrattuna työmäärään mitä neljän lapsen kanssa on. Jälkikäteen miettien, en ymmärrä miten sain tehtyä pää kainalossa muut hommat. Paljosta luistin, mutta pakolliset väänsin vaikka väliin huimasi, itketti, jalat olivat hyytelönä jne...

Mieheni valitukset työkavereilleen tulivat kuitenkin siitä, ettei kotona ollutkaan masennuttuani enään aina paikat järjestyksessä tai alusta asti itse tehtyä lämmintä ruokaa. Eli taso laski ja ehkä mieheni ei voinut käsittää sitä millään.

Ymmärrän, että miehelläni oli kiire aika töissä, samalla hän teki loppu opintojaan. Nyt olen ajatellut, että jos olisin konkreettista apua saanut, olisin takuulla toipunut nopeampaa. Minä olin huolehtinut perheen taloudesta 15 vuotta. Masennuksen aikana en jaksanut enään huolehtia ja ne jäivät kyllä sen myötä miehelle.

Masennukseni ei ole aiheuttanut meille taloudellisia ongelmia. Olemme rahallisesti selvinneet aina ok.

Minä kävin terapiassa. Itseasiassa menin terapiaan jo ennenkuin masennuin, koska halusin selvittää lapsuuteni traumat. Mieheni ei ole koskaan tarvinnut olla se, jolle puran koko h******n lastin. Olisin kuitenkin toivonut, että enemmän olisi voitu puhua kipeistä asioista ilman riitoja. En ole missään vaiheessa kieltänyt masennustani sekä ihan itse hakeuduin terapiaan.

Toisinsanoen ihan samassa jamassa et kuitenkaan ole mieheni kanssa.

En halua väittää että miehelleni olisi se aika kevyttä ollut, en missään nimessä halua väittää niin! Haluan tällä hetkellä päästä katkeruudestani eroon, haluan että voisimme miehen kanssa selvittää nämä asiat ja jatkaa parisuhdetta uusina ihmisinä.

Terapia on kuitenkin avannut omia silmiäni huomaamaan, että miehellänikin on ongelmia psyykessään, joita hän itse ei huomaa, vaikka masennusta ei ole koskaan sairastanut. En tosin ymmärrä, miten saan hänet itsensä huomaamaan. Ehkä mieheni ei myöskään kestä heikkoutta. Hän on kuitenkin ollut ihan hyvä puoliso monet vuodet, niin kauan kuin minäkin sain "terveyteni" pitää.

Ap

ite oon tavallaan sun miehen tilanteessa. on rankkaa joutua yksin hoitamaan iso perhe ja kotityöt. eli mun miehellä on noita mt-ongelmia, mm. masennusta. meillä nää ongelmat on lisäksi johtaneet taloudelliseen katastrofiin kun mies jätti laskut maksamatta ja itse oon kotihoidontuella. myös talon rakennus, joka ilmeisesti laukaisi nuo mt-ongelmat, jäi kesken. meillä on pienet lapset jotka hoidan yksin kotitöiden lisäks... huolestuttaa miten tulevaisuudessa, joudutaanko talo myymään, paheneeko miehen tila vielä, kun apua ei suostu hakemaan. meillä nuo miehen ongelmat ovat sellaisia ettei niistä voida puhua eikä itse myönnä niitä. tottakai olen h**vetin katkera... en usko että tästä pääsen yli koskaan, mutta erokaan ei nyt tällä hetkellä ole realistinen vaihtoehto taloudellisen tilanteen vuoksi. ei millään pahalla mut itse olen miettinyt monesti et vaikka sairas onkin niin miten voi joku olla niin itsekäs ettei omista lapsistaan huolehdi. varmasti olis vielä vaikeampi sitä ymmärtää jos kyseessä olis nainen. myös minun miehellä ollu vaikea lapsuus ja minuakin ovat joskus suututtaneet hänen mulle avautumisensa, koska hän tarvitsisi oikeasti ammattiapua, ei se auta mulle tilittää niitä, vihaan jo anoppia muutenkin tarpeeksi, hulluja koko suku, menisivät kaikki hoitoon. kyllä sitä on oikeasti tosi vaikea ymmärtää jos itse on ns. tervejärkinen, ja se vastuu mikä kaatuu kokonaan toisen niskaan, on raskas, varsinkin kun on monta lasta.

