Kannattaako tässä tilanteessa edes harkita suhteen jatkamista?

Ensin oma vakava sairaus ja sitten vielä tämä. Voimia!



Kaiken kokemasi perusteella kuulostaa, että siksi vielä haluat yrittää, hyvä niin.



Kuten itsekin mainitsit jossain vaiheessa ketjua, miehen syrjähyppy voi johtua sairastelustasi. Kuulostaa kauhealta, mutta jostain luin vähän aikaa sitten seuraavaa. Joskus kun ihmiset kokevat liitossaan kovia esim. sairauden, rakennusprojektin tms. vuoksi, ja kun asiat lopulta ovat kunnossa, stressi yms. purkautuu ja suhdetta koitellaan. Voi olla pettämistä, tyhjyyden tunnetta "tässäkö tää nyt oli", ties mitä. Ja monet eroavat.



Ei ole omaa kokemusta asiasta, mutta halusin nyt vaan heittää tämänkin ajatuksen kehiin.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että jos eroaisimme niin miettisin loppuelämäni, että oisko meillä ollut kuitenkin vielä mahdollisuus olla onnellisia yhdessä.

Juuri tuota tarkoitin. Moniakin kuukausia kestävä miettiminen ja/tai yhdessäolo on lyhyt aika verrattuna loppuelämään. Jos heppoisesti pistäisit suhteen poikki, siitä voi jäädä loppuelämän mielipaha lasten kärsimysten takia, koska tiedät, ettet yrittänyt. Jos yrittämisen jälkeen ei onnistu, tiedät tehneesi voitavasi ja voit elää huomattavasti vähemmillä itsesyytöksillä. Erovanhempana tiedän, että vaikka on tehnyt kaikkensa, sitä silti on syyttänyt vuosikausia itseään lapsen erokärsimyksestä.

Jos nyt tai jossain vaiheessa alkaa tuntua, että tarvitsisit tilaa hengittää ja ajatella mahdollista jatkamista omassa rauhassasi ja mies on liikaa saman katon alla tuota varten, voittehan koettaa sopia, että mies etsisi vuokra-asunnon muutamaksi kuukaudeksi. Sinä aikana ehdit kyllä kokemaan ikävät ja muut jos sellaisia on tullakseen ja sinulla olisi tilaa tunnustella mielessäsi mitä todella tunnet miestäsi kohtaan ja mitä haluat häneltä ja suhteelta. Voittehan tietenkin tapailla kotonannekin sen aikana, eihän se sitä estä. Mutta sinä saisit aikaa miettiä. Ja niin saisi miehesikin. En tunne sinua, niin en tiedä oletko ollut missä määrin ärtynyt miehellesi hänen tekonsa takia. Mikäli olet lauhkeahko persoona, suosittelen, että annat ärtymyksenkin tulla esille piilostaan, ja käsittelemään vihaisetkin tunteesi, etteivät ne jää hautumaan, kielteiset tunteet saattavat nousta myöhemmin pinnalle sinusta, mikäli palaatte yhteen.

Voimia sinulle. Ja onnea!

Pettämisen jälkeen parisuhde voi olla oikeasti onnellinen, mutta se vaatii molemmilta työtä. Ja jos ap:lla ja miehellään on vielä tunteita toisiaan kohtaan niin miks ihmeessä kaikki ois heitettävä hukkaan edes yrittämättä saada liittoa kuntoon?

Pettäminen ei missään nimessä ole vastoinkäyminen. Pettäminen on toisen puoliskon harkittu ja täysin omavaltaisesti tehty päätös loukata omaa puolisoaan. Miten sellaisen ihmisen kanssa voi edes kuvitella olevansa?

Ei se lapsista saa olla kiinni se jatkaminen. Pelkästään.

Ennen vanhaan myös äidit jäi suhteisiin, koska ei ollut tietoa, taloudellista vakautta, yhteiskunta ja perhe kiristi. Ei niistä lapsista välttämättä tullut terveitä. Oppivat väkivaltaa, agression kohdistamista muihin, eivät oppineet keskustelemaan, mutta sen sijaan oppivat nielemään mitä vaan.

