Onko teistä ollut kipeää luopua vauvojen saamisesta?

että nää on tässä, kun lapsia on 5. On jo lähete sterilisaatioon, mutta nyt kun asia on toteutumassa lähitulevaisuudessa, mielen on vallannut ahdistus. Luulin että olin jo asian miettinyt ja olimme ihan yhdessä miehen kanssa sitä mieltä ettei vauvoja enää. Mutta asian lopullisuus tuottaa tuskaa ja mullakin ikää vasta 35, voisin siis teoriassa saada vielä muutaman lapsen. Tämä on yllättävän vaikeeta tunnetasolla. Sterilisaation haluaisin, koska hormonaalinen ehkäisy ei sovi ja ehkäisyn pitää olla mahdollisimman varma, tulen kovin helposti raskaaksi ja sen pelko varjostaa helposti koko elämää.

Vanhin on jo kohta 12v. ja nuorin 2.5v. välissä on kaksoset 7v. Ekan jälkeen ajattelin, toinen lapsi olisi tervetullut. No monen vuoden hoitojen jälkeen tuli kaksoset. Lääkärit sanoivat, että ilman hoitoja meille ei enää lapsia tule ja emme käyttäneen ehkäisyä. Mutta tuli kuitenkin vielä aivan ihana kuopuksemme. Raskausajat eivät ole olleet minulle helppoja ja olen saanut pari hengenvaarallista komplikaatiota. Sen vuoksi tein sterilisaation kuopuksen syntymän jälkeen. Ajattelin, että nyt riittää terveydellä leikkiminen. Vauvahaaveet eivät kuitenkaan ole sammuneet, vaikka lapsia ei enää tule. Taitaa olla ikuista tuo kuumeilu...

Vauvoja ja pikkulapsia on "helppo" hoitaa. Ne ovat silmän alla ja elo on tiivistä ja tavallaan mutkatonta. Kun lapset kasvavat, reviiri kasvaa, niin huoletkin kasvavat. On hankalaa yhdistää vaativa työ ja vilkas kotielmä. Aina on kokeita, läksyjä, vanhempainiltoja, harrastuksia, kaikenlaisia huolia.

Nuorin lapseni on tällä hetkellä vauva, vanhemmat lapset eskari/alakouluikäisiä. Aina, kun tuntuu haikealta ajatella, että kuopus jää viimeiseksi lapseksemme enkä tule enää kokemaan vauva-aikaa, ajattelen yllämainittuja asioita. Vaikka olisinkin kokenut raskaus- ja vauva-ajan helpoksi, pitää energiaa riittää lapsen asioihin paneutumiselle myös sen jälkeenkin - monen, monen vuoden ajan.