Ei edes tarvitse kertoa minkälaista helvettiä olet käynyt läpi oman pääni sisällä. Minulla oli myös. Itsetuhoisia ajatuksia oli jatkuvasti, mutta lasteni vuoksi en sitä tehnyt. Jatkuva ahdistus oli täyttä maanpäällistä helvettiä! Yöunet meni. Siitä alkoi vain kierre pahempaan. Onneksi, onneksi pitkien odotusten jälkeen saamamme lapset merkkaavat minulle niin paljon, että varmaan heidän rakkautensa voimin sain heidät jotenkin hoidettua ja heidän vuoksi saan istua vielä tässä, sekä nähdä heidän varttumisensa!

Ap

itse olen sairastanut vakavan masennuksen (psykoottisin oirein), ainoa onni mikä siinä oli on, ettei silloin ollut vielä lapsia. Oma avioliitto oli lähellä tuhoutua, mutta varmaankin suurimmaksi osaksi siitä syystä, etten suostunut puhumaan miehelleni mitään. On toki hieman outoa löytää läheinen ihminen keskellä yötä pimeästä katsomassa pimeää telkkaria tai kylpyhuoneesta istumassa pimeässä pöntön ja ammeen välistä. Muu mitä tein oli makasin sängyssä aamusta iltaan hereillä puhumatta kenellekkään mitään, en myöskään vastannut puhelimeen yms., en jaksanut käydä suihkussa, en syönyt. Eli luonnollisesti tuo varmasti oli miehelleni aikamoinen helvetti, tosin en viitsi edes kuvailla mitä helvettiä olen käynyt läpi tuolloin oman pääni sisällä. Näin jälkikäteen en edes ymmärrä miten ihminen voi vaipua sellaiseen tilaan missä olen ollut. Enkä sitä ikinä kenellekkään toivoisi. Selvisimme, puhuimme ja jatkoimme avioliittoa, mies ei ehkä koskaan opi ymmärtämään, mutta yrittää ja itse yritän kertoa asioista ja selittää niitä.

"ei millään pahalla mut itse olen miettinyt monesti et vaikka sairas onkin niin miten voi joku olla niin itsekäs ettei omista lapsistaan huolehdi. varmasti olis vielä vaikeampi sitä ymmärtää jos kyseessä olis nainen."



Ei se ole itsekkyyttä. Se on sairautta. Vertaa esim. psykoosiin tai dementiaan. Kaikki ovat aivosairauksia. Vai ajatteletko "miten dementikko voi olla niin itsekäs ettei läheisiään tunne?"? Depressio on aivosairaus.

Äitini masennus pilasi lapsuuteni ja vielä aikusenakin. Jos on 30 vuotta seurannut yhtä masentunutta, en omaa miestäni katselisi samanlaisessa tilassa, jos niin kävisi. Ikävä kyllä sitä oma mielenterveys ei kestäisi. Olkoon sitten empaattisuuden puutetta tai mitä hyvänsä. Masentuneet pyörivät oman itsensä ympärillä ja vaativat ymmärrystä jopa lapsiltaankin.

en mäkään nyt ensimmäiseksi ottaisi vakavasti masentunutta miestä. En myöskään terminaalivaiheessa olevaa syöpäsairasta. Ja itte olen enempi tai vähempi masentunut ollut jo monta vuotta, siksi en ole kauheasti suhteillutkaan. Mutta se on aika sama, jos on ollut kimpassa jonkun kanssa 10 vuotta, ja jättää sen sitten rintasyövän takia, kuin jos jättää masennuksen takia.