Miksi ihmeessä erotaan jos on lapsia?

niiin samaa mieltä. Mutta onhan se aikuisten ikävä myöntää, että JOKAINEN LAPSI KÄRSII AINA AVIOEROSTA. Mukavampi selittää asiat parhain päin. Vanhempani erosivat ollessani pieni, ja vaikka ero oli näennäisen sopuisa, olen kärsinyt tapahtumasta eri tavoilla hyvin paljon. Vanhempieni ero määritti minut lapsena.



Koskaan, siis koskaan en tee samaa lapsilleni.



Lasten on taatusti parempi elää vaikka ns. kaveriliitossa, kuin se että vanhemmat eroavat. Jos hankkii lapsia, niiden hyvinvointi on asetettava etusijalle. Vaikka olisikin vain se yksi elämä.



Mediassa eron vaikutusta lapsiin vähätellään koko ajan. Esitellään niitä tapauksia, joissa lapset ovat joutuneet kärsimään sanoinkuvaamattomasti väkivallasta, hyväksikäytöstä tms. Sen rinnalla avioero nähdään pienenä pahana.



Lapsi ei helposti näytä kärsimystään erotilanteessa. Lapsi suojelee aikuisia omalta pahalta ololtaan, syyttää itseään, kärsii hiljaa. Niin minäkin tein. Unohdin itseni. Edelleen minun on vaikea uskoa, että minua kukaan pohjimmiltaan, oikeasti voisi rakastaa.



Lukekaa Honkasalon eroa koskeva romaani. Se on totta.

Siis jos ero hoidetaan asiallisesti ja lapsilla on silti molemmat vanhemmat. Omat vanhempani erosivat, kun olin seitsemänvuotias eikä se minusta tuntunut mitenkään erityisen pahalta silloin eikä myöhemminkään. Ihmettelin jo lapsena, mitä säälittävää yksinhuoltajaperheen lapsissa muka on. Meillä on jotenkin paljon paremmin asiat kuin monen kaverin luona. Myöhemmin meillä oli uusperhe eikä sekään ollut minusta mitenkään ikävää. Äidin uuden miehen lapset ovat minulle nyt aikuisena ihan kuin oikeita sisaruksia.

Äitini oli mielisairas ja sai kohtauksia, jolloin poliisit hakivat hänet pois. Kaikki rauhottui kummasti kun muutimme isäni kanssa pois...

Ei ollut väkivaltaa, mutta pettämistä ja jatkuvia riitoja luottamuksen ja kunnioituksen jne. puutteesta johtuen.

Pitkittivät eroa useita vuosia, mikä oli hirveää kärsimystä. Halusivat yrittää, mutta ei siitä mitään tullut.

Olin ihan äärimmäisen helpottunut, että erosivat, sen jälkeen saatoin hengittää vapaammin kotonani. Inhoan ja vihaan näitä syyllistäviä ihmisiä "erotaan liian helposti", "on luvattu rakastaa", "aina voi yrittää" ja lässynlässynlää. Perhehelvetti on kauhea kaikille osapuolille, pienikin lapsi ymmärtää, kokee ja näkee paljon enemmän kuin vanhemmat haluavat myöntää!

Kulissiliitoissa oikeasti kärsitään.

Muutama kaverini on katkera siitä, etteivät vanhemmat eronneet, kun kotona on ollut koko lapsuuden ajan vaikeaa. Yhden perheessä ongelma oli isän ajoittainen tuurijuoppous ja henkinen väkivalta, toisessa aviopuolisoiden keskinäinen kylmyys, piikittely, ivailu ja riitely.

Kummassakin perheessä lapset kehotti isompina vanhempiaan eroamaan, turhaan.

Illuusio avioliiton toimivuudesta tilanteessa kuin tilanteessa on vaarallinen.

