Miten luopua veljestä ja vapautua surusta

Oletkohan sä mun sisko? Meillä on tismalleen sama tilanne päällä! Ihan uskomatonta, miten asiat voikin kääntyä näin. Voin kirjoittaa enemmän huomenna, nyt on liian vaivalloista näpytellä kännyllä.

valitettavasti näin. En valitse niinkään puolta, vaan luovutan. Vanhemmistani tulen aina pitämään huolta. Mutta miten pitää huolta tai välittää tai olla edes väleissä veljen kanssa, joka ei halua, välitä, pysty tai jaksa. En tiedä, mutta luovutan vaikka surua se tuo, pidän nyt huoltä näistä läheisistä, jotka mulla vielä on ja jotka mua tarvitsevat.

tosin suhteet sukulaisiin voi muuttua ajan myötä kun omakin elämän tilanne muotoutuu

että olet mieheni sisko, mutta tekstissä lukikin lapset ja meillä on vasta yksi..



Kaikki ei kuitenkaan ole aina niin yksinkertaista, sen voin sanoa..

miten luopua rakkaasta veljestä joka kuitenkin on paska, kun vaimonsa on hullu.

oleellista on nyt niiden hyvinvoinnin takaaminen, jotka aivan lähellä, jokapäiväisessä arjessa mukana. Valtavasti syönyt energiaa tämä tilanne, kun on vanhempien tuskaa läheltä seurannut. Nyt otan sellaisen etäisyyden tähän, että saan hengähtää. Kiitos kaikille kommenteista!

se noin ole. Veljeni ei ole paska, vaan alistunut ja alistettu ja vaimonsa ei ole hullu, vaan kärsii jonkinlaisesta mielenhäiriöstä. Tuollaisilla sanoilla kuin käytit tästä tulisi tietenkin dramaattisempaa, mutta kyllä tämä on vaan ihan tavallista elämää, tavattoman ikävää ja surullista tosin. Nyt en enää kirjoita aiheesta, riitti kun sain sen itsestäni näin ulos. Ja voin vakuuttaa, että monesti tätä ei ole oikein itsekään voinut todeksi uskoa!

äläkä tuomitse ja dramatisoi muiden valintoja, ja toki voit yrittää myös tutustua muihin ihmisiin

ei jätä yhtään kiveä kääntämättä, kun jyräävät tahtoaan läpi.



Ei sillä miniällä muuta mielenhäiriötä ole kuin että on kyllästynyt olemaan kynnysmattona.



Ja ap:sta näkee selkeästi millainen drama queen sillä veljen vaimoparalla on anoppina.



Voi nyyh ja murheen alho ja sitä rataa!

Anna veljesi olla ja hänen perheensä. Elä omaa elämääsi ja ilahduta niitä jotka sitä haluavat. Minäkin alan pikkuhiljaa käsittämään, että kaikkien mieliksi ei todellakaan voi olla, ja silloin on aika luopua jostain tärkeästä, vaikka kipeää se tekeekin. Mutta en enään jaksa toisten ihmisten oikkuja.

Olen yrittänyt sovitella, pyytää anteeksi omaa käytöstäni ja puhua tilanteesta mikä meillä on ollut. Veljeni ei halua ja luulen, että siellä myös aika paljon vaimo sanelee. Hän myös käyttää surutta lapsiaan vallankäytön välineenä. Minä olen myös päättänyt luovuttaa, koska yksin ei voi yrittää. Surullista, mutta ei voi minkään. Täytyy tosiaan antaa aikaa, rakkautta jne niille jotka ovat itselle tärkeimpiä eli oma perhe.

kyse ylikävelevistä appivanhemmista, vaan tavallisista, kivoista ihmisistä, jotka tahtoisivat jakaa aikaansa lastenlastensa kanssa. Kynnysmattona ei miniän ole tarvinnut toimia, mutta veljeni on ikävä kyllä vaimonsa kynnysmatto. Siitä, että olen asiasta murheellinen, ei tee minusta drama queeniä, mutta toki saan surra sitä että menetän veljeni. Tunnekylmä ihminenhän ainoastaan ei surisi tällaista ihmissuhteen menetystä.

mielenhäiriöstä sen verran, että vanhempani joutuivat hakemaan itselleen apua unettomuuteen ja ahdistukseen, jonka tämä episodi aiheutti. Saivat samalla tukea mielenterveysalan ammattilaiselta, joka luki veljen vaimon lähettämät viestit ja kirjeen, tämä totesi viestien kirjoittajan olevan tunne-elämältään varsin epätasapainoinen, selvästi persoonallisuushäiriöinen. Valitettavasti siihen on vaikea saada apua, koska tällaiset ihmiset eivät hae itse apua pahaan oloonsa, vaan kanavoivat kaikki viat toisiin ihmisiin, tässä tapauksessa veljeeni. Joskus voivat sitten myöhemmin elämässään hakeutua ammattiauttajalle, esimerkiksi masennuksen vuoksi, jonka taustalla piilossa onkin sitten muita tunne-elämän oireita.

ei rupea diagnosoimaan yhtikäs ketään pelkkien kirjeiden perusteella.

kielletä tapaamasta lapsenlapsiaan.

riippuu ihan kieltäjän mielenterveyden tilasta

tavallisia ja kivoja ihmisiä kielletäään tapaamasta lastenlapsiaan, silloin kun käytetään lapsia vallan välineenä, kun mitään muuta valttikorttia itsellä ei tilanteeseen ole. Tässäkin tapauksessa lapsenlapset ovat lähes ainoa syy miksi isovanhemmat ovat jaksaneet edes yrittää, mutta tuskin välit tulevat enää koskaan sellaisiksi kun toivoisimme. Harmi, sillä tällä kaikella on hyvinkin monenlaisia liitännäisseurauksia, joita toinen osapuoli ei tule mitään tietämään. Ja toiselle kommentoijalla diagnoosista vielä, ei ollutkaan kyse varsinaisesta diagnoosista, vaan kokeneen ammattilaisen näkemys siitä, minkäkaltaisesta ongelmasta on kyse!

Eiköhän siinä ole (appi)vanhemmissa jo aika paljon vialla, jos tuollaiseen päädytään.



Mitä jos ottaisit oikeasti selvää, mitä on tapahtunut.

mutta kukaan oikea ammattilainen ei todellakaan rupea arvioimaan ihmisiä tuolla tavoin. Lienee kyse jostakusta onnettomasta tuttavasta, jolta on ruikutettu empatiaa.



Ja oikeasti, miten vanha olet? Mikä on vanhempiesi koulutustaso? Ikä? Terveys? Te kuulostatte pähkähulluilta!

olin paikalla kun kaikki tapahtui, ei ollut kovin kivaa katseltavaa ja kuunneltavaa, varsinkaan aikuisten ihmisten typerryttävän lapsellinen ja ylilyövä käytös. Ja lapset siinä vieressä ihmettelemässä samaa.