Nuorena parisuhteen aloittaneet epäkypsiä

Jos ystävien perusteella täytyisi tehdä otanta, tilastot olisivat päinvastaiset. Eli omassa kaveripiirissäni ne teini-iästä saakka yhdessä olleet kaksi pariskuntaa ovat hyvin onnellisen oloisia ja lapsia useampi. Yksi pariskunta erosi. Mies halusi elää ja katuu nyt kyllä eroaan. Miten määrittelet identiteetin kehityksen? Miksei parisuhteessa saisi olla samaa mieltä ja turvata toiseen? Mistä ulkopuolisena tiedät,että miten asiat oikeasti ovat? Mitä mielestäsi on kypsyys? Määrittele ensin nuo.

Juuri noita kysymyksia mietin itsekin, lähinnä sitä, olenko katkera ämmä joka on jäänyt jostain suuresta nuorena paitsi. Pitkään ajattelin, etten voi tulla kokonaiseksi ihmiseksi ilman pysyvää parisuhdetta ja toisen kanssa yhteen kasvamista. Ajattelen, että identiteetti kehittyy vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa ja sekundaarisosilisaatiolle tärkeintä on nimenomaan parisuhde. Olen kuitenkin huomannut, että sinkkuna ns. toisia on enemmän, eikä identiteettiään rakenna vain yhden ihmisen (ts. kumppaninsa) varaan. Enkä nyt halua missään nimessä väittää, ettei nuorena parisuhteen aloittaneilla olisi ystäviä, mutta luulen, että oman kumppanin vaikutus on suuri, sekä hyvässä että pahassa. Toiseen saa toki turvata ja se onkin syy, miksi olen nuorena parisuhteeseen ryhtyneille kateellinen. Erotilanteissa kuitenkin se, että on turvannut täysin toiseen mielestäni hajottaa ihmisen pienempiin palasiin kuin se, että peilaisi itseään useampiin kohteisiin kuin vain kumppaniin. Ulkopuolisena en tietenkään tunne parisuhteen kokonaisuutta ja arkea, mutta juuri tuo ystävien persoonallisuuden ja mielipiteiden täydellinen muutos eron jälkeen puhuu puolestaan. Mielestäni kypsyys on sitä, että on omat mielipiteet jotka tunnistaa omakseen ja pystyy seisomaan omilla jaloillaan välillä turvautuen johonkin toiseen ihmiseen (kumppaniin, vanhempiin, ystäviin).

Ap

Meillä molemmilla on omat mielipiteet (kaikki ei tosiaankaan ole samoja) ja nyt on yhteistä taivalta takana 34v ja lapsia yhdeksän (kaksi enkelilasta). Yhä ollaan onnellisia yhdessä, toivottavasti koko loppuelämämme.

Tykkäämme ihan eri asioista ja puheenaiheetkaan ei ihan mene yksiin. Aloimme seurustelemaan 17-vuotiaina ja nyt ollaan 27. Naimisissa ja kaksi lasta.



En ihmettele ap:n kavereiden käyttäytymistä. Jos ero tulee ylipäätänsä kolmenkympin tienoilla, niin varmasti monelle tulee se menovaihe silloin. Voisin kuvitella itseni samaan asemaan.



Ajattelin aina, että kerkesin kyllä elämään villiä nuoruutta. Tulin ensimmäisen kerran raskaaksi 21-vuotiaana. Silloin en kokenut menettäväni mitään. No periaatteessa en vieläkään, mutta monet ystävät ovat paljon läheisempiä keskenään kun ovat viettäneet sitä nuoruutta 20 - 25 -vuotiaana. Silloin on kuitenkin itsenäinen, mutta nuori. Minä sitouduin jo erittäin nuorena.



En silti kadu valintaani. Minusta on mukavaa että en ole kauhean vanha kun lapset on menossa kouluun.