Eli kyllä se suhteeseen jääminen on hyvin vaikea ratkaisu. Ei tässä tilanteessa voi moittia kuin kehittymättömillä aivoilla varustettua miestä. Äitiä tuossa viedään. Eikä ratkaisu ole helppo teki niin tai näin. Siitä piti mies huolen.

Ensimmäinen vastoinkäyminen ei ole välttämättä petos puolisolta. Yleensä isoista vastoinkäymisistä puhutaan, kun puhutaan sairaudesta, ihastuksesta (tunnetasolla), läheisten kuolemasta. Nämä ovat asioita, joita voi yhdessä kohdata ja käsitellä. Mutta pettäminen on toisen puolison isku vasten toisen kasvoja. Siinä sana yhdessä on kohtuuton. Ei voi puhua vastoinkäymisestä, vaan henkisestä väkivallasta.

että voiko liitto jatkua ja jos ei niin voisin erota miettimättä teinkö kaikkeni

Jos rakkautta ja tahtoa vielä löytyy, minä jatkaisin. Veljelläni oli aikoinaan aviokriisi, jossa veljeni oireili kaikenlaisia asioita ja käyttäytyi typerästi näistä johtuen saaden lähestulkoon eron aikaiseksi. Selvittelivät välejään pitkään terapioissa ja veljeni oli PAKKO oppia puhumaan, se oli yksi yhdessä jatkamisen ehto. Toinen asia, josta pariskunta sopi oli se, että luottamuksen rakentuminen kestää ja veljeni on kestettävä ns. tarkistuksia (esim. että tekstareita voi lukea, sähköpostia ei piilotella jne.). Nyt ovat erittäin onnellisia ja saaneet lapsenkin kaiken tämän jälkeen.



Itse tulin jätetyksi viime kesänä, jolloin pienimmäinen oli vasta 7kk ja ei todellakaan ollut minun valintani, mieheni otti ja lähti. Itse olisin ollut valmis rakentamaan kaiken alusta, mutta toiselta ei tahtoa löytynyt.



Ihanaa, että teillä molemmilla sitä vielä on, se on avain tulevaan. Mitä parhainta jatkoa teille, toivottavasti elätte yhdessä vielä pitkään! :o)

Näistä jatkoajoista... en ymmärrä niitä yhtään. Mun mielestäni joko ollaan yhdessä, sitoudutaan yrittämään sataprosenttisesti, tiedetään että tämä on liitto jossa haluun olla lopun elämäni - tai sitten erotaan.



Sinkkuaikoina tapasin parikin tyyppiä, jotka selittivät tätä jatkoajalla olemistaan. Pyöritteöivät sormustaan ja ihmettelivät ja mä juoksin pois ja lujaa. Älä ap ala tuollaiseen pelleilyyn, vaan kuten tässä on hyvin opastettu, käykää asioita läpi - ja olkaa yhdessä. Tsemppiä.

juhannukseen tms.



olkaa reilusti yhdessä ja jos joskus myöhemmin siltä tuntuu niin erota voi ihan koska vaan.



nyt ei kuulosta vielä siltä että olisit valmis eroamaan katumatta

kerran pettänyt ja lähtenyt, niin voi tehdä sen uudelleen. varsinkin, jos lähtöön syynä "ihastus". aika heppoinen peruste lähdölle.



itselläni ainakin tuo lähtö tykyttäisi takaraivossa aina ja miettisin miehen tekemisiä ja sitä, miten on voinut noin tehdä aivan yllättäen. luottamuspula jatkuisi luultavasti aina.

Vaikka olenkin yleensä ollut sitä mieltä, että jos mies pettäisi, niin se on kerrasta poikki.



