Miehen kunnioittamisesta
Ilokseni huomasin, että täällä parissa ketjussa (toi avioehtoketju ja puhumattomuus/laiskotteluketju) on näitä perinteisemmän linjan naisia, joille miehen arvostaminen ja toisaalta perheen talouden yhteisyys on normaalia.
Olisi kovin mukava vaihtaa ajatuksia sellaisessa ilmapiirissä, jossa emme ole vähemmistönä. Keitäs tällaisia täällä on? Eli onko kyse vain yhdestä ihmisestä molemmissa ketjuissa, vai onko meitä vaikka kuinka paljon?
Jotkut noissa ketjuissa lukemistani kommenteista ovat kuin suoraan Laura Doylen tai Laura Schlessingerin kirjoista. Ovatko monet lukeneet niitä?
Itselläni on vähän sellainen tilanne, että useimmat ystävät ovat tätä feministisempää sarjaa, ja siksi keskustelukumppanit näissä asioissa turhan vähissä.
Jos kiinnostaa yksityisempi, vähemmän riepottelun kohteena oleva keskustelu, niin saa mailata myös mneitonen at yahoo piste com.
Kommentit (46)
sanoisin minäkin, että kovin tarkkoja suunnitelmia ei tulevaisuuden varalle kannata tehdä. Vaikka olenkin suurin piirtein samoilla linjoilla kanssasi, on sanottava, että lapsiperheen todellisuus on aika kaukana unelmista. Teet palveluksen perheellesi, jos et aseta rimaa esim. kotitöiden tekemisen suhteen aivan liian korkealle. Silti minusta on ollut kiva lukea, että sinulla on ihanteita, sillä kyllä niitä mielestäni nykyisin on liian vähän. Toivotan siis ehdottomasti onnea perhe-elämällesi :)
Minua hieman häiritsee tämä ajattelu, että jos miehellä ja naisella on selvästi omat roolinsa, on mies heti perheenpää. Eli kuvastaako se siis sitä, että hän, joka ansaitsee rahaa, on aina tärkeämpi ihminen? Minulla kotiäitiyteen liittyy juuri se ajatus, että jospa kaikki maailmassa ei pyörisikään rahan ja ansiotyön ympärillä (vaikka mieheni työtä tietysti siis arvostan). Jos vain taloudellisesti pärjää, voisi jo muuten ottaakin rennommin. Ja näinhän miehelleni jää töiden jälkeen ihan aitoa vapaa-aikaa. Enkä minä taas pidä tavoitteenani, että kotimme olisi aivan tip top siivottu.
Mitä taas tulee kotitöiden selvään jakoon, niin meillä se noin yleensä toimii. Mutta jos itse olen kovasti sairas, tottakai ilahdun, jos mies tekee minulle yleensä kuuluvia töitä. Ja toisaalta taas ainakin meillä remppahommissa tarvitaan joskus kahta ihmistä, viimeksi isoa tuulensuojalevyä paikalleen mallattiin, eikä sellainen juuri yksin onnistu.
12
mies on perheen pää. Vaimon tulee ennen kaikkea kunnioittaa miestään. Miehen tulee rakastaa vaimoaan niinkuin Kristus rakasti (ja rakastaa) seurakuntaansa. Tämä menee siinä järjestyksessä, että miehen on ennen kaikkea rakastettava vaimoaan. Kun mies rakastaa vaimoaan Kristuksen lailla, vaimon on mahdotonta olla kunnioittamatta miestään.
