Nuorena parisuhteen aloittaneet epäkypsiä

Omassa ystäväpiirissäni useita pareja, jotka ovat seurustelleen alle 2-kymppisestä.

Kaikilla mahdollisuus luoda omaa identiteettiä, omaa uraa ja toteuttaa itseään. Pidän kaikki näiden ystävien parisuhdetta hyvän ja onnellisena. Itsekin lukeudun näihin teini-iän pareihin, nyt takana jo 16 vuotta yhdessä.



Erotilanne muuttaa ihmisitä. Itse olen nähnyt monen ihmisen muuttuvan erotessa teini-ikäisen tasolla, oli takana pitkä tai lyhyt suhde ja riippumatta siitä, minkä ikäisenä se on aloitettu. Eikö muilla ole samaa kokemusta?

Kehitys jatkuu aina 30-v saakka. Mutta biologisesta näkökulmasta ajatellen, se on jo melko kypsä ikä saada ensimmäinen lapsi. Toisaalta kun nuorempikin vanhempi voi olla riittävän kypsä kuitenkin äidiksi tai isäksi. Valmis ihmisenä ei ole koskaan. Aina 30-v asti itsekin kuvittelin, että jotenkin merkittävästi tuon maagisen rajapyykin ylitettyäni olisin jotain erilaista. Jossain määrin tietysti. Itseluottamus on löytynyt, eikä niin pienestä enää hetkahda. Isompana kriisinä itse koin siirtymävaiheen teinistä 20-v vaikka lapset sain lähempänä kolmeakymmentä. ero on aina kriisi ja itse taas en allekirjoittaisi tätä siksi automaattisesti että samanlaista teinikäytöstä olen nähnyt muillakin eronneilla riippumatta siitä, missä iässä on menty yhteen. Uskon siis tämän olevan eroamiseen liittyvää. Toki näitä epäkypsiäkin löytyy varmasti, mutta ei ole mikään itsestäänselvyys.

Itse olen nähnyt monen ihmisen muuttuvan erotessa teini-ikäisen tasolla, oli takana pitkä tai lyhyt suhde ja riippumatta siitä, minkä ikäisenä se on aloitettu. Eikö muilla ole samaa kokemusta?

Luultavasti ap:n kokemus eron jälkeisestä tilanteesta olisi sama riippumatta suhteen aloitusiästä. Lähinnä vaikutusta on suhteen kestolla ja vakavuudella.

Ja muutenkin koko tuo ap:n väittämä; eiköhän se mene iästä riippumatta aika yleisesti niin, että puolisot puhaltavat yhteen hiileen ja omaavat samantyyppisiä näkemyksiä asioista. Jos asia olisi toisin, suhteen ennustekaan ei varmaan ole kovin loistava! Se on katsos sitä rakkauden mukanaantuomaa tiimihenkeä, symbioosivaiheen aikaansaannosta ja ihan tietoista samaistumist rakkaimpaansa. Onko siinä oikeastaan mitään ihmeellistä? Luultavasti ap itsekin on etsinyt tai yrittää etsiä itselleen puolisoa, jonka kainalossa voi kiehnätä, jota voi ihailla, ja jonka kanssa voi olla vaikka kahdestaan koko maailmaa vastaan? Ja jonka mielipiteitä ja ajatuksia haluaa kuunnella ja joita voi kunnioittaa ja olla samaa mieltäkin asioista.

Minulla on aika ankeita kokemuksia ns. ikisinkuista ja heidän kypsyydestään. Ei toki koske kaikkia, mutta joukossa on paljon sellaisia, jotka ovat ihan oikeasti älylliseltä tasoltaan ja elämän sisältönsä puolesta Sinkkuelämää- tai Kumman kaa -sarjojen henkilöiden tasolla. Itse olen sitoutunut nuorena ja kasvanut aikuiseksi ja omaksi itsekseni saman suhteen aikana, ja sen sijaan tuntuu, että osa näistä sinkkuina pysyneistä ei ole kehittynyt mihinkään, ainakaan hyvään tai viisaampaan suuntaan siitä 18-vuotiaan tasosta.

Eihän tietynlainen kypsyys tietenkään ole kiinni siitä, missä iässä suhteen aloittaa...