Kokeilkaa pari- ja/tai yksilöterapiaa ja pitäkää huoli myös siitä, että teillä edes joskus olisi kahdenkeskeistä vapaa-aikaa. Jos pääsisitte edes kahdestaan lenkille kerran viikossa tai parissa niin olisihan sekin parempi kuin ei mitään. Ja kun kuopus edes vähän kasvaa, niin viikonloppumatkoja.

yhteiskunnan silmissä epäonnistunut ja säälittävä paska ja kukaan ei epäile miehesi osallisuutta eronne syihin vaan olet kaikkien mielestä yksin syypää kaikkeen. Pysy mieluummin vaikka kulississa!

kerran pettänyt ja lähtenyt, niin voi tehdä sen uudelleen. varsinkin, jos lähtöön syynä "ihastus". aika heppoinen peruste lähdölle.

itselläni ainakin tuo lähtö tykyttäisi takaraivossa aina ja miettisin miehen tekemisiä ja sitä, miten on voinut noin tehdä aivan yllättäen. luottamuspula jatkuisi luultavasti aina.

Toki ymmärrän että ap haluaa miettiä jne. Itse en vain yksinkertaisesti pystyisi olemaan sellaisen miehen kanssa enää. Joku satunnainen pano vielä menisi, mutta mies on ollut valmis jättämään sinut ja lapsenne ihastuksen vuoksi? Eikös se jos mikä ole heppoinen peruste?

Kaikkiallahan nykyään toitotetaan, miten väärän ihmisen kanssa ei kannata hukata aikaa ja miten romanttinen rakkaus on tärkeintä elämässä. Melkein kaikki julkkismiehetkin vaihtavat nuorempaan eikä suunnilleen kukaan ole aina saman puolison kanssa. Kotona on viisi lasta, sama vaimo ja ilmeisen tekemisentäyteistä ja ei-romanttista arkea. Ihmekös tuo, jos mies haksahti. En puolustele miestä enkä arvosta hänen tekoaan, kunhan totean.

Jos kaikki ajattelisivat mustavalkoisesti pettämisen suhteen, eli että pettäminen on tahallista satuttamista, ei tällaisia ikäviä viestejä tarvitsisi lukea koko keskustelukanavilta. Mitä pahaa siinä on, että on rehellinen. Ja mitä pahaa on siinä, että on realisti.



Kyllä toki petoksen jälkeen voi olla onnellinen. Mutta monta vuotta menee niin sanotusti hukkaan. Tai ainakin kärvistellessä. Montako päivää on pois lapsilta, kun äiti miettii onnettomana peilin ääressä, että miksi en kelvannut ja enkö ansainnut edes rehellisyyttä. Miksi minä valitsin noin huonon kumppanin ja silti tässä yritän häntä rakastaa? Mitä se rakkaus on? Kaiken se kestää ja kaiken se kärsii? Mutta eikö maailmassa ole riittävästi muutenkin vastoinkäymisiä.



Monet todellakin kärsivät vuosia kumppaninsa toilailuista. Ja vaikka elämässä kärsimys on yksi tekijä, joka pitää meitä liikkeessä, täällä todellakinriittää muitakin oikeita vastoinkäymisiä. Ja parisuhteen todellakin pitäisi olla voimavara, joka auttaa kohtaamaan nämä ongelmat, ei yksin vaan yhdessä. Minkä päälle rakennetaan tulevaisuus, jos kumppani vie maton jalkojen alta. Mikä siinä on toisen tukemista? Sekö, että nainen armahtaa miehen iskut. Minusta pettäjän kanssa eläminen on vastaavaa, kuin jäädä väkivaltaiseen suhteeseen. Petokseen pitää suhtautua äärimmäisellä vakavuudella. Ei ole tervettä jäädä ihmisten rinnalle, jotka satuttavat. Ja ei ole järkevää antaa lapsille esikuvaa, että näin naiset ovat aina joutuneet miestensä edesottamuksista selviämään. Pikkupojat oppivat, että kyllähän se antaa anteeksi nainen, jos oikeat sanat sanoo. Ja minkä mallin saa tyttäret.