Omassa avioliitossani on yli 15 vuotta riittänyt rakkautta ja toisen kunnioittamista, jos niitä ei olisi ollut, emme olisi selvinneet monista kriiseistä. Osaan arvostaa hyvää avioliittoa ja vaikeuksien keskellä uskon että selviämme. Mutta aina se ei mene niin.

niiin samaa mieltä. Mutta onhan se aikuisten ikävä myöntää, että JOKAINEN LAPSI KÄRSII AINA AVIOEROSTA. Mukavampi selittää asiat parhain päin. Vanhempani erosivat ollessani pieni, ja vaikka ero oli näennäisen sopuisa, olen kärsinyt tapahtumasta eri tavoilla hyvin paljon. Vanhempieni ero määritti minut lapsena.

Koskaan, siis koskaan en tee samaa lapsilleni.

Lasten on taatusti parempi elää vaikka ns. kaveriliitossa, kuin se että vanhemmat eroavat. Jos hankkii lapsia, niiden hyvinvointi on asetettava etusijalle. Vaikka olisikin vain se yksi elämä.

Mediassa eron vaikutusta lapsiin vähätellään koko ajan. Esitellään niitä tapauksia, joissa lapset ovat joutuneet kärsimään sanoinkuvaamattomasti väkivallasta, hyväksikäytöstä tms. Sen rinnalla avioero nähdään pienenä pahana.

Lapsi ei helposti näytä kärsimystään erotilanteessa. Lapsi suojelee aikuisia omalta pahalta ololtaan, syyttää itseään, kärsii hiljaa. Niin minäkin tein. Unohdin itseni. Edelleen minun on vaikea uskoa, että minua kukaan pohjimmiltaan, oikeasti voisi rakastaa.

Lukekaa Honkasalon eroa koskeva romaani. Se on totta.

Jos eroaminen johtuu kyllästymisestä, kipinän katoamisesta, "erilleen kasvamisesta" tai muusta vastaavasta niin silloin, jos ei edes yritetä kaivaa sitä kipinää esille, erotaan liian helposti. Monet kuvittelevat, että sen toisen osapuolen pitäisi tehdä sitä ja tätä ja sitten minä olisin onnellinen, mutta avioliitto on kahden kauppa: jos et tee mitään sen eteen niin et voi vaatia sitä toiseltakaan. Toisekseen pitkään ihmissuhteeseen kuuluvat myös ne suvantovaiheet; aina ei voi olla rakkaudentäyteistä ensihuumaa. Kaikki eivät vain näitä suvantovaiheita kestä, erotaan, etsitään uusi kumppani, ollaan niiiiin rakastuneita kunnes se arki taas astuu kuvioon. Avioliitto on ennen kaikkea tahtomista.

kun toinen vain päättää lähteä. Meillä meni huonosti, kaikkeni tein jotta saisin miehen puhumaan. Myös omaa mielenterveyttä ja henkistä jaksamista koeteltiin todella tuon vuoden aikana. Kun viimein sain miehen avaamaan suunsa, eka asia oli että tahtoo eron. Seuraavaksi kaivoi valmiit eropaperit allekirjotettavaksi.Jos joku mua vielä syyttää tälläsen jälkeen että erosin huonoista syitä tai etten yrittänyt korjata suhdetta kun vuoden puursin yksipuolisesti niin vedän lättyyn.

mies lähti 40-kriisissään itseään 15 vuotta nuoremman matkaan.

perheterapia ei auta jos molemmat ei halua liittoa parantaa! meillä mies petti mennen tullen, aloin olla jo huolissani omasta mielenterveydestäni... käytiin terapiassa, mies oli kunnolla pari kuukautta ja ei muuta kuin uusi nainen kierrokseen, alko olee omat hermot jo niin loppu. ja kuten 2 .sanoi, vain yksi elämä.

ero liittyy pettämiseen. Sekö pitäisi antaa helposti anteeksi? Jos miehellä esim. on ollut toinen nainen jo vuoden, kun oma vaimo on raskaana? Pitäisi vain antaa anteeksi ja antaa miehen pitää tyttöystävänsä vai?