Haluan nyt laittaa tähän osoitteen, jossa mielestäni hyviä ajatuksia parisuhteista ja tästä "kypsyydestäkin":

http://keskustelu.suomi24.fi/node/8834506

mielipiteet ovat puolison kanssa samanlaisia?? Kyllä minulla on aina ollut hyvin vahvat mielipiteet asioista ja eikö ole ihan luonnollista että olen etsinyt vierelleni ihmise´n joka mielipiteet ovat suunnilleen samanlaiset? Iästä riippumatta.

mielipiteet olla samanlaisia kenen kanssa vaan, mutta on oikeasti olemassa ihmisiä, jotka tietyllä tavalla turvautuvat aina johonkuhun toiseen... Enkä nyt tarkoita sellaista, ettei osaisi esim. käydä jossain itsekseen, vaan jotain sellaista kypsymättömyyttä mitä en nyt oikein osaa kuvata.



tämä 44

miehen kanssa ollaan oltu "aina" yhdessä.

Minä 15v ja mieheni 14v kun tavattiin..edelleen ollaan yhdessä. Naimisissa ja 4 lasta.

Ja OIKEESTI oomme onnellisia!

Nyt siis 35 vuotiaita.

Yksin eivät osaa tehdä yhtään mitään ja toinen pariskunta ei halunnut edes lapsia, etteivät ne tule heidän väliinsä. Joka asiassa turvautuvat toisiinsa ja ovat hyvin riippuvaisia toisistaan.



Nämä eivät ole eronneet eli en osaa sanoa, kuinka siinä näkyisi tuo tilanne.



Mutta ovathan he hyvin sitoutuneita puolisoonsa myös eli ehkä eroavat myöhemmällä ikää vähemmän kuin muut.

tuttavapiiristä, kaverini vanhemmat



ja naimisissa ja ihan hieno suhde heillä on

ja paljonkin esim eriäviä mielipiteitä mieheni kanssa. Niistä keskusteluhan on mahtavaa! Oltiin 17v kun alettiin seurustella, nyt neljä lasta ja yhdessä 16v.

Nyt ollaan naimisissa, meillä on yksi lapsi, toinen tulossa eikä elämä voisi ihanampaa olla! En voisi kuvitella ketään toista rinnalleni. Ja kyllä sitä omalla kohdalla ainakin tuli siinä 19 vuodessa elämää nähtyä niin synkältä kuin valoisammaltakin puolelta. Tosin oma lapsuuteni oli sellainen, että siinä oli pikku pakko "kasvaa aikuiseksi" ajoissa.

kuinka pieni mieli pitää ihmisellä olla että pohtii tuollaista? Eikös tässä maailmassa kaikki tavoittele onnea, ja jos kaksi ihmistä löytävät onnen toisissaan ei mielestäni iällä ole väliä. Minusta on päinvastoin hienoa että osataan sitoutua toiseen ihmiseen iästä riippumatta. kuulostaa katkeralta naisihmiseltä tuo ap. näinköhän eli liian kauan yksinään ilman rakkautta lähellään?

Jos ystävien perusteella täytyisi tehdä otanta, tilastot olisivat päinvastaiset. Eli omassa kaveripiirissäni ne teini-iästä saakka yhdessä olleet kaksi pariskuntaa ovat hyvin onnellisen oloisia ja lapsia useampi. Yksi pariskunta erosi. Mies halusi elää ja katuu nyt kyllä eroaan. Miten määrittelet identiteetin kehityksen? Miksei parisuhteessa saisi olla samaa mieltä ja turvata toiseen? Mistä ulkopuolisena tiedät,että miten asiat oikeasti ovat? Mitä mielestäsi on kypsyys? Määrittele ensin nuo.

osittain. Varmasti itsenäistyminen ja identiteetin muovautuminen on ollut vaillinaista. Minulla oli aika huono lapsuus ja nuorena hain turvaa poikaystävästä/-ystävistä. Toisaalta vakituinen parisuhde tarjoaa tällaiselle henkilölle turvallisen ympäristön kasvaa aikuiseksi. Vaihtoehto olisi saattanut olla lukuisat huonot suhteet, joista olisin kenties hakenut turvapaikkaa. Onneksi löysin 16-vuotiaana hyvän poikaystävän, jonka kanssa olemme olleet jo 22v. Lapsia on kaksi. Vaikeita aikoja on ollut, mutta nyt alan jo itsenäistyä ja eriytyä, alan oppia tekemään asioita itsekseni ja kunnioittamaan toisenkin itsenäisyyttä.Omille lapsilleni toki toivon vahvaa itsetuntoa ja rohkeutta kasvaa aikuiseksi itsenäisenä, ilman liian aikaista sitoutumista. Mutta elämä on epätäydellistä.

