Mies ei ole onnellinen

Niin, kyllä noilla keskenmenoilla on varmasti ollut osuutensa. Ja tietysti ovat vaikuttaneet meihin molempiin. Mutta ovatko ne voineet saada miehen rakkauden lopahtamaan? Auttaisiko uusi raskaus ja se jos viimein saisimme sen lapsen? Vai onko peli jo menetetty? Meidän piti aloittaa uusi raskauden yritys ensi viikolla, uusin apukeinoin, mutta taitaapi nyt jäädä väliin.. Voi luoja, tätä kyynelten määrää ei voi käsittää.

Hätähuudolta tämä minustakin kuulostaa, kun mies on kuitenkin valmis "neuvottelemaan" eikä heti vain ilmoittanut haluavansa erota. En vain tiedä miten tähän huutoon vastaisin? Hän ei tunnu itsekään tietävän, miten tästä edetään. Ensin hän sanoi yhden illan asioita mietittyään, että hän haluaa yrittää saada tämän toimimaan, mutta eletään päivä kerrallaan. Sitten parin päivän päästä suuttui minulle (aivan tyhmästä syystä, johon olin itsekin syyllinen) ja suutuspäissään jo totesi, ettei tästä mitään tule. Ehdotin, että jos olisimme jonkun aikaa erillämme ja hän sanoi, että ei kai muukaan auta. Sitten taas kun leppyi, oli sitä mieltä, että voimme vielä asua saman katon alla. Eilen kun puhuin uudestaan minun mahdollisesta lähtemisestä, ei taas sanonut oikein juuta eikä jaata, vaan heitti asian vitsiksi siitä miten pehmolelumme (jep, tällaista on olla lapseton) eivät pärjää ilman äitiä...

En edes muista mitä teimme suhteemme alussa.. Emme mielestäni kovin paljoa muuta kuin mitä nytkään. Ongelma vaan tuntuu olevan se, ettei mies halua tehdä mitään. Eilen suostui lähtemään kanssani kävelylle. Mutta sekin tuntui sellaiselta pakkopullalta. Sattuu aivan käsittämättömän paljon se, ettei hän viihdy seurassani.. :(

Mistä tiedän mikä on oikea ratkaisu tästä eteenpäin? Olisiko parempi olla hetki erillämme (minä voisin asua vanhempieni luona)? Vai ajaako se meidät entistä kauemmaksi toisistamme? Vai yritämmekö vain elää sovussa ja toivoa että asiat palaavat entiselleen?

Ehdotin miehelle pariterapiaa, joka olisi hyödyksi jo ihan pelkästään lapsettomuuden vuoksi, ja varsinkin nyt tässä kriisitilanteessa, mutta perussuomalainen mies kun on, ei ollut kovin innostunut ajatuksesta.

jolla ei ollut alun alkaen todellisia valmiuksia sitoutua parisuhteeseen sen kaikkinen puolineen.



Ylä- ja alamäkiä tulee jokaiseen suhteeseen, välillä on hankalaa ja välillä ihanaa.



Mutta tuollaset puheet kielii keskenkasvuisuudesta, sori vaan. Vaikeuksien pitäis yhdistää teitä, mies taitaa vaan olla sitä luovuttaja-tyyppiä, joka on mielessään pohtinut että jaaha, kun ei tuo tuosta sikiä niin voinhan minä tästä sitten etsiä toisen.



En olisi toiveikas. Luonteen heikkous paistaa miehesi puheissa läpi. Jos olisitte yhdessä ja vaikka pääsisittekin tämän kriisin yli, ongelmia (ja todnäk pahoja sellaisia) tulisi lasten kanssa arjessa tulevaisuudessa.

Vähän pakostakin on elämä mennyt pelkästään vauvan yrittämiseksi, kun se sitoo niin pitkälti.. Hirveästi muita suunnitelmia ei voi tehdä, kun ei voi elää kuin viikon-pari kerrallaan. Häitä ei voi suunnitella, kun hääpaikka pitäis varata niin hyvissä ajoin ja sitten jos häät joutuisi perumaan.. Asuntoa ei uskalla ostaa, kun ei tiedä pitäisikö katsella kolmiota vai kaksiota. Matkoja ei voi varata, kun ei voi ottaa sitä riskiä että uusi keskenmeno sattuisi ulkomailla. Ja rahaakin menee lapsettomuushoitoihin. Ja ennen kaikkea ei ole ollut hirveästi jaksamista suunnitella mitään noista.. Vaikka tekosyitähän nuokin ehkä sitten ovat. En tiedä.

Tekis mieli sanoa sulle niin paljon, mutta en tiedä mistä aloittaisin!



Älkää missään nimessä erotko tai ota mitään aikalisää! Teillä on tosiaan niin paljon "ulkopuolista" kriisiä tuossa suhteessanne, että ero ei ole kummallekaan tuossa tilanteessa hyväksi! Ulkopuolisella tarkoitan nimenomaan niitä keskenmenoja ja lapsettomuutta.



