Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Mitä ihmettä tekisin?

Vierailija
25.03.2010 |

Tilanne on siis se, että olemme pitkään odottaneet oikeaa hetkeä aloittaa viimeisen lapsen yritys ja nyt sain muutama kk sitten kuulla että reumafaktorini on koholla (kaikki muut reuma-arvot normaalit) ja minulla on kohonnut mahdollisuus sairastua (nivel)reumaan. Reumassahan on tyypillistä että synnytys on merkittävä riskitekijä taudin puhkeamisen suhteen. Reumalääkärini mukaan minulla ei kuitenkaan ole mitään lääketietellistä estettä raskaudelle. Reuma voi siis tulla ja todennäköisesti tuleekin ilman lasta tai toisaalta se voi olla tulematta vauvasta huolimatta. Mutta terveys on iso asia =(

Taustaa sen verran, että minulla on kolme lasta. Kaksi ensimmäistä on liitosta ex-mieheni kanssa jonka kanssa 10v kestänyt liittomme loppui nuoremman ollessa vauva. Mieheni on ollut mahtava aikuinen (oma isä edelleen lapsille isä) alusta saakka, kuljettanut harrastuksiin ja hoitanut vapaapäivänsä lapsia kun olen ollut töissä, ostanut näille minun lapsilleni vaatteita, leluja ja harrastusvälineitä siinä missä omalleenkin jne.Yhteinen lapsemme tuli melko pian suhteemme alkuun (kun ehkäisy petti) ja mies on toivonut siitä saakka vielä yhtä lasta. Minä olen hangoitellut vastaan, koska olin melko järkyttynyt uudesta vauvasta niin pian eron jälkeen uuteen suhteeseen ja muutenkin takana oli melko raskaita asioita. Nyt kun asiat ovat muuten järjestyksessä niin tuli tämä reuma-asia (joka siis toistaiseksi oireilee turvotuksina, ei kipuina tai nivelmuutoksina). Mies sanoo, että päätös on täysin minun, että tiedän hänen toiveensa lapsesta, mutta hän hyväksyy sen jos en enää uskalla "raskautua". Olen ihan solmussa tämän asian suhteen. Toisaalta ajattelen, että jaksanko hoitaa vauvaa, jos sairaus iskeekin rajuna päälle, toisaalta taas mietin että kadunko lopun elämääni, jos jätän vauvan "varmuuden vuoksi" hankkimatta ja sairastun joka tapauksessa jossain vaiheessa.

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 |
25.03.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

se, että kadut, että teit sen viimeisen lapsen vai se että et tehnyt?



Vaikea tilanne, joka tapauksessa. Tosin koko sairaus olisi voinut tulla yllätyksenä vasta myöhemmin, esim. raskauden puolivälissä!



Oletko koskaan katunut tätä kolmatta lasta, oletko miettinyt, että miksi pidit hänet, miksi hän tuli? Jos et ole, tuskin kadut viimeistäkään.



Kuulostaa siltä, että miehesi ainakin olisi tukenasi ja auttaisi vauvan hoidossa. Mutta kyselepä häneltä, hoitaisiko hän myös silloin kun sinä et kerta kaikkiaan pysty, jos tosiaan on niin, että sairaus puskee päälle?! Ilmeisesti hoitaisi, hyvä niin. :)



Tuli sellainenkin mieleen, että mietitkö jotain lapsiin liittyvää vaikeaa asiaa myöhemmin? Siis asia, joka tuntui vaikealta tai mahdottomalta siinä hetkessä, kun se oli tuloillaan tai päällä, mutta tuntuiko se myöhemmin siltä? Muistaako tuon asian ikävänä ja vaikeana vielä myöhemminkin vai käykö niin, että aika kultaa muistot ja elämä vie eteenpäin?



Olisiko jollain reumaliitolla tms. keskustelupalstaa, jossa olisi kohtalotovereita, joilta voisi kysyä kokemuksia samassa tai samantyyppisessä tilanteessa olevilta?



Voimia ja jaksamista vaikeiden asioiden äärellä! Aina asiat jotenkin järjestyvät.

Vierailija
2/4 |
25.03.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

et voi sitä enää tehdä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/4 |
25.03.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

En epäile hetkeäkään, ettei mies hoitaisi lasta, jos en itse jossain vaiheessa jaksaisi. Sitä en tiedä että jaksaisiko hän hoitaa vielä minua neljän lapsen lisäksi. Olen ollut aina melko "itsenäinen", ihminen, en siis tiedä miten edes osaan ottaa apua vastaan. Pärjäsin melko tiukissa tilanteissa yksin ennen miestänikin kahden pienen lapsen kanssa, mutta tuo on asia jonka näkee vasta tulevaisuudessa.



En varmasti katuisi lasta, enkä koskaan, en ikinä, ole katunut sitä että pidin lapsemme vaikka tietenkin satoi paskaa niskaan, koska ihmiset olettivat että tulin tarkoituksella raskaaksi että pitäisin uuden miehen itselläni tms. Loppujen lopuksi opin yksinhuoltajana olemaan välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä, koska kukaan ei tiennyt mitä olin saanut kestää eikä voinut ymmärtää asiaa.



Kyllä, ajattelen että asioilla on taipumus järjestyä. Kuten totesin selvisin vaikeista ajoista, vaikka silloin ajattelin ettei mitään ratkaisua ole. Mietin myös paljon, olenko itsekäs muita lapsiani kohtaan, jos vielä tulee vauva ja jaksankin jatkossa vielä vähemmän hoitaa isompia.



Vielä se että ajattelen, etten voi elää elämääni peläten mitä on tulossa ja kuitenkin teen niin.

Vierailija
4/4 |
25.03.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minun on lähdettävä töihin ja palaan illalla lukemaan mitä minulle on vastattu. Tuohon viimeiseen voisin yhtyä, sitä olen kovasti miettinyt, että odottelu ei auta. Jos sairaus puhkeaa nyt miettiessä, asiat vain mutkistuvat entisestään.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: viisi kaksi kuusi