Nuorena parisuhteen aloittaneet epäkypsiä

Tapasin aiemman pitkäaikaisen avopuolisoni kun olin 15 ja hän 17. Seurustelimme siitä asti.. no seitsemisen vuotta kutakuin. Se ei tietenkään ole ihan sama juttu kuin jos olisimme olleet yhdessä vaikka sinne kolmeen-neljään kymppiin.



No, kuitenkin. Itselleni kävi niin, että eron koittaessa (koska minä halusin lapsen ja mies ei) tajusin suhtautuneeni häneen vähän niinkuin kolmanteen vanhempaan. Olin teininä projisoinut vanhempiin lapsena luomani tunteet teini-irtautumisen johdosta tuohon mieheen (tai poikaan), ja kun sitten erottiin tajusin tuntevani kuin olisin menettänyt vanhempani rakkauden. Niinkuin olisin yhtäkkiä ollut jotenkin orpo, kuin matto olisi vedetty alta.



Jouduin sitten itsenäistymään siinä vaiheessa, kun olin ollut osa puoliskoa. Etsin omat kiinnostuksen aiheet ja omat kaverit ja oman opiskelupaikan, jopa ulkonäön. Näytettiin pelottavan paljon samalta välillä.



Siitä nyt on jo aikaa, ollaan nyt molemmat tahollamme naimisissa ja minulla on lapsi.



Toistaalta taas sisareni tapasi miehensä 17-vuotiaana, seurustella alkoivat varsinaisesti 19-vuotiaina. He ovat tehneet viisaammin, ja antaneet toisilleen tilaa opiskella ja rillua ja hakea itseään, palaten kuitenkin toistensa luo. Eli voi sen viisaamminkin tehdä.

ajatella just toisinpäin, miten lapsellisia monesti sinkut lapsettomat nuoret ihmiset on, kun vertaa perheellisiin ja aloilleen asettuneisiin ihmisiin...näin ainaki mun tuttavapiirissä...

Lähinnä teksteistäsi sai sen käsityksen että tarkoitat ettei ole omia mielipiteitä. Tuo toiseen turvaaminen yms. ei minun mielestäni tarkoita epäkypsyyttä.



Itse olin 18v ja mies 21v kun aloitimme yhdessä olon. Meillä sitoutuminen ja toiseen turvaaminen on varmaankin syvempää kuin jos oisimme aloittaneet myöhemmällä iällä. Itse koen tuon luottamukseksi ja parisuhteen onneksi, en negatiiviseksi.



Mielipiteetkin minulla ja miehellä on ajan myötä lähentyneet, ajattelemme enemmän asioista samalla lailla. Kummankin kohdalla keskustelut ja argumentointi, sekä yhdessä eletty elämä on vaikuttanut.



En todellakaan koe olevani parisuhteessani keskeneräinen. Toisen kanssa eläessä olen kokenut sellaista hyväksyntää joka vahvistaa. Voi olla että olen erilainen kuin olisin ollut jos olisin elänyt nuoruuteni yksin, mutta luulen että olen nyt tasapainoisempi ja kypsempi.



Voi olla että yksineläessä oma ego olisi kasvanut suureksi ja mielipiteet vahvaksi, mutta minusta se ei ole kypsyyttä, vaan enemmänkin sitä epäkypsyyttä.



Identiteetti tarkoittaa minusta jotain ihan muuta, sitä miten tunnistaa omat tarkoitusperänsä ja oman käytöksensä, eli miten tuntee itsensä. Sitä kautta voi myös vaikuttaa omaan käyttäytymiseensä ja kasvaa ihmisenä, sekä ymmärtää miksi ehkä haluaa juuri niitä asioita mitä haluaa.



Avioero varmasti sotkee jokaisen sen kokevan elämän. Voisi ajatella että mitä pidemmän aikaa on ollut yhdessä, sitä enemmän joutuu tekemään töitä että pääsee sinuiksi sen kanssa miten järjestää elämänsä uudelleen ja mahdollisesti ne omat tavoitteensa uudelleen.

Kateellisten panettelua ja pienimunaisten propagandaa ;-)

Itse olin 16 kun ruvettiin seurustelemaan, mies hieman vanhempi. Ei mennyt montaa vuotta kun ostimme oman talon, menimme naimisiin ja saimme lapsen.



Olemme todella riippuvaisia toisistamme, ja pelkään eniten maailmassa menettäväni puolisoni. Eli osaltaan ap:n väittämä varmasti totta, en tiedä miten meidän kävisi erotilanteessa, ja varmasti joidenkin ulkopuolisten mielestä olemme liikaa yhdessä, kun vanhat kaveritkin on unohtuneet yms. MUTTA pääasia mielestäni on se, että olemme oikeasti hirmu onnellisia yhdessä, tärkeintä on tämä päivä ja se, miten viihdymme yhdessä. Minusta on ihanaa, että lapsellamme on onnelliset, iloiset ja läheiset vanhemmat.

Itse aloin seurustella 16 vuotiaana ja naimisiin menimme kun täytimme 18v.



Erosimme kun olimme 32 vuotiaita. Vasta yksin muutettuani tajusin, että en ollut koskaan uskaltanut elää oman näköistä elämää. Elämä mentiin aika paljon miehen halujen mukaan. Miehen mielipiteet oli oikeita.



Olen ajatellut nyt, että nuorena pariutuvat tulevat rikkinäisistä kodeista ja haluavat äkkiä turvapaikan itselleen ja leikkiä omaa kotia. Näin oli minunkin kohdallani.



Vasta eron jälkeen käydyn terapian jälkeen tajusin, että mitä itse haluan ja millaista elämää haluan elää.