Olemme mieheni kanssa opetelleet paljon asioita kantapään kautta. Yhdessä olemme kasvaneet aikuisiksi. Tottakai se on asettanut haasteita ja edelleen käymme haasteita läpi. Toisaalta olemme kasvaneet vahvaksi tiimiksi, jotka tuntevat toistensa menneisyyden ja teini-iän.



Uskon, että teini-iän pariskunnat eroavat useammin, koska suhteessa tulee niin paljon muutoksia. Jos niihin hakee apua ja niitä käsittelee, niin silloin suhde taas vahvistuu

Minulla onkin vähän erikoinen kertomus, eikä todella paras mahdollinen!  Elikkä siis teini-iässä rakastuin luokalleni tulleeseen poikaan joka myös koki rakastuneensa minuun. Kerran poika kysyi koulun jälkeen tulisinko treffeille uuteen pizzeriaan ja minä suostuin. No kivan illan jälkeen menimme pojalle ja jäin tietenkin yöksi. Illalla poika alkoi riisua vaatteitansa pois ja pian katsoin uudelleen hän jo oli kalu kädessä vieressäni. Tunne oli jännittynyt, koska en ollut ennen ollut sängyssä. Poika alkoi suutelemaan minua ja riisuin vaatteitani pois ja pian olimme jo saman peiton alla. No sitten aloimme seurustella ja kävimme yökylissä toisillamme ja menimme jatkossakin enemmän sänkyyn. Kaikki oli sujunut aina hyvin, pikku riitoja huomaamatta. Täytin 18-vuotta ja poika täytti myöskin minun jälkeeni. Lähdimme yyteriin ystäviemme kanssa jotka myös seurustelivat. :) Sitten alkaakin ne vastoinkäymiset . :/ Olimme muuttaneet poikaystäväni kanssa kaksioon ja saimme yhden poikalapsen. Kului pari vuotta kun illanvieton jälkeen melko selväpäisenä mieheni olikin meillä sängyssä toisen miehen kanssa. Oli aivan kauheata nähdä se ja todeta, että he olivat tosissaan. Riitelimme pettämisestä ja erosimme tietenkin, koska mieheni kertoi että ei enään ole kiinnostunut naisista. Kertoi myös että on valehdellut koko ajan siitä että hän ei kiihotu oikeasti vaan joutuu käyttämään lääkkeitä saadakseen kalunsa nousemaan. Annan teille ohjeen ! : katso ettei miehesi valehtele!! Olemme ystäviä viellä, mutta tunteet ovat kadonneet. PS.ongelma on se miten selitän tämän pojalleni kun ymmärtää asian ? ://

Minulla onkin vähän erikoinen kertomus, eikä todella paras mahdollinen!  Elikkä siis teini-iässä rakastuin luokalleni tulleeseen poikaan joka myös koki rakastuneensa minuun. Kerran poika kysyi koulun jälkeen tulisinko treffeille uuteen pizzeriaan ja minä suostuin. No kivan illan jälkeen menimme pojalle ja jäin tietenkin yöksi. Illalla poika alkoi riisua vaatteitansa pois ja pian katsoin uudelleen hän jo oli kalu kädessä vieressäni. Tunne oli jännittynyt, koska en ollut ennen ollut sängyssä. Poika alkoi suutelemaan minua ja riisuin vaatteitani pois ja pian olimme jo saman peiton alla. No sitten aloimme seurustella ja kävimme yökylissä toisillamme ja menimme jatkossakin enemmän sänkyyn. Kaikki oli sujunut aina hyvin, pikku riitoja huomaamatta. Täytin 18-vuotta ja poika täytti myöskin minun jälkeeni. Lähdimme yyteriin ystäviemme kanssa jotka myös seurustelivat. :) Sitten alkaakin ne vastoinkäymiset . :/ Olimme muuttaneet poikaystäväni kanssa kaksioon ja saimme yhden poikalapsen. Kului pari vuotta kun illanvieton jälkeen melko selväpäisenä mieheni olikin meillä sängyssä toisen miehen kanssa. Oli aivan kauheata nähdä se ja todeta, että he olivat tosissaan. Riitelimme pettämisestä ja erosimme tietenkin, koska mieheni kertoi että ei enään ole kiinnostunut naisista. Kertoi myös että on valehdellut koko ajan siitä että hän ei kiihotu oikeasti vaan joutuu käyttämään lääkkeitä saadakseen kalunsa nousemaan. Annan teille ohjeen ! : katso ettei miehesi valehtele!! Olemme ystäviä viellä, mutta tunteet ovat kadonneet. PS.ongelma on se miten selitän tämän pojalleni kun ymmärtää asian ? ://