Kyllä lapset kärsivät erossakin. Eikä se ole oikein se. Mutta minusta aikuisten tehtävä on ennen lapsien hankkimista todeta itselleen, että se riski pitää ottaa, jos joudun väkivaltaiseen suhteeseen, että siitä on lähdettävä pois lasten tähden. Sama koskee mitä tahansa henkistä kiusaamista, joihin myös petokset kuuluvat. Toki pikkuvalheita pääsee kaikilta. Ei voi olla pulmunen, mutta toisen suhteen virittäminen parisuhteen rinnalle on jotain muuta kuin pieni valhe.



Ja aikuisen pitäisi osata käsitellä oman elämän puutteita kypsemmin. Jos tekee mieli vierasta, niin kyllä siihenkin on muita keinoja kuin selän takana pelehtiminen. Pitää ottaa itsensä kanssa aikalisä ja miettiä mikä on tärkeää. Kaikkea ei voi saada. Rakkaus ja intohimo on todella tärkeitä asioita aikuisen elämässä, mutta niitä voi parantaa myös siinä omassa suhteessa. Jos ei usko muutokseen, niin sekin pitää toiselle sanoa.



En vaan voi käsittää, miksi ihmiset eivät voi kertoa puolisolleen, että olen ihastunut. Haluan toista ihmistä ja en voi sille tunteelle tällä hetkellä mitään ja haluan eron/aikalisän. Kyllä se toki loukkaa tämäkin. Mutta sille ei voi mitään jos ihastuu tai on tarve päästä toisen matkaan ja siinä päätöksessä pysyy.



On kuitenkin reilumpaa toista kohtaan kertoa totuus ennenkuin menee hässimään vieraita ihmisiä ja seilaa siinä kahden pedin välillä.



Sitäpaitsi äänen sanominen voi estää koko sivusuhteen ja parisuhde saattaa selvitä paremmin, kun suhteen ongelmia käydään läpi ja kumppanit saavat rauhassa miettiä omia tunteitaan tietäen, että toinen on kuitenkin reilu.

Minun mielestäni kannattaa yrittää vielä jos molemmat sitä haluavat!

Ja kun mies on vilpittömästi pahoillaan ja on valmis antamaan kaikkensa korjatessaan typerän virheensä! Virheitähän me kaikki tehdään joskus?! Ja ihastuminenkin on välistä väistämätöntä, se vaan riippuu itsestään antaako sille heti vallan vai odottaako sen maagiset kaksi viikkoa jolloin yleensä ihastus lakkaa ja tajuaa sen oikean ihmisen jota rakastaa!

Voin sanoa ihmisenä jonka vanhemmat erosivat kolme vuotta sitten äidin hetkellisen "40:n" kriisin takia että ihmiset antavat liian helpolla periksi, nykyään ei ymmärretä sitä että vaikeista ajoista selvitään YHDESSÄ eikä niin että aina paetaan ja jätetään kaikki. Tällä hetkellä äitini on mielenterveydellisesti ihan sekaisin koska jätti kaiken, perheen, miehensä, unelma omakotitalon, työnsä, ja rupesi 19- vuotiaaksi ja nyt kun haluaisi kaiken takaisin niin ei enään voi saadakkaan.

Yrittäkää vielä, kyllä se rakkaus voittaa kun molemmat tekee töitä sen eteen ja tämä saattaa jonkun ajan päästä olla suhteenne suurikin käänne kohta josta alkaa uusi erillatavalla parempi suhde!

Minua on näköjään arvosteltu tässä mustavalkoiseksi, ehkä olenkin mutta mielestäni pettämisen hyväksyminen on vain säälittävien naisten keino roikkua suhteessa, kun ei voi olla yksin.

Jos kaikki ajattelisivat mustavalkoisesti pettämisen suhteen, eli että pettäminen on tahallista satuttamista, ei tällaisia ikäviä viestejä tarvitsisi lukea koko keskustelukanavilta. Mitä pahaa siinä on, että on rehellinen. Ja mitä pahaa on siinä, että on realisti.