Aina sitä yhteistä tahtoa ei edes löydy, jos toinen jättää, niin aika vaikea on pakottaa häntä perheterapiaan ja yrittämään.



Tiedän monta perhettä, joss yritetty on ja terapiat on käyty, mutta jos jompikumpi ei ITSE halua muuttua (lopettaa pettämistä, huomioida toista, tehdä kotitöitä, luottaa jne.) ei asia aina sillä ratkea. Minusta aika naiivia olettaa, että terapia kaikille auttaisi.



Toki ihmiset eroavat aika helposti ja naimisiin mennään hepposin perustein, mutta ei eroon pääty kuitenkaan kuin n. kolmasosa avioliitoista. Aika iso osa tekee asiat siis oikein ja pysyvät yhdessä!

jatkuva pettäminen, jatkuva valehtelu, alkoholismi, työnarkomania, mies lähtee toisen matkaan jne.

terv. nro 12

kysyin, että miksi. Ja nyt niitä vastauksia satelee. Eli siis tekin olitte yrittäneet useamman kerran ja sitten totesitte, että ei toimi. Eli sen verran olen jo leppynyt, että ymmärrän ettei väkivalta ole ainut syy, mutta se yrittämättömyys itseä ärsyttää. Kun ollaan väsyneitä ja ei kommunikoida ja rakkaus on poissa jne. No jospa edes ytittäisi niin ehkä se voisi alkaa taas toimimaan!

t.ap

Mieheni ei koskaan ollut väkivaltainen ja vuosia oltiin onnellisia kunnes mies petti ekan kerran, oli yhden illan hairahdus. Käytiin parisuhde- ja yksilöterapiassa ja siitä selvittiin. Vuosia meni hyvin, kunnes sitten mies aloitti salasuhteen (tämä selvisi minulle kun suhdetta kestänyt 6kk). Olimme jo eroamassa tai mies aikoi lähteä tuon naisen matkaan, mutta kun nainen kielsi miestä tapaamasta lapsiaan jos hänen matkaansa lähtee niin mies jäi ja päätimme vielä yrittää, koska rakkautta oli jäljellä puolin ja toisin sekä lisäksi nuorimmat lapset aika pieniä. Käytiin jälleen parisuhde- ja yksilöterapiassa ja sen lisäksi avioliittoleirillä, mutta tästä huolimatta liittoamme ei saatu enää toimimaan ja päätettiin erota. Lapset jäivät isälleen ja minusta tuli etä-äiti, tosin näemme lapsia käytännössä yhtä paljon.

Kyllä se vaan on niin että onnelliset vanhemmat niin on onnelliset lapset! en näe syitä miksi pitäisi vetkutella huonossa suhteessa.

Eli kun löytää elämänsä ihmisen, sen oikean, ja tajuaa olevansa naimisissa aivan väärän ihmisen kanssa. Siinä ei silloin paljon paina avioliitto, oli lapsia tai ei. Aviopuolisostahan siinä erotaan, lapsista ei koskaan.

Näin on itsellenikin käynyt. Vielä vuosienkin jälkeen olen yhä naimisissa. Meidän tapauksessamme ero olisi samalla ero lapsista. Välimatka tulisi olemaan niin suuri, että etävanhempi näkisi lapsia aivan liian harvoin. Rakkaus toiseen ei riitä syyksi, ainakaan minulle.

päähänsä että ihmiset eroavat heppoisista syistä? Ei avioparit usein ongelmistaan muille kerro. Kauniin ulkokuoren alla saattaa olla perhehelvetti josta ei ole ulospääsyä, muuta kuin ero. Yleensä eroa edeltävät hyvin, hyvin monet yritykset. Tuskin kukaan eroaa jos yhteiselo on jotenkin siedettävissä ja korjattavissa. Meillä esim. meni niin, ettei enää halutukkaan samoja asioita ja yritettiin löytää yhteinen sävel mutta ei onnistunut ja kun riidoiltakaan ei voinut välttyä niin lapsetkin kärsi tosi paljon. Koti ei ollut enää rauhallinen paikka ja ilmapiiri oli kireä ja kaikin puolin huono kasvaville lapsille.