Olen itse entinen lapseton, nykyinen lapsellinen, ja tiedän mitä se lapsen toivomisen helvetti on (eikä mulla ollut edes keskenmenoja). Siinä on koko miehisyys ja naiseus hukassa, elämänarvot on menossa uusiksi jne. Toivoa on, toivoa ei ole, toivoa on, toivoa ei ole jne. Teillä lisäksi keskenmenojen surutkin.



Miehesi on varmaan turhautunut itseensä jo ihan miehenä, kun raskaus ei kaikesta huolimatta suju. Itse muistan, että omat voimat oli yrittäessä ihan loppu: piti pissiä siihen tähän ja tuohon tikkuun, toivoa, syödä lääkkeitä, paneskella kalenterin ja tikkujen mukaan, itkeä toivottomuutta, toivoa, luovuttaa jne. Hellyys parisuhteesta jäi sinne jonnekin, ja kaikesta tuli pakko pullaa, parisuhteestakin.



Tokaisin monet kerrat miehelle, että jos me ei lasta saada, niin jätän miehen, myyn omaisuuden ja muutan Etiopaan tai jonnekin kehitysmaahan töihin ja uutta elämää viettämään. Tuo lapsettomuus asia tuntui minulta vievän siis kaiken hohdon elämältä sekä yhdessäolon järkevyyden.



Täytyy myös muistaa, että hyvin harvoin ´se vaihtamalla paranee jos koskaan... Vastaan tulee vaan eri ongelmat.



Jos teillä ei siis muita ongelmia suhteessanne ole, kuin se että "tuntuu että rakkaus kuoli", niin eteenpäin vaan. Kyllä se elämän mielekkyys sieltä tavalla tai toisella löytyy.



Meiltä esim. kuoli läheinen traagisesti kesken lapsettomuushelvetin. Kävimme aika pohjalla yhdessä ja erikseen. Ja olimme jo laittamassa vauva-asiaa pois mielestä, mutta kuinka ollakaan juuri silloin se tapahtui!



Noiden asioiden ja kriisien kautta parisuhde on entistä vahvempi,ja olemme taas onnellisia! Kaikella on tarkoitus.



Miettikää että olette nyt keskellä V:tä ja siitä ei ole suunta kuin ylöspäin!



Terapiaa suosittelen minäkin. Jo pelkästään nuo keskenmenot antaa siihen aihetta, tai ainakin siitä on niiden käsittelyyn apua.



Sitä lämpöä parisuhteeseen on vaikea saada takaisin tekemällä, mutta uskon sen jälleen ajan kanssa löytyvän!



Omalta kohdaltani sanoisin vielä, että meillä kävi juuri vastaavasti, eli elimme pumpulissa rakastuneina noin sen 7 vuotta, jolloin tuo notkahdus meillä tuli. Oli vaan niiiin pirun pitkä honeymoon meillä, että se arki noin monen vuoden jälkeen tuntui ihan uskomattomalta.



Tekisi mieli sanoa vielä vaikka mitä, mutta ei aika tällä kertaa riitä!



Tsemppiä teille, kuulostaa enemmän kuin normaalilta, jos tuossa oli kaikki ongelmanne!

Lisäys vielä entiseltä lapsettomalta:



Luin aikanaan kirjan "Lapsettomuus kriisinä" ja se avasi silmäni. Itkin ja tein alleviivauksia kirjaan kun tajusin miten paljon isommasta asiasta tosiaan onkaan kyse kuin miltä sillä hetkellä tuntuu. Kannattaa etsiä tuo teos jostain, jos näin äkkiseltään terapiaan meno kauhistuttaa!

Vähän pakostakin on elämä mennyt pelkästään vauvan yrittämiseksi, kun se sitoo niin pitkälti.. Hirveästi muita suunnitelmia ei voi tehdä, kun ei voi elää kuin viikon-pari kerrallaan. Häitä ei voi suunnitella, kun hääpaikka pitäis varata niin hyvissä ajoin ja sitten jos häät joutuisi perumaan.. Asuntoa ei uskalla ostaa, kun ei tiedä pitäisikö katsella kolmiota vai kaksiota. Matkoja ei voi varata, kun ei voi ottaa sitä riskiä että uusi keskenmeno sattuisi ulkomailla. Ja rahaakin menee lapsettomuushoitoihin. Ja ennen kaikkea ei ole ollut hirveästi jaksamista suunnitella mitään noista.. Vaikka tekosyitähän nuokin ehkä sitten ovat. En tiedä.

Eiköhän toi nyt ala olla jo vähän neuroottista meininkiä?

Ostatte linnan tai huussin tai mitä tahansa niiden väliltä, vauva ei huomaa eroa kuitenkaan ja sitten voitte aina vaihtaa uuteen.

Matkan voi aina perua. Ja kyllä niitä keskenmenoja hoidetaan Suomen ulkopuolellakin. Ellette sitten ole menossa esim. Swasimaahan tai Etelänavalle.