Kyllä toki petoksen jälkeen voi olla onnellinen. Mutta monta vuotta menee niin sanotusti hukkaan. Tai ainakin kärvistellessä. Montako päivää on pois lapsilta, kun äiti miettii onnettomana peilin ääressä, että miksi en kelvannut ja enkö ansainnut edes rehellisyyttä. Miksi minä valitsin noin huonon kumppanin ja silti tässä yritän häntä rakastaa? Mitä se rakkaus on? Kaiken se kestää ja kaiken se kärsii? Mutta eikö maailmassa ole riittävästi muutenkin vastoinkäymisiä.

Monet todellakin kärsivät vuosia kumppaninsa toilailuista. Ja vaikka elämässä kärsimys on yksi tekijä, joka pitää meitä liikkeessä, täällä todellakinriittää muitakin oikeita vastoinkäymisiä. Ja parisuhteen todellakin pitäisi olla voimavara, joka auttaa kohtaamaan nämä ongelmat, ei yksin vaan yhdessä. Minkä päälle rakennetaan tulevaisuus, jos kumppani vie maton jalkojen alta. Mikä siinä on toisen tukemista? Sekö, että nainen armahtaa miehen iskut. Minusta pettäjän kanssa eläminen on vastaavaa, kuin jäädä väkivaltaiseen suhteeseen. Petokseen pitää suhtautua äärimmäisellä vakavuudella. Ei ole tervettä jäädä ihmisten rinnalle, jotka satuttavat. Ja ei ole järkevää antaa lapsille esikuvaa, että näin naiset ovat aina joutuneet miestensä edesottamuksista selviämään. Pikkupojat oppivat, että kyllähän se antaa anteeksi nainen, jos oikeat sanat sanoo. Ja minkä mallin saa tyttäret.

Kyllä lapset kärsivät erossakin. Eikä se ole oikein se. Mutta minusta aikuisten tehtävä on ennen lapsien hankkimista todeta itselleen, että se riski pitää ottaa, jos joudun väkivaltaiseen suhteeseen, että siitä on lähdettävä pois lasten tähden. Sama koskee mitä tahansa henkistä kiusaamista, joihin myös petokset kuuluvat. Toki pikkuvalheita pääsee kaikilta. Ei voi olla pulmunen, mutta toisen suhteen virittäminen parisuhteen rinnalle on jotain muuta kuin pieni valhe.

Ja aikuisen pitäisi osata käsitellä oman elämän puutteita kypsemmin. Jos tekee mieli vierasta, niin kyllä siihenkin on muita keinoja kuin selän takana pelehtiminen. Pitää ottaa itsensä kanssa aikalisä ja miettiä mikä on tärkeää. Kaikkea ei voi saada. Rakkaus ja intohimo on todella tärkeitä asioita aikuisen elämässä, mutta niitä voi parantaa myös siinä omassa suhteessa. Jos ei usko muutokseen, niin sekin pitää toiselle sanoa.

En vaan voi käsittää, miksi ihmiset eivät voi kertoa puolisolleen, että olen ihastunut. Haluan toista ihmistä ja en voi sille tunteelle tällä hetkellä mitään ja haluan eron/aikalisän. Kyllä se toki loukkaa tämäkin. Mutta sille ei voi mitään jos ihastuu tai on tarve päästä toisen matkaan ja siinä päätöksessä pysyy.

On kuitenkin reilumpaa toista kohtaan kertoa totuus ennenkuin menee hässimään vieraita ihmisiä ja seilaa siinä kahden pedin välillä.

Sitäpaitsi äänen sanominen voi estää koko sivusuhteen ja parisuhde saattaa selvitä paremmin, kun suhteen ongelmia käydään läpi ja kumppanit saavat rauhassa miettiä omia tunteitaan tietäen, että toinen on kuitenkin reilu.