Pari parasta ystäväni on eronnut viimeisen vuoden aikana teini-iän parisuhteistaan. Pidin heitä aina kaikkein kypsimpinä ystävinäni, mutta nyt erottuaan he ovat aivan eri ihmisiä. Huomasin, että heidän mielipiteensä olivat täysin riippuvaisia heidän ex-miestensä mielipiteistä ja uudet, "omat" mielipiteensä ovat jotenkin teinimäisen musta-valkoisia. Kuin he olisivat täysin eri ihmisiä kuin parisuhteessa ollessaan ja taantuneet teinien tasolle. Tunnen itseni paljon heitä henkisesti vanhemmaksi ja välillä heidän musta-valkoisuutensa hymyilyttää, välillä säälittää.



Ap

Ei minulla ole koskaan ollut tarveta kännätä tai harrastaa seksiä jonkun satunnaisen tyypin kanssa, teini-iän kapinointi oli olematonta koska yleisesti siihen liittyvät asiat olivat minusta vastuuttomia ja typeriä. Tavattiin miehen kanssa 20-vuotiaina ja siitä pitäen ollaan oltu yhdessä. En koe enää silloin olleeni keskeneräinen, maailmankuva oli jo muodostunut yms. Toki kypsymistä on tapahtunut, mutta ei mitään radikaalia, ennemmin kuin olisi valmis mittatilauspuku jossa tehtäisiin viimeistelyä. Ja mielipiteitä kyllä löytyy kummaltakin, eikä parisuhde ole kummallakaan se identiteetin hallitseva tekijä :D



Vanhempani tapasivat toisensa lukiossa, ja ovat nyt reippaasti yli 70 eikä mitenkään kypsymättömiä tai mielipiteettömiä. Kaikki ei eroa.

että eipä se nuoruuden sinkkuelämäkään näytä mitään valaistusta tuovan.

Opiskelimme eri paikkakunnilla, teimme omaa uraamme välillä eri maissa asuen, lapset saatiin keskivertoa hiukan myöhemmin.



En koe, etteikö minulla olisi ihan omaa identiteettiä ja ettenkö pärjäisi tai voisi elää ilman miestäni. Uskon hänen tuntevan samoin.



Ainut missä huomaan, että emme juurikaan ole kehittyneet, on riitatilanteet. Emme aina kykene aikuismaiseen keskusteluu ääntä korottamatta vaan menee liian herkästi lapselliseksi kinaamiseksi ja joskus huutamiseksi. Tavallaa jauhamme riidoissa samaa rataa vuosi toisensa jälkeen. Onneksi osaamme sentään rakentavasti hoitaa ristiriitatilanteet lasten kanssa äitinä ja isänä.

Olemme olleet 20 v. yhdessä, minä nyt 36 v. ja mies 35 v. Olemme mielestäni olleet kyllä aika kypsiä jo seurustelun alusta lähtien: ei kiirettä kihloihin tai yhteenmuuttoon, omat kaverit ja harrastukset, vaikka myös paljon yhteistä tekemistä ja kavereita.



Päätimme jo lukiossa, että asumme kumpikin omillamme ennen yhteenmuuttoa eli muutimme yhteen "vasta" 23- ja 22-vuotiaina. Valitsimme ensin molemmat oman alamme ja sitten haimme samaan opiskelukaupunkiin, mutta asuimme erilläänkin muutaman vuoden opiskeluiden takia. Kaukosuhde oli rankkaa aikaa, mutta toisaalta osoitti myös sen, että jaksamme rakastaa, vaikka molemmilla oli omat elämät vähän aikaa ja tapasimme vain viikonloppuisin.



Nyt meillä on kaksi lasta ja mielestäni oikein tasapainoinen ja rakkaudentäyteinen suhde. Olemme parhaat kaverit, mutta myös rakkaussuhteessa toistemme kanssa.

Meillä molemmilla on omat mielipiteet (kaikki ei tosiaankaan ole samoja) ja nyt on yhteistä taivalta takana 34v ja lapsia yhdeksän (kaksi enkelilasta). Yhä ollaan onnellisia yhdessä, toivottavasti koko loppuelämämme.