Kotitöiden jaosta Raamattu ei kerro mitään. Kun mies rakastaa vaimoaan ja vaimoaan ja vaimo kunnioittaa miestään, kotitöiden jakokin onnistuu varmasti ongelmitta.
koen suhteeni tasa-arvoiseksi, vaikka teenkin suurimman osan ns. naisten töistä ja mieheni tekee ne muka miehen työt. minä passaan miestäni ja hän tuo aamukahvit viikonloppuisin sänkyyn.
kyse ei ole sen kummemmasta kuin, että olemme jakaneet arkielämämme sen mukaan kumpi tiettyjen asioiden tekemisestä enemmän pitää, tai kumpi niitä vähiten inhoaa. minä pidän ruuanlaitosta, joten se on täysin minun vastuullani, minä inhoan vähemmän siivoamista, joten sekin kuuluu minulle. mieheni on ammatiltaan raksamies, joten hänelle kuuluu suurin osa remppahommista jne.
selviämme kaikesta, vaikka toinen olisikin poissa. osaan siis vaihtaa lampun ja renkaan, ja mieheni osaa valmistaa ruokaa ja silittää vaatteet, mutta kun tiedämme toisen olevan niissä asioissa nopeampia, ne ovat jakautuneet näin.
entisessä suhteessaan mieheni eli ns. tasa-arvoisessa suhteessa, jossa hän teki puolet kaikista kotihommista ja niiden lisäksi rempat ja autonhuollot sekä ruohonleikkuut ja lumien luomiset. hänen vaimollaan oli kuulemma tapana lyödä miestä, mikäli tämä ei ollut silittänyt vaatteita sen lisäksi, että oli kolannut pihan lumesta. mieheni on edelleen äärimmäisen arka sen suhteen, että minä teen näitä "naisten" töitä. vielä toistakymmentä vuotta myöhemmin, hän yrittää korvata minulle sitä, että teen jotain mistä pidän tai joka menee siinä sivussa, kun elän arkea. minusta se on hassua.
ymmärrän niitä parisuhteita, joissa, kaikki tehdään tasan puoleksi. meillä taas tämä toimii parhaiten näin. minä teen sitä mitä osaan ja mistä pidän tai mistä suoriudun paremmin ja mies tekee omalta osaltaan saman. kummankin tarkoitus on kuitenkin saada arki sujumaan.
että vain ns. naisten työt laskettaisiin kotitöihin. Jos on remonttihommia, niin tottakai ne on mukana jaettavien hommien potissa. Nykyään vaan aika usealla niitä remppahommia yms. perinteisiä miesten töitä ei ole niin paljon kuin perinteisiä naisten töitä. Sehän on ihan sama, miten hommat jakaa, kun vaan molemmat kokee, että toinen tekee osansa. Siitä se toisen kunnioituskin syntyy.
17
mutta arvostan miestäni aivan kamalsti. En kai muuten olisi antanut hänen jäädä koti-isäksi ja minä kannan huolen perheen toimeentulosta.
On meillä yhteiset rahat, tietysti kun mies "tienaa" vain muutaman satasen kuussa. Avioehto on tehty aikoinaan, koska ennen avioliittoa hankitut omaisuudet olivat hyvin eri kokoisia.
En arvosta miestäni niin paljon että antaisin hänelle eron sattuessa puolet kaikesta mitä minulla on....
Ennen kaikkea arvosta miestäni yksilönä! En minään kromosomiorjana.
Minusta miehen kunnioittaminen ei tarkoita sitä, että hymyssä suin hyväksyy kaikki miehen tekemiset, vaikka ne vaikkapa inhottaisivat itseä (kouriminen tms.)Kyllä ihan ns normaalissa parisuhteessa voidaan kunnioittaa toinen toisiaan... molemmat.
Se, mitä en hyväksy, on ajatus naisesta luonnollisesti pienenä ja haavoittuvana, suojeltavana ja toisaalta myös alistuvana. Minä en kertakaikkiaan ole sellainen, enkä pidä liian machoista miehistäkään sen puoleen.
joka tällä hetkellä vastaa kodin pyörityksestä.
Ei kai se kunnioitus ja arvostus ole perinteisistä sukupuolirooleista riippuvainen?
Nostelen viestiä esiin.
Oikeastaan mun mielestä villakoiran ydin (tai yksi niistä) on se, ettei unohdeta sitä miten suhde toimi alussa. Nainen oli naisellinen, mies miehekäs ja molemmat kunnioittivat toisiaan. Sitten se vaihtuu siihen arjen äksyilyyn ja ajatellaan, että "miehen pitäisi hyväksyä minut sellaisena kuin olen", mikä siis on eri asia kuin sellaisena kuin millaisena oppi minut tuntemaan.