Kiitos kaikille vastauksista ja vinkeistä sekä osalle siitä, että kerroitte omia kokemuksianne. Tämä on viimeinen viesti, jonka tähän ketjuun kirjoitan, koska olen/olemme päätöksemme tehneet ja voitte vapaasti ajatella, että olen nynny tmv, sillä tiedän itse, etten sitä ole, vaikka annankin miehelle uuden mahdollisuuden.

Minä kykenisin kyllä vallan mainiosti elämään ilman miestäkin, ei tässä ole kyse siitä, mutta en vaan kykene katsomaan itseäni peiliin ellen ole ennen eroa vähintään yrittänyt kaikkeni, jotta voisimme vielä olla onnellisia yhdessä. Nyt kun on asiaa miettinyt enemmänkin niin kyllä vaakakupissa painaa enemmän ne monta kymmentä onnellista vuotta, joiden takia olen valmis yrittämään, jos pääsisimme tästä "yli" ja voisimme jonain päivänä olla vielä onnellisiakin.

Huomenna meillä on ensimmäinen aika parisuhdeterapiaan ja parin viikon päästä on miehellä ensimmäinen aika yksilöterapiaan ja lisäksi mies menee käymään lääkärissä. Hain netistä tietoa masennuksesta ja sen oireista ja löysin myös erään testin, jonka mies teki ja sen mukaan miehellä olisi masennusta. En tiedä miten paikkansa pitävä tuo testi on.

Niin ja lapsilta ei tosiaankaan tule olemaan mitään poissa, vaikka päätimmekin jatkaa. Jaksan kyllä touhuta lasten kanssa, se on tässä viime aikoina pitänyt minut järjissäni, aamuyöstä (kahdesta tai kolmesta lähtien) sen sijaan tulee asioita mietittyä (alle kouluikäiset herää vasta 8-9aikaan, ja koululaiset n. 7-7.30) kun tarvitsen vain vähän (4-5tuntia) unta yössä ja aamulla on paljon omaa aikaa.

ap

Minua on näköjään arvosteltu tässä mustavalkoiseksi, ehkä olenkin mutta mielestäni pettämisen hyväksyminen on vain säälittävien naisten keino roikkua suhteessa, kun ei voi olla yksin.

Jos kaikki ajattelisivat mustavalkoisesti pettämisen suhteen, eli että pettäminen on tahallista satuttamista, ei tällaisia ikäviä viestejä tarvitsisi lukea koko keskustelukanavilta. Mitä pahaa siinä on, että on rehellinen. Ja mitä pahaa on siinä, että on realisti.

Kyllä toki petoksen jälkeen voi olla onnellinen. Mutta monta vuotta menee niin sanotusti hukkaan. Tai ainakin kärvistellessä. Montako päivää on pois lapsilta, kun äiti miettii onnettomana peilin ääressä, että miksi en kelvannut ja enkö ansainnut edes rehellisyyttä. Miksi minä valitsin noin huonon kumppanin ja silti tässä yritän häntä rakastaa? Mitä se rakkaus on? Kaiken se kestää ja kaiken se kärsii? Mutta eikö maailmassa ole riittävästi muutenkin vastoinkäymisiä.

Monet todellakin kärsivät vuosia kumppaninsa toilailuista. Ja vaikka elämässä kärsimys on yksi tekijä, joka pitää meitä liikkeessä, täällä todellakinriittää muitakin oikeita vastoinkäymisiä. Ja parisuhteen todellakin pitäisi olla voimavara, joka auttaa kohtaamaan nämä ongelmat, ei yksin vaan yhdessä. Minkä päälle rakennetaan tulevaisuus, jos kumppani vie maton jalkojen alta. Mikä siinä on toisen tukemista? Sekö, että nainen armahtaa miehen iskut. Minusta pettäjän kanssa eläminen on vastaavaa, kuin jäädä väkivaltaiseen suhteeseen. Petokseen pitää suhtautua äärimmäisellä vakavuudella. Ei ole tervettä jäädä ihmisten rinnalle, jotka satuttavat. Ja ei ole järkevää antaa lapsille esikuvaa, että näin naiset ovat aina joutuneet miestensä edesottamuksista selviämään. Pikkupojat oppivat, että kyllähän se antaa anteeksi nainen, jos oikeat sanat sanoo. Ja minkä mallin saa tyttäret.