Yhteen mentiin ku oltiin 15 ja 17-vuotiaita ja neljä lasta. Päivääkään en vaihtais!

enemmän tai vähemmän aina teinistä asti. Nykyisen mieheni kanssa reilusta parikymppisestä asti. En istu kuvaukseesi laisinkaan. Omia mielipiteitä riittää ja muutenkin itsenäisyyttä ja oma-aloitteisuutta.



Vaikka olemmekin olleet yhdessä nuoresta asti, olemme silti molemmat toteuttaneet unelmiamme ja eläneet elämäämme ilman symbioosia. Olemme asuneet useaan otteeseen eri maissa, eli olemme eläneet etäsuhteessa ja olleet näkemättä pidempiäkin kausia. Toisen kylkiluusta kasvaneet eivät siihen oikein kykene.

olemme alkaneet seurustella kun olin 15 ja mieheni 16.. mielipiteet eriävät kyllä hyvin monella tasolla ja molemmat osaavat seistä omilla jaloillaan.Ja olen kyllä sitä mieltä että yhteinen arki on kasvaattanut meistä ihmisiä,jollaisiksi meidän on tarkoitus ollut tulla. (..tosin olen kyllä vielä täysin sama ihminen kuin ennenkin,vain ylimmääräinen teineily pois.vaikkakin teini olen edelleen ;D )Meillä on nyt ihan pieni vauva ja kesällä menimme naimisiin. ikää minulla ihan kohta 19 ja kullallani 20.



elämä on onnellista ja mukavaa,vaikkakin kaikkien silmätikkuina ja puheen aiheena ollaan nuoren iän takia..

Jos jotakin tekisin toisin, pitäisin avioliittosopimusta, sitä kirkossa tehtyä valaa virallisena sopimuksena kuten mitä tahansa sopimusta ja mittaisin tekojamme ja toimintaamme parisuhteessa sitä vasten. Itsekin tuli paljon sitä valaa rikottua, samoin kuin puolisokin. Ei ihme, että avioliitto rikkoutui.

Solmimme avioliiton aikoinaan pitkän vihkivalan mukaisesti.

Erotilanteissa kuitenkin se, että on turvannut täysin toiseen mielestäni hajottaa ihmisen pienempiin palasiin kuin se, että peilaisi itseään useampiin kohteisiin kuin vain kumppaniin. Ulkopuolisena en tietenkään tunne parisuhteen kokonaisuutta ja arkea..

Tapasimme jo lukiossa, joskin aloimme seurustella, kun molemmat olivat jo täysi-ikäisiä. Nyt takana on melkein kymmenen yhteistä vuotta, joten tosiaan olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi.

Ymmärrän joitain pointteja ap:n ajatuksissa. Tiedostan sen, että olemme mieheni kanssa kasvaneet hyvin kiinni toisiimme ja myös kasvattaneet toisiamme, hioneet toisistamme kulmia ja tehneet toisiimme pesän, jos näin lyyrisesti saan asian ilmaista.

Suhteen alkuvuosina koin olevani se valmiimpi osapuoli, joka välillä tietoisestikin kouli toista. Tästä aiheutuivat myös suhteemme suurimmat kriisit myöhemmässä vaiheessa - en halunnut olla kenenkään kasvattaja, vaan tasa-arvoisessa suhteessa, jossa toisaalta voisin itsekin silloin tällöin katsoa ihaillen ylöspäin.

