Minulle tarjottiin siirtoa ulkomaille, mies ei halua...argghh!!

minulla jonkinlainen kokemus asiasta. Toisesta näkökulmasta tosin.



Mieheni sai muutama vuosi sitten expat-sopparin. Lapset olivat silloin 5 ja 3v. sekä 6kk:n ikäinen kuopus.

Mies halusi lähteä; juurikin tuo once in a lifetime-tilaisuus houkutti, lisäpotkua toi iso palkankorotus ym. edut. Mietimme monelta kantilta asiaa, mutta itse en halunnut mukaan. Firman piikkiin olisi kulut menneet (vakuutukset, lasten koulu ym), mutta minä en ole koskaan ollut seikkailunhaluinen enkä etenkään kolmen pienen lapsen kanssa, saati että yksi lapsista on erityislapsi ja tarvitsee säännöllistä hoitoa ja kuntoutusta, jopa leikkauksia.



Riitelimme, sovimme, mietimme, riitelimme taas. Mies ei ymmärtänyt sitä etten halua mukaan.



Viimein teimme kompromissin; mies lähtee, me jäämme.

3 vuotta elimme eri maissa; mies kävi kotona kun pääsi ja me vietimme aina sillointällöin pitempiä aikoja isän luona. Kesät olimme siellä (ja se edelleen vahvisti sitä etten halua kyseisessä maassa asua vakituisesti) ja pidemmillä lomilla, miehellä lisäksi ylityövapaita ja mm. pitkät jouluvapaat.

Toimi erittäin hyvin kohdallamme ja olen tyytyväinen että mies pääsi reissun tekemään.



Nyt olisi uusi tilaisuus lähteä, yhdysvallat kutsuisi seuraaviksi vuosiksi ja sinne todennäköisesti lähdemme koko perhe. Lapsetkin jo sen ikäisiä että osaavat sanoa mielipiteensä asiaan ja haluavat lähteä. Minullakaan ei ole mitään asiaa vastaan; erityislapsen tilanne on hyvä, leikkauksia ei tarvita, sopiva koulukin on tiedossa uuden kodin läheltä jne. Minun työt ovat freelancehommaa ja voin hoitaa niitä mistäpäin tahansa.



Näillä näkymin meidän perhe lentää uuteen kotiin toukokuussa :)

pystyneet järjestämään asiat noin hyvin, järkevästi omista lähtökohdistanne.

että ajatellaan, että nainen joka tekee uraa/pitkää työpäivää on ihan huono ja kauhea äiti. Isä taas ei kelpaa lapselle tueksi ja turvaksi. Huh huh. Pakko sen verran todeta, että minua jotenkin säälittää ihmiset, jotka viettävät sen elämänsä siellä samoissa kotiympyröissä... Toki jokainen elää tyylillään ja pääasia että on onnellinen=)

täällä olla kommentoitu huonoksi äidiksi, vaan tuotu se asia vaan esiin, että työnteon tahti on usein komennuksilla paljon kovempi kuin koto-suomessa. Ja ihan varmasti se isä kaikkien mielstä kelpaa yhtä hyvin lapsille tueksi ja turvaksi. Ap:n tilanteessa vaan on ilmeisesti tarkoitus, että kumpikin tekee töitä komennuksen aikana ja silloin on myös se asia mietittävä hyvin etukäteen, miten homma toimii. Kun ap:lla on komennussopimus, on hänen toki tehtävä työnantajan vaatima työmäärä. Silloin voi käydä niin, ettei mies pystykään keskittymään omaan tutkijan työhönsä, kun hänen harteilleen kaatuu (varsinkin alussa) niin paljon vastuuta kodista ja perheestä. Eikä tässä todellakaan ole mikään sukupuolikysymys, vaan ihan yleisesti se, joka ei ole expat-sopimuksella, joutuu enemmän vastuuseen kodista ja perheestä, oli sitten kumpi puoliso tahansa. Tämä on hyvä muistaa ja ehkä tämä on ap:n miehen vastustuksen takana.

Ja mitä tulee tuohon elämään "samoissa kotiympyröissä"... Jos ei lähde ulkomaankomennukselle, tarkoittaako se automaattisesti, että ihmiset on kotona nyhjääviä urveloita? Voihan sitä matkustella j amaailmaa nähdä ihan vapaa-ajallaankin ja olla ihan kansainvälinen ihminen ilman ulkomaankomennustakin. Ei tämän ketjun aihe ole joko tai- asia.

tajusin kuinka upea maa tämä on. Haluaisin lahteä uudestaan, mutta lasten takia emmin. Haluaisin antaa heille juuret. Riippuu varmaan lapsista ja heidän luonteesta sekä tietysti maasta mihin on muuttamassa.