Omat vanhempani elivät kulissiliitossa ja jälkeen päin ajateltuna se oli tuhoisaa kaikille perheenjäsenille.

joku sitä mieltä, että enemmistö avioerolapsista olisi onnellisia ja helpottuneita vanhempiensa erosta? Miksi aikuiset eivät uskalla ottaa sitä vastuuta joka heille kuuluu? Myöntäkää edes se, että joskus tulee toimittua vastoin lasten etua.



Joku kysyi miksi pysyä onnettomassa suhteessa. Se liitto täytyy tehdä onnelliseksi lasten edun nimissä. Avioliittokaavassa kysytään tahdotko rakastaa. Sitä ette millään pysty pyörtämään, vaikka kuinka haluaisitte.

kun eroatte, mutta pysykää sentään eronneena älkääkä sotkeko lapsianne niihin uusperhesekoiluihin. Miksi lapset pitää pakottaa asumaan vieraiden ihmisten kanssa.

asiallisista vastauksista. Niin kuin aiemmin sanoin, niin ymmärrän nyt, että niitä eron syitä voi olla muitakin kuin väkivalta. Ja jos toinen ei kertakaikkiaan edes halua yrittää niin hankala sitä liittoa on pelastaa. Mutta kompaan täysin sitä joka sanoi, että onneton avioliitto tulisi yrittää saada onnelliseksi. Kyllä olen vieläkin sitä mieltä, että avioeroihin päädytään liian helposti. Sen näkee jo av palstan joistakin kirjoituksista. Tänne kun uskaltaa tulla avautumaan. sitten kun ehdottaa liiton pelastamiseksi esim. perheterapian apua. Se ei tule kuuleviin korviinkaan. Ei uskalleta ja haluta hakea apua. Helpompi vain erota. Ja en usko, että lapset siitä naarmuitta säästyy. Silloin se on lapsille helpotus jos tosiaan elämä pelkkää tappelua, pettämistä ja juomista. Mutta apua sekin perhe mielestäni ensin tarvitsee ennen kuin ero on ainut vaihtoehto.

t.ap

että teidän tulisi asua kaukana toisistanne jos eroatte?

Viimeksi kun kuulin niin ihmiset saavat eronkin jälkeen päättää melko vapaasti missä asuvat.

Eli kun löytää elämänsä ihmisen, sen oikean, ja tajuaa olevansa naimisissa aivan väärän ihmisen kanssa. Siinä ei silloin paljon paina avioliitto, oli lapsia tai ei. Aviopuolisostahan siinä erotaan, lapsista ei koskaan.

Näin on itsellenikin käynyt. Vielä vuosienkin jälkeen olen yhä naimisissa. Meidän tapauksessamme ero olisi samalla ero lapsista. Välimatka tulisi olemaan niin suuri, että etävanhempi näkisi lapsia aivan liian harvoin. Rakkaus toiseen ei riitä syyksi, ainakaan minulle.

että heikot jää aina jalkoihin.

Miehet vs naiset = naiset heikompia

naiset vs lapset = lapset heikompia.

Ei paljoa paina lapsen etu, kun iskä ja äiskä haluu olla onnellisia. Kai se lasten harjoittama eläinten härnääminen liittyy siihen, että aina pitää löytää se heikompi joka jää alakynteen. Todellakin arvostan niitä, jotka puolustavat päähänpotkittuja.

että teidän tulisi asua kaukana toisistanne jos eroatte?