Meidän erittäin onnellisen liittomme "salaisuus" ehkä onkin se, että kohtasimme nämä asiat ja kävimme kriisin kautta läpi sen, keitä olemme nyt, aikuisina. Kun lopulta kohtasin mieheni tässä hetkessä, silloisena 25-vuotiaana, tajusin, miten helkkarin onnellinen olin, kun olin ansainnut hänen rakkautensa. Piti jättää taakse se finninaamainen teinipoika, johon alunperin olin tutustunut ja tavata se ihan mieletön tyyppi, joka halusi aviomiehekseni.

Olemme kuitenkin myös erilaisia. Edustamme eri aloja emmekä todellakaan jaa merkittävimpiä kiinnostuksenkohteitamme, vaikka yhteisiäkin harrastuksia on. Meillä on paljonkin omia ystäviä, joista suurimman osan olemme kohdanneet suhteemme aikana - emme siis ole jääneet vain kotiin nyhjäämään keskenämme.

Siinä ap olet oikeassa, että tämän suhteen päättyminen eroon rikkoisi minut todella pieniksi palasiksi. Se on hinta siitä, että olen saanut kokea suorastaan järisyttävää onnea, kiintymystä ja sataprosenttista luottamusta vierelläni olevaan ihmiseen (nämä kaikki tunteet seurasivat tästä toistemme "uudelleen löytämisestä", eivätkä ole sen koommin kadonneet). Olen monella tavalla hyvin kiinni miehessäni. Tunnustan, että ero tavalla tai toisella on yksi suurimpia pelkojani. Tunnistan itsessäni klassisia "en voisi elää ilman sinua" -ajatuksia. Toisaalta minulle on suhteen ansiosta kehittynyt vahva kokemus siitä, että olen rakastamisen arvoinen - en usko, että minkäänlainen ero voisi täydellisesti muuttaa kokemustani näistä vuosista negatiiviseksi.

Meillä on miehen kanssa aina mennyt ajatukset yhteen :) Todella harvoin pitää mistään kinastella. Jospa vain jotkut on tarkoitettu jo tapaamaan nuorena?

tätä ainaista jauhamista itsensä tuntemisesta jne.



Mitä väliä sillä on. Jos ihminen on onnellinen ja muuten tyytyväinen.

Tietty poikkeuksiakin on, ja niitähän ihmiset on tohon edelle kirjoittaneetkin. Sitten on varmasti tosi paljon ap:n kanssa samoilla linjoilla olevia, joita aihe ei hetkauta ja jotka ei jaksa tänne kommentoida.



Mä oon sitä mieltä, että ihmisen on hyvä itsenäistyä nuorena aikuisena. Eli muuttaa lapsuuden kodistaan ainakin joksikin aikaa omaan huusholliin. Niin, että todella elää itsenäisesti, maksaa laskut, käy kaupassa ja hallitsee elämäänsä. Sitten on valmiimpi perheenperustamiselle. Ja ehkä erojakin tulee vähemmän, jos on elänyt sinkku-nuoruutta nuorena aikuisena, niin ei tarvitse sit 4-kymppisenä erota ja elää uutta nuoruutta.

itsensä löytämiselle ja kasvamiselle. Tietenkin läheisriippuvaiset tai muuten miehessä roikkujat mukautuvat miehen ajatusmaailmaan, mutta terve nuorikaan nainen ei hukkaa itseään tasapainoisessa parisuhteessa.



Tosin riippuvaiset ihmiset sitoutuvat nopeammin ja nuorempana, mutta se ei tarkoita, että kaikki nuorena sitoutuvat olisivat riippuvaisia seurustelusta.



Jos sen unelmien miehen, jonka kanssa on ihana ja helppo olla, löytää nuorena, pitäsikö seurustelu lopettaa vain nuoren iän vuoksi?