Eivät ne juuret minnekään katoa muutaman vuoden aikana. Eri asia on, jos maa vaihtuu vuosittain, eivätkä lapset kerkeä kunnolla asettumaan minnekään. Jos kotona huomioidaan lapset, puhutaan äidinkieltä ja pidetään yhteyksiä Suomeen ja sukulaisiin, niin melkoinen ihme täytyy tapahtua että lapset tuntisivat olonsa juurettomiksi.

Aikanaan lähdettiin perheenä ulkomaille ex-mieheni komennussopimuksella. Sovimme, että jos elämä ei ulkomailla ole koko perheelle sopivaa, palaamme takaisin 2-vuoden sopimuksen jälkeen. No, kaikenlaista ongelmaa tuli, emmekä sopeutuneet, vaikka kohtuu länsimainen maa oli kyseessä. Määräaika lähestyi loppuaan ja aloimme valmistella paluuta Suomeen. Paluu tapahtui lopulta, mutta ei koko perheen voimin. Mieheni ja lasteni isä ei voinut enää kuvitellakaan palaavansa Suomeen, koska oli tottunut toisenlaiseen elintasoon ja työhön. Hän jatkoi komennussopimusta ja yritimme jatkaa yhteiselämää erimaissa. Eipä onnistunut ja nyt ollaan siis ex-puolisoita. Lapset näkevät isäänsä muutaman kerran vuodessa ja isä on jo kolmannessa maassa työkomennuksella.



Että näinkin voi käydä. Toki en voi mennä sanomaan olisiko meille tullut ero myös, jos emme olisi aiknaan lähteneet ulkomaille, mutta aika voimakkaasti se eroon kyllä vaikutti. Jollekin tuo ulkomaankomennus vaan "jää päälle".

ymmärrän ap:n miestä varsin hyvin!

Jos mieheni saisi tuollaisen 4v tarjouksen, järkyttyisin. Siis en todellakaan suostuisi lähtemään! Johonkin vuoden diiliin saattaisin juuri ja juuri suostua.

Ei toista voi pakottaa "luopumaan elämästään" neljäksi vuodeksi! Kyllä molempien on sitä muuttoa haluttava, ei siitä muuten mitään tule.

Eivät ne juuret minnekään katoa muutaman vuoden aikana. Eri asia on, jos maa vaihtuu vuosittain, eivätkä lapset kerkeä kunnolla asettumaan minnekään. Jos kotona huomioidaan lapset, puhutaan äidinkieltä ja pidetään yhteyksiä Suomeen ja sukulaisiin, niin melkoinen ihme täytyy tapahtua että lapset tuntisivat olonsa juurettomiksi.

kyllä 4 vuotta on lapselle pitkä aika ap:n kuopukselle koko ikä ja 6-v valtaosa elämästään. Lisäksi se, että mies ei halua lähteä lisää varmaan jännitteitä perheessä. Toivottavasti kaikki kuitenkin ratkeaa parhainpäin.

Saattavat kyllä kasvaa siihen uuteen kotimaahan ja lapsilla on näin ollen kaksi kotimaata.



Minun ystäväpiiriini kuuluu monia expat-perheiden lapsia, jotka ovat siis lapsuutensa viettänyt osin ulkomailla. Kaikista on kasvanut tasapainoisia aikuisia, jotka puhuvat useita kieliä ja ovat avarakatseisia ja fiksuja. Yksi entinen luokkatoverini tosin oli melko juureton, mutta hän oli asunut lapsuudessaan varmaan kymmenessä eri maassa ja puhui suomea melko heikosti.

Mikä tilanne on? Oletteko pystyneet keskustelemaan asiallisesti aiheesta? Oletteko miettineet plussat ja miinukset?



Kerrothan mihin ratkaisuun päädytte!

näihin työmääriin. Riippunee varmaan työstä kuinka monta työtuntia tulee per viikko. Mä olen töissä ihan koto-suomessa ja keskimääräiset työtunnit viikossa on 55-57. Todella pahoina aikoina 60 ja vähän yli ehkä. Ja joudun kyllä ihan täälläkin tekemään "työnantajan vaatiman työmäärän", vaikkei minulla mitään expat-sopparia ole.



Mieheni tekee sitten lyhempää, ns normaalia päivää. Tai Suomessa hänen tuntimääränsä ovat normaalit, muualla niitä pidettäisiin varmaan tosi vähäisinä. En silti koe olevani surkea äiti, vaikka taannoin täällä sainkin kuraa niskaani kun työmääristäni mainitsin. Tyyliin "miksi sitten teit lapsia". Hohhoijaa...



Mutta ap:lle tsemppiä. Tilanteenne on tosi vaikea, ja yhteinen ratkaisu siihen täytyy varmaan löytyä, ero ei varmaan mitään ratkaise. Ehkä se aikalisä olisi paikallaan jos mahdollista? Kuten täällä onkin jo ehdotettu

Tutustun ulkomaille helpommin ihmisiin kuin Suomessa. Eri kieltä puhuttaessa koen itseni jotenkin "erilaiseksi" ihmisekis, sellaiseksi joka ei pelkää sosiaalisia tilanteita.