"perinteiseksi" naiseksi, mutta vastaanpa kuitenkin. Itse haluaisin miehen joka on luonteeltaan vahvempi kuin minä itse. Yh ja sinkku siis olen. Lapsen isän kanssa suhde kaatui juurikin siihen että hänellä ei ollut tarpeeksi auktoriteettia pitämään minua "kurissa". ;) Eli siis itse olen voimakas tahtoinen ja jos huomaan että joku antaa minulle periksi kaikessa, alan käyttämään tilannetta hyväkseni. Aluksi se oli tiedostamatonta, mutta entisenkin kanssa tein sitä ihan tarkoituksella. Eli toisinsanoen haluan miehen joka on mies ja sanoo jos ei halua että lähden vaikka ostoksille, siis vaateostoksille. No tietysti myönnän että mielestäni mies on se perheenpää, eikä nainen. .
Ja minä löysin sellaisen miehen, joka pitää minut kurissa. Jonka edessä tunnen olevani pieni ja turvassa, vaikka pituus/kokoeroa meillä ei juurikaan ole.
Yksinhuoltajana aion kyllä pitää huolen omien lapsieni menoista, mutta siis tulevaisuuden yhteisen kodin, yhteisten asioiden perheenpää on mies.
Mies on sellainen vähän naiskokemusta omaava it-nörtti ja täysi vastakohtani, rauhallinen ja minä menevä, mutta meidän tapauksessa vastakohdat täydentävät toisiaan. Minä tulinen oinas, mies rauhallinen vaaka.
enpäs olisi arvannut av:lta löytäväni tällaista ketjua ja vieläpä niin, ettei kolmeneljäsosaa viesteistä ole törkykommentteja!
Olen itse pyöritellyt mielessäni näitä samoja juttuja, eikä ongelmatonta ole. Jos sydäntäni kuuntelen, olen aina halunnut nimenomaan perheen ja siten, että saisin olla paljon lasten kanssa eli kotiäitinä. Ja mitä on tapahtunut? Olen opiskellut löytämättä omaa alaani, olen hävennyt haaveitani ja mennyt metsään monissa asioissa. Olin pitkässä avoliitossa, jossa mies ei ymmärtänyt tällaista haaveilua, ja raha-asiat mm. jaettiin pennilleen tasan (oikeastaan nykyisin naurattaa ajatuskin). Onneksi ymmärsin lähteä ja löysin nykyisen ihanan mieheni, meillä on kaksi lasta ja olen kotiäiti.
Mutta kyllä silti joskus tuntuu, että mies haluaisi minut töihin. Mutta luulen, ettei mies ymmärrä, että jos tekisin kotitöistä vain noin puolet, eikä hän lastenhoidon takia voisi vapaasti sopia menojaan, kävisi elämä hänellekin kurjemmaksi. Toisaalta ymmärrän miestänikin, sillä olen aika ajoin kaikkea muuta kuin pullantuoksuinen emo (jollainen sydämessäni haluan olla) ja käyttäydyn kuin lapset olisivat pilanneet elämäni.
Miksi nämä ongelmani? Siksi, että nyky-Suomessa vaatii tosi hurjaa itsetuntoa olla kotiäitinä ja muutenkin ihan nössö, eikä minulla ole sellaista itsetuntoa. Mielestäni ihmisarvo mitataan täällä ansiotyön avulla, ja arvoni on siinä mielessä nolla.
Tommy Hellsten on mm. Vanhemmuus - vastuullista vallankäyttöä -kirjassaan kirjoittanut perinteisistä miehen ja naisen rooleista viisaasti. Lukekaa, jos kiinnostaa. Olen itse sitä mieltä, että isän ja äidin ei totisesti tarvitse olla samanlaisia.
ole yhtäkään törkeää viestiä, koko ketju pysynyt asiallisena.