Samaa voin sanoa monesta muustakin tutustani. Jossain vaiheessa oli boomi, että oli hienoa olla aikuinen ja perustaa perhe ja leikkiä kotia. Halveksittiin sinkkuja ja oltiin niin aikuisia.



Omille lapsille toivon, että he eivät alkaisi seurustella vakituisesti yhtä nuorena kuin minä vaan etsisivät omaa itseään ennen kuin alkavat parisuhteeseen.

Tapasimme chatissa ja sovimme tapaamisen. Meillä oli ihana tapaaminen, tuntui kuin olisi löytänyt "toisen puoliskonsa". :) Ei ollut tarvetta lähteä siitä enää mihinkään "elämään oikeaa elämää". Mieheni on aina ollut kiltti ja joustava, joten en kokenut että kukaan olisi minua painostanut saati pakottanut elämään tietyllä tavalla.



Nyt olemme 24-vuotiaita ja meillä on yksi lapsikin. Viime vuosina on ollut vaikeuksia, riitelemme aika usein. Molemmilla on nyt menossa ns. itsenäistymisvaihe emmekä viihdy kamalasti kahdestaan. Hyvissä väleissä olemme kyllä.

Juu, jos kovin nuorena sitoutuu, on vaarana, että ei eriydy kunnolla omaksi itsekseen. Toisaalta, jos "liian kauan" elää vain itselleen, omien sääntöjen mukaan ja "etsien itseään", voi olla hankalaa sopeutua parisuhteeseen, joka sekin kuitenkin on täynnä kompromisseja ja kasvamista. Yhdessä voi kasvaa, mutta se vaatii kriisejä, pettymyksiä, onneakin. Pahimmassa tapauksessa jää oma minuus kehittymättä erilliseksi ja jäljelle jää katkeruus. Parhaassa tapauksessa kasvaa yhdessä, ja eriytyminen puolisosta onnistuu ilman eroa. Kyllä sellaisiakin on, jotka ovat löytäneet itsensä, vaikka nuorena ovat sitoutuneetkin. Toisaalta tiedän niitä, jotka ovat olleet itsellisiä sinne reilusti päälle 30v, ja ovatpa vieläkin yksin.

eihän sille mitään voi jos rakastuu! Tai sillekään, jos ei löydä sellaista kumppania nuorena. Hyvät ja huonot puolensa molemmissa tapauksissa, ei niitä rakastuessaan ja seurustelemaan ruvetessaan kukaan mieti, vai!?

muovata identiteettini, kuin ystävien. joka tapauksessa joku ulkopuolinen vaikuttaa tavalla tai toisella identiteetin muodostumiseen, joten mikäpä parempaa, kuin antaa sen muodostua sellaisen ihmisen toimesta, jonka kanssa meinaa loppuelämänsä viettää. jos olisin antanut ystävieni muovata jotenkin minäkuvaani, olisin luultavammin juoppo jakorasia, jolla ei vieläkään olisi omaa elämää, lapsia ja kunnollista parisuhdetta.

mä kyllä olen tavannut ihmisen, johon varmaan on vaikuttanut mm. se, että on aloittanut parisuhteen ja saman tien perustanut perheen jo 18-vuotiaana. Tämä vaikuttaa olevan hyvin sitoutunut mieheensä, mikä on ihan hyväkin, mutta samalla valittelee että mies ei tee kotona mitään... Eli siis on kuitenkin vähän tyytymätön suhteeseensa, eivätkä osaa puhua asiaa selväksi. Tämäkin vielä olisi ihan OK, ei kai mikään suhde ole täydellinen, mutta kun meille tuli yhden projektin kanssa vähän yhteistyö-ongelmia (mukana oli kolmaskin henkilö sitä tekemässä) niin tämä ihan selvästi turvautui tämän kolmannen osapuolen näkemyksiin näistä ongelmista. Tilanne oli sellainen että yrittivät yhteistuumin laittaa ne ongelmat kokonaan mun vastuulleni.

Up

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni ihmiset, jotka ovat olleet parisuhteessa "aina" ts. teini-iästä tai n. 20-vuotiaasta asti, eivät kunnolla tunne itseään, vaan heidän identiteettinsä rakentuu toisen ihmisen varaan. Välillä tuntuu, kuin näillä ihmisillä ei olisi omia mielipiteitä ollenkaan. Eritysesti tämä identiteetin kehittymättömyys näkyy erotilanteissa, jolloin nämä nuorena parisuhteen aloittaneet elävät teini-ikää ja -angstia. Itse olen todella tyytyväinen siihen, että elin pitkään yksin ja ilman valkavaa parisuhdetta...

Tunnetteko te teini-iäastä asti parisuhteessa olleet olevanne jotenkin keskeneräisiä vai koetteko, että toisen kanssa eläminen ja kasvaminen on tehnyt teistä vahvempia?

Et vaikuta kovin vahvalta murehtiessasi muiden asioita. Puhutko siis itsestäsi?

Vierailija kirjoitti:

Pari parasta ystäväni on eronnut viimeisen vuoden aikana teini-iän parisuhteistaan. Pidin heitä aina kaikkein kypsimpinä ystävinäni, mutta nyt erottuaan he ovat aivan eri ihmisiä. Huomasin, että heidän mielipiteensä olivat täysin riippuvaisia heidän ex-miestensä mielipiteistä ja uudet, "omat" mielipiteensä ovat jotenkin teinimäisen musta-valkoisia. Kuin he olisivat täysin eri ihmisiä kuin parisuhteessa ollessaan ja taantuneet teinien tasolle. Tunnen itseni paljon heitä henkisesti vanhemmaksi ja välillä heidän musta-valkoisuutensa hymyilyttää, välillä säälittää.

Ap

No eikö tuo todista sen että sinkkuna oleminen tekee ihmisestä lapsellisen?