- itsekin melkoisen ujona ihmisenä - että itse asiassa ulkomailla voi olla paljon vaivattomampi niitä kontakteja luoda. Tosin minua auttoi aika lailla meidän iso nallemainen koira, jota ulkoilutin :D

vastaavaa tilaisuutta kuin ap:lle, olisin kauhuissani. Luultavasti mieheni mieliksi muutettaisiin koko perhe, mutta salaa (ja miehellekin) itkisin piiiitkän ajan. Mun on vaikea luoda sosiaalisia kontakteja täällä kotosuomessa niin kymmenen kertaa vaikeampaa se olisi ulkomailla. Neljä vuotta on pitkä aika. Ei taida millään onnistua, että aloittaisitte komennuksen ihan yhdellä vuodella?

Ja paljonko tiedätte miehesi kanssa kyseisestä maasta? Sisäpiiritietoa? Minulle ainakin on ollut TODELLA yllätyksellistä, millaista on monissa Aasian maissa. Etukäteen tietää, että ollaan muuttamassa länsimaalaisten alueille, joissa sanotaan olevan siistiä, turvallista, helppoa jne. Silti esim Singapore vilisee torakoita ja Kiinan hyväosaiset antavat lasten/hoitolasten paskoa ja kusta liukumäkiin jne leikkikentillä.



Lasten takia suosittelen, että perehdytte kohdemaahan todella hyvin. Te olette ulkomaalaisia ettekä muuksi muutu, vaikka kaveeraisitte kuinka paljon paikallisten kanssa. Teitä ällöttää jos 2v syö ihmisenpaskaa hiekkalaatikolla. Teitä inhottaa torakat, joihin ei auta mikään. Jne. Ottakaa selvää KAIKESTA. Onko firmastasi ollut expatteja ko. maassa aiemmin, perheellisiä? Sinkut/lapsettomat ihmiset eivät näe puoliakaan siitä todellisuudesta johon lapsiperhe muuttaa. Aikuiset pärjää missä vain. Lapsetkin pärjää, mutta etukäteen kannattaa tarkoin miettiä, HALUAAKO laittaa lapsensa pärjäämään niissä oloissa, jotka olisivat edessä.



Mutta mahtava tilaisuus teillä on edessä, se on totta! Itse en lähtisi tällä hetkellä, toivumme vielä edellisen reissun rasituksista. Ja toivon, että jaksat kunnioittaa miehesi toivomuksia. Minusta on karmeaa, jos tuollaiseen reissuun pitää lähteä vasten tahtoaan, kun kieltäytyminen rikkoisi perheen. Ethän tee sitä?

Mut oikeesti se on se once in a lifetime, ja ikävää, jos toinen hannaa vastaan. Varsinkin kun miehesi voisi myös tehdä työtä sieltä käsin.

Oon kyllä NIIN aapeen puolella!

Eikä me siitä kauheasti keskusteltukaan, kun sanoin, että ei käy enkä halua asiasta edes jutella. Sanoin miehelle, että saa mennä, jos haluaa, mutta minä ja lapset jäädään Suomeen. Ei sitten mieskään lähtenyt. Kyllä hän siitä aina välillä mulle kuittailee, mutta ei se mua haittaa. Olen niin "epäsosiaalinen" ihminen, että mua ei tuollaiset jutut houkuta yhtään.

Arvot ne on itse kullakin...

kyllä sukulaiset voi tulla ulkomaille käymään tai mies Suomeen

menevät lasten ja mummiukkien edelle, niin siitä vaan.



Mikä siinä on niin vaikea tajuta, ettei miehellesi(niin kuin monelle muullekaan) se ulkomaille muutto ole elämän päätavoite?



t. lapsuudessa ulkomailla asumaan joutunut, juureton, eikä kokemuksia arvostava ihminen

Minustakin tuo olisi kyllä elämäni tilaisuus, ei noita kovin usein eteen tule. Olisi aika vaikea niellä pettymyksensä tuollaisen tarjouksen jälkeen...



Lisää keskustelua siitä, miten mielettömän tärkeä juttu tuo sinulle olisi. Lapsetkin ovat vielä sopivan pieniä, mutta jo esim. kahden vuoden kuluttua muutto olisi huomattavasti vaikeampaa lasten kielitaidon ja koulujen kannalta.

Olin vastaavassa tilanteessa mutta ilman lapsia. En lähtenyt komennukselle, koska mies oli vastaan. Kahden vuoden kuluttua erosimme, koska kävi niin selväksi että haluamme eri asioita elämässä.



Puhukaa ja puhukaa. Selvitä miksi mies ei halua. Omassa tapauksessani kantava voima taisi olla kateus :(



Nyt olen ollut naimisissa toisen miehen kanssa 10v ja ex-pattina + 2 lasta.