En tiedä haluatteko tänne täysin vastakkaistyyppisiä keksustelemaan mutta haluaisin kauniisti ja asiallisesti ilmoittaa että olen hyvin ylpeä että naisista löytyy vielä näitä "oikeita" naisia. :) Itse voin suoraan sanoa että minä en ole. Olen aina ollut itsenäinen, vahva naispersoona, ja valitettavasti joskus peiliin katsoessani, tajuan että olen näitä "tyranninaisia". Rajat on kovat ja vaadin mieheltäni tietynlaista käytöstäkin, mutta tällaiseen naiseen mieheni aikanaan rakastui. Nyt raskaus on ehkä hieman pehmentänyt käytöstäni kun jouduin kotiin jäämään.
mikä on "perinteinen" nainen, joka "kunnioittaa" miestään? Ja millainen se sen vastakohta oikein on - miten ei kunnioita miestään?
Siis kyllähän molemminpuolinen kunnioitus on yksi keskeisimpiä asioita parisuhteessa kuin parisuhteessa. Mutta eihän se automaattisesti synny...? Toisin sanoen kyllä toisen osapuolen pitää myös olla sen kunnioituksen arvoinen. Moni mies näissä av:n keskusteluissa ei sellaiselta vaikuta. Onko tarkoittamanne "perinteinen" nainen siis sellainen, joka "kunnioittaa" (=alistuu?) miestään, olipa tämä millainen vaimonhakkaajasohvaperunakiukuttelijasovinisti tahansa?
Sorry, tulin nyt varmaan pilaamaan hyvin alkaneen hymistelyketjunne.
Minusta on kuitenkin hienoa, että ihminen löytää oman paikkansa ja tapansa elää muita tapoja lyttäämättä. Olen kyllä itsekin kotiäitinä, mutta ulkomailla. Olen monissa asioissa silti perheen pää ja tämä sopii meille kummallekin, johtuu vaan "jyräävämmästä" luonteestani, mies kun taas on viilipytty, joka hermostuu vasta tosipaikan tullen. Eli arkielämässä minä jyrään, joissain muissa asioissa mies päättää.
Tosin eipä kumpikaan suostu sellaisiin juttuihin, jotka eivät itselle kertakaikkiaan sovi, eli tasa-arvoisia ollaan.
Annan miehen hoitaa kaikki laskut, täytyyhän miehen saada olla jossain se pätevin ja paras, ihan niinkuin naisenkin.
Kysyisin kuitenkin, että eikö jako miesten ja naisten töihin ole todella epäreilua, jos
1. asutaan kerrostalossa
2. kun talo on rakennettu ja miesten työt vähenevät radikaalisti
3.lapset ovat hankalia ja äiti tarvitsee paljon apua lastenhoidossa (esim. koliikkivauva)
jako ns. miesten ja naisten töihin on ihan perusteltu, jos molempia töitä on yhtä paljon. Ja jaonhan voi tehdä haluamallaan tavalla.
Mutta kun suurin osa ihmisistä jo asuu rivitalossa tai kerrostalossa, niin mitä ne "miesten työt" oikein ovat? Auton renkaiden vaihto 2krt/v, naulan hakkaaminen seinään taulua varten 1krt/5v... Sen sijaan "naisten työt" ovat edelleen päivittäisiä.
Ylipäätään jako eri sukupuolten töihin on kulttuurisidonnainen ja yleensä syntynyt todellisesta työn jakamisen tarpeesta. Nykypäivän kerrostalokulttuurissa ei tosiaan voi oikein perustellusti puhua miesten ja naisten töistä.
Olipa samanlaisia ajatuksia kuin itselläni. Minustakin on tuntunut että olen opiskellut melko turhaan (tai no, onhan sivistyksestä aina iloa) ja on tuntunut, että teen jotakin mitä minun täytyy tehdä, vaikka sydän sanoisi että minua kiinnostaa jokin ihan muu.
Itsekin haluaisin olla pullantuoksuinen elovena-emäntä, joskus paremmalla, joskus huonommalla menestyksellä.
Meidän kohdalla on vielä niin, että tällä hetkellä olen vielä töissä (esikoinen odottaa vielä tuloaan) mutta miehen kanssa on sovittu, että sitten kun jään kotiin, en ole palaamassa työelämään ainakaan lasten lapsuusaikana.