Viimeksi kun kuulin niin ihmiset saavat eronkin jälkeen päättää melko vapaasti missä asuvat.

Mutta oletko tullut ajatelleeksi, että Suomi on suuri maa. Saatika sitten, jos tämä uusi rakas asuu ulkomailla. Välimatka lasten ja etävanhemman välillä voi olla todella pitkä. Joten monet varmasti miettivät tarkkaan ennen kuin eroavat, vaikka kuinka olisivat löytäneet "elämänsä ihmisen" avioliittonsa ulkopuolelta. Väitin vastaan kirjoittajalle, joka sanoi, että löytäessään elämänsä ihmisen avioliitto ei paljon paina. Omalla viestilläni ajoin takaa sitä, että avioliittoon voi panostaa, vaikka olisi joutunut toteamaan, että ruoho on kuin onkin vihreämpää aidan takana.

ja ollaan onnettomia kuin avioerosta.

minä päätin lapsena myös kun itkin sängyssä ja kuuntelin kun äiti ja isä huusi toisilleen, etten ikinä tee näin mun lapsille.

He eivät tykänneet toisistaan, eivät rakastaneet ja olivat yhdessä ainoastaan mun takia (sisarukseni ovat paljon mua vanhempia) eli se perhehelvetti oli mun syy.

Koskaan en voinut nauttia edes kun meni paremmin koska tiesin, että kohta äiti aloittaa taas ja niin kävi. Ei ollut viinaa eikä fyysistä vakivaltaa lainkaan. Äiti oli vain kidultin ja prinsessan ja hän oli jopa kateellinen minusta. Äitini on nyt yli 70 eikä ole vielä aikuistunut eikä tajunnut, että hän on vastuussa tekemisistään. Hänen mielestä muut käyttäytyvät huonosti ja pakottavat hänet käyttäytymään niin kuin käyttäytyy.

En ole enää tekemisissä hänen kanssaan.

Avioeron tajusin ottaa kun huomasin, että pelkäsin ja mietin joka päivä millä tuulella mieheni on kun tulee töistä. Tajusin, että olin mennyt naimisiin ja saanut lapsia miehen kanssa, joka oli täsmälleen samanlainen kuin mun äiti. Tiesin myös, että sellaista lapsuutta en lapsilleni aio antaa.

Nyt kaikki on paljon paremmin.

Ero on suru lapsille mutta niin on vanhempien huono avioliittokin.

niiin samaa mieltä. Mutta onhan se aikuisten ikävä myöntää, että JOKAINEN LAPSI KÄRSII AINA AVIOEROSTA. Mukavampi selittää asiat parhain päin. Vanhempani erosivat ollessani pieni, ja vaikka ero oli näennäisen sopuisa, olen kärsinyt tapahtumasta eri tavoilla hyvin paljon. Vanhempieni ero määritti minut lapsena.

Koskaan, siis koskaan en tee samaa lapsilleni.

Lasten on taatusti parempi elää vaikka ns. kaveriliitossa, kuin se että vanhemmat eroavat. Jos hankkii lapsia, niiden hyvinvointi on asetettava etusijalle. Vaikka olisikin vain se yksi elämä.

Mediassa eron vaikutusta lapsiin vähätellään koko ajan. Esitellään niitä tapauksia, joissa lapset ovat joutuneet kärsimään sanoinkuvaamattomasti väkivallasta, hyväksikäytöstä tms. Sen rinnalla avioero nähdään pienenä pahana.

Lapsi ei helposti näytä kärsimystään erotilanteessa. Lapsi suojelee aikuisia omalta pahalta ololtaan, syyttää itseään, kärsii hiljaa. Niin minäkin tein. Unohdin itseni. Edelleen minun on vaikea uskoa, että minua kukaan pohjimmiltaan, oikeasti voisi rakastaa.

Lukekaa Honkasalon eroa koskeva romaani. Se on totta.