Satuin tapaamaan ihanan miehen kun olin 19, ja siitä pitäen on oltu yhdessä (nyt ollaan 35). Olisko pitänyt jättää seurustelu heti alkuunsa, tai jossain aviheessa erota vaan siksi että sitten eläisi yksin? Aika typerä ajatus.



Jotkut vaan sattuvat tapaamaan hyvän kumppanin jo nuorina.

mielipiteistä.



Mulla on kans kaveripiirissä muutama teininä yhteen mennyt pari. Näistä 2 paria on nyt eronnut.



Toinen pari alkoi seurustelemaan todella nuorina (14-vuotiaita olivat molemmat). He kulkivat kylillä ja baareissa kavereiden kanssa, sekä yhdessä että omien kavereiden kanssa. Toinen oli opiskelemassa toisella paikkakunnalla 3v ajan ja näkivät siis parin viikon välein viikonloppuna ja lomien aikoina myös. Heillä oli siis tilaa kasvaa omana itsenään. Ovat normaaleja kypsiä ihmisiä eronkin jälkeen.



Toinen pariskunta taas alkoi seurustelemaan kun olivat 18 ja 19. Olivat niin "aikuisia", joko olivat yhdessä kotona tai yhdessä liikkuivat kylillä. Omaa tilaa kasvaa ei ollut. Nyt eron jälkeen sen huomaa, että aikanaan rälläysvaihe jäi väliin. Joka viikko riitelevät kumpi ottaa lapset viikonlopuksi, kumpikaan ei halua, koska pitää päästä kännäämään. Sitten lapset viedään isovanhemmille hoitoon. Harrastetaan yhden illan juttuja jatkuvasti, pitää kerätä kokemuksia. Ja kaikkea muutakin mitä tässä en jaksa mainita. Uskomatonta touhua.

Kaikki on sattumaa. Minä satuin tapaamaan "sen oikean" eli tulevan aviomieheni 19-vuotiaana. Olisiko silloin pitänyt toimia vastoin tunteitaan ja sanoa että sorry, en voi sitoutua sinuun rakkaani, kun olen vasta 19-vuotias? Vai eikö 19-vuotias voi mielestäsi tietää mitään? Nyt olemme olleet 12 vuotta yhdessä. Meillä on kaksi lasta, emmekä aio erota ikinä. Tätäkään asiaa ei voi yleistää. Toiset on pentuja vielä 4-kymppisinä, toiset ovat kypsiä 2-kymppisinä.

kun tavattiin. Mutta mitä pahaa siinä on että ollaan "riippuvaisia" toisistamme. Sekö, ettei se ole muotia nykyisin? Pitää olla itseäinen ja pärjätä yksin ja lapsetkin vieroittaa mahdollisimman aikaisin jne jne. Kyllä meillä kuitenki omia mielipiteitä on paljonkin, ollaan täysiä vastakohtia tietyissä asioissa. ei sillä oo mitään tekemistä läheisyyden tai riippuvaisuuden kanssa että onko omia mielipiteitä tai osaako päättää asioista.



Eikä meidänkään suhde sitten sitä tarkoita, ettei toinen voisi mennä minnekään ilman toista.

ole epäkypsä vaikka oon nuorena sitoutunutkin, oon 22 v ja mun kaverit koostuu lähinnä 25-30 v, vanhempiakin kavereita on. Päinvastoin, mä en oo kauhean innostunu oman ikäisten seurasta, koska jutut ei vaan oo ihan samalla tasolla.

10 vuotta vanhemman mieheni, joten ainakin tälle teinille suhde oli se oikea turvallinen kasvun paikka ja identiteetin rakentaja. Vanhemmilleni olin aina se ymmärtämätön lapsi ja kaveriporukoissa jäin sivuun hiljaisen ja kokeilunhaluttoman luonteeni vuoksi. Olemme myös asuneet kahdesti vuoden verran eri kaupungeissa, tosin Suomessa mutta pitkän välimatkan päässä, meillä omat ja yhteiset harrastukset, ystävät ja rahat.