Itse ajattelen koti-emäntänä olon suurempana juttuna kuin kotiäitiys. Emäntä huolehtii nimittäin myös miehen ja parisuhteen hyvinvoinnista, siinä missä kotiäiti helposti saattaa panostaa pelkkiin lapsiin.
Tuosta Hellstenin kirjasta olen kuullut ennenkin hyvää, täytyy varmasti etsiä se käsiini.
Juuri siksi että nämä on itselle vaikeita asioita joita täytyy pyöritellä, pureskella ja miettiä (yhteiskunnan yleinen asenne ei helpota), niin kaipaan samanlaisia ihmisiä ja siksi kyselen muiden perään täällä.
Myönnettäköön että tämä foorumi on ehkä viimeinen paikka missä voisi kuvitella saavansa puhua tästä rauhassa (kiitos siitä, tämä ketju on pysynyt yllättävän puhtaana). Jostain syystä mieleeni kuitenkin pälkähti kirjoittaa tänne...
Tuohon töiden määrien jakautumiseen voin toki kommentoida vain omalta osalta:
Meillä mies rakentaa meille omakotitaloa, ja on remontoinut myös nykyisen rivitaloasuntomme. Mies vaihtaa Lisäksi korjaa autoa muutenkin kuin vain vaihtaa renkaita, kantaa ostoskassit, on yrittäjä (tekee tosi paljon töitä), yms. Lisäksi tulevaisuuteen on suunnitteilla monenlaisia rakentelu- ym projekteja, jos nyt jostain syystä noissa ei olisi riittävästi.
Uskoisin, että mies jonka miehisiä ominaisuuksia tuetaan ja kannustetaan, helposti päätyy tekemään tuon tyyppisiä juttuja. Eli ehkä se työmäärä tasaantuu ihan sillä, että miehen työmäärä lisääntyy kun sitä siihen kannustaa.
Ja minä ainakin tykkään kun pääsen hartiapankkihinnalla omakotitaloon, saan pitkälti omien toiveideni mukaan rempatun kämpän, yms (mies kun mielellään tekee minulle mieliksi niin yllättäen sainkin tehdä leijonanosan valinnoista).
Palailin lukemaan tätä keskustelua vielä. Toivottavasti kukaan ei ottanut viestiäni väärällä tavalla! Tarkoitukseni ei ollut arvostella ketään, päin vastoin kehaisin teitä, jotka jaksatte ja nautitte kodinlaitosta ja hoidosta.
En kyllä muutenkaan koe olevani asemassa, jossa toisia arvostelisin, sen verran erilailla ja normeista poiketen mekin elämme. Veikkaampa, että ihan yhtä paljon saamme mekin ihmettelyä ja supinaa selkiemme takana aikaiseksi kuin te perinteisiä rooleja kannattavat. Meillä kaikki on juuri toisinpäin!
50/50-tasa-arvoa meilläkään ei siis ole. Kunnioitusta ja arvostusta sitä vasten taas riittää. Minusta on tärkeää, että ihmiset jakavat työt sen mukaan mistä itse pitävät, jos joku nainen pitää kodin- ja lastenhoidosta ja mies taas elannon pöytään tuomisesta niin sitten tehdään niin. Meillä taas mies haluaa pitää kodin kunnossa ja minä raataa töissä. Eihän tätä elämää kenellekään muulle eletä.
t. 5
lisää vielä, että arvostan noita piirteitä teissä "kodinhengettärissä", arvostanhan niitä piirteitä myös hyvin paljon miehessänikin.
siis aloittajalla ei vielä (?) ole lapsia?
Miten sitten käy kun keittiö ei ole siisti kun mies tulee kotiin, ja pehvaasi ei todellakaan tarkene puristella ilman että kivahdat hermostuneena.
Helppo mielestäni luoda tuollainen idylli parisuhteesta ja tasa-arvosta, suhteessa johon ei kuulu lapsia. Kun saat lapsen huomaat että sinulla on todella paljon enemmän työtä kuin miehellä.