Kyllä lapset kärsivät erossakin. Eikä se ole oikein se. Mutta minusta aikuisten tehtävä on ennen lapsien hankkimista todeta itselleen, että se riski pitää ottaa, jos joudun väkivaltaiseen suhteeseen, että siitä on lähdettävä pois lasten tähden. Sama koskee mitä tahansa henkistä kiusaamista, joihin myös petokset kuuluvat. Toki pikkuvalheita pääsee kaikilta. Ei voi olla pulmunen, mutta toisen suhteen virittäminen parisuhteen rinnalle on jotain muuta kuin pieni valhe.

Ja aikuisen pitäisi osata käsitellä oman elämän puutteita kypsemmin. Jos tekee mieli vierasta, niin kyllä siihenkin on muita keinoja kuin selän takana pelehtiminen. Pitää ottaa itsensä kanssa aikalisä ja miettiä mikä on tärkeää. Kaikkea ei voi saada. Rakkaus ja intohimo on todella tärkeitä asioita aikuisen elämässä, mutta niitä voi parantaa myös siinä omassa suhteessa. Jos ei usko muutokseen, niin sekin pitää toiselle sanoa.

En vaan voi käsittää, miksi ihmiset eivät voi kertoa puolisolleen, että olen ihastunut. Haluan toista ihmistä ja en voi sille tunteelle tällä hetkellä mitään ja haluan eron/aikalisän. Kyllä se toki loukkaa tämäkin. Mutta sille ei voi mitään jos ihastuu tai on tarve päästä toisen matkaan ja siinä päätöksessä pysyy.

On kuitenkin reilumpaa toista kohtaan kertoa totuus ennenkuin menee hässimään vieraita ihmisiä ja seilaa siinä kahden pedin välillä.

Sitäpaitsi äänen sanominen voi estää koko sivusuhteen ja parisuhde saattaa selvitä paremmin, kun suhteen ongelmia käydään läpi ja kumppanit saavat rauhassa miettiä omia tunteitaan tietäen, että toinen on kuitenkin reilu.

Minulla ei ole omaa kokemusta täysin samasta asiasta, mutta voin uskoa, että sairastumisellasi on ollut suuri vaikutus ja "syrjähyppy" voi hyvinkin olla pelkkä oire. Suuret elämänmullistukset saavat nimenomaan hyökkäämään lähimpiä vastaan. Tunnen ihmisiä, joille pelkkä ensimmäisen lapsen syntymä on ollut niin kova muutos, että stressittömämpää elämää on lähdetty etsimään (tuloksetta) liiton ulkopuolelta. Ja sitten haikailtu takaisin, kun on huomattu, ettei ruoho ole sen vihreämpää aidan toisellakaan puolella. Meillä mieheni kanssa suuri kriisin aika oli, kun meille syntyi vammainen lapsi (yhteensä lapsia on 3). Paineet olivat niin kovat kaikessa siinä epätietoisuudessa tulevasta, että ajauduimme lähes fyysisesti tappelemaan ja eropuheet olivat koko ajan esillä, vaikka olisimme juuri silloin eniten tarvinneet tukea toisistamme. Nurinkurista, mutta totta. Menimme perheterapiaan, missä kävimme puoli vuotta, ennen kuin mitään peruuttamatonta tai lopullista tapahtui, ja olemme edelleen yhdessä. Edelleen riitelemme myös turhistakin asioista, mutta tietynlaiset katkeruuden tunteet saatiin käsiteltyä ja paineensieto parani. Tsemppiä valitsemallenne tielle, oli lopputulos mikä tahansa!