Häät voi järjestää ihan vaikka maistraatissa, ja pienet juhlat pikkuporukalle esim. kivassa raflassa/kotona. Kuka estää järkkämästä isompia bileitä kirkkoineen sitten kun on vauva tai raskaus hyvällä mallilla?

Teette nyt kyllä asioista vaikeita tahallanne.

Elämää siitä elämään mars!

nuo tuppaa tulemaan 7 vuoden sykleissä.



me käytiin sillon pariterapiassa ja teki TODELLA hyvää, ja munkin mies lähti sinne puoli väkisin.



Sitten on muuten kaikenmaailman avioliittoleirejä ainakin seurakunnat järjestää niitä. Ja juu niihin voi mennä ilman sitä avioliittoa :)



Suosittelen lämpimästi molempia.



T: 20 vuotta saman kanssa olleena ja useampikin kriisi peitottuna :)



Kaikista kursseista ja terapioista saa hyvät avaimet jatkoonkin :)

Edellinen kirjoittaja ei tiedä tuosta lapsettomuushelvetistä selvästi mitään...



Mutta totta kyllä se on, että minunkin piti jossain vaiheessa tehdä se päätös, että alan oikeasti elämään enkä välitä noista mainitsemistasi asioista.



Lapsettomuudessa on ihan tietyt kriisit ja sen vaiheet olemassa, ja olette selvästi nyt yhdessä niistä. Pitkä on vielä matka edessä, mutta kyllä se sitten helpottaa.



Hanki se kirja tai sitten käykää siellä terapiassa!

Nyt olen pari päivää yrittänyt saada ajatuksiani järjestykseen, mutta tuntuu että kaikki on edelleen yhtä sekavaa. Kävin lainaamassa sen kirjan Lapsettomuus kriisinä, vielä en ole ehtinyt sitä kuin vähän selailemaan, mutta se vaikuttaa mielenkiintoiselta. Tykkään muutenkin lukea paljon ja ammentaa lukemastani oppia omaan elämääni, joten uskon että saan tuostakin kirjasta jotain irti. Vielä en sitä miehelleni esitellyt, ajattelin että hänen vuoro tulee sitten kun olen itse saanut sitä luettua. Tuossa kirjassa vaan näköjään on keskitytty aika pitkälti niihin rankkoihin hoitoihin ja useamman vuoden lapsettomuuteen. Itse koen, että meidän tilanne ei vielä ole niin "paha". Ja minusta tuntuu, että mieskään ei osaa pitää meitä varsinaisesti lapsettomina, kun ei tosiaan vielä ole ollut mitään hoitoja jne. Mutta kyllähän jo nämäkin meidän kokemukset vaikuttavat suhteeseen paljon.



Eilen uskalsin hieman kysellä mieheltä näistä asioista. Olen koko ajan niin varuillani ja peloissani miehen sanomisista, tekemisistä ja reaktioista, että helpompi on vain vältellä asiaa ja olla hiljaa. :/ Eilen hän kuitenkin vaikutti hyväntuuliselta, joten otin asian puheeksi. Kysyin, että onko hänellä vielä yhtä paha olo. Hän sanoi, että on (sillä hetkellä ainakin) vähän parempi olo, mutta silti fiilikset ovat sekavat, välillä tuntee itsensä tosi surulliseksi jne. Sanoi haluavansa edelleen yrittää jatkaa suhdettamme. Mutta että pitäisi nyt vaan ottaa päivä kerrallaan, kun on ollut sen verran sekavia mietteitä.



Puhuttiin myös siitä, että olisiko kaikki tämä mahdollisesti vain lapsettomuuden aiheuttamaa kriisiä. Mies sanoi jännästi ensin heti että ei. Äänensävy oli jotenkin sellainen huoleton ja se pisti korvaani. Se nimittäin kuulosti juuri siltä että "no eiiiiihän nyt toki, mitä sä nyt tollasta.." Ihan kuin se ei olisi mahdollista. Mietinkin että hän taitaa oikeasti vähätellä tätä lapsettomuutta. Ehkä hän ei vain tiedosta itseltään lapsettomuuden herättämiä tunteita? Tai sitten hän vain oikeasti tietää, että tässä on jostain muusta kyse. :/ No joka tapauksessa, selitin asiaa ja sitten hän kyllä myönsi, että voihan se niinkin olla. Että keskenmenojen ja lapsettomuuden tuoma kärsimys ovat muuttaneet meitä ihmisinä ja keskinäistä suhdettamme niin paljon, ettei ole enää hyvä olla. Mainitsin myös tämän pelkoni, että mitä jos hän ei vaan ole alusta alkaenkaan nauttinut seurastani. Hän kielsi sen jyrkästi, sanoi kyllä tietävänsä varmaksi, että kyllä hänellä on minun kanssani ollut hauskaa ja mukavaa näiden vuosien aikana.



Vauvatreenit laitettiin nyt sitten jäihin. Ensi viikolla olisi pitänyt aloittaa jälleen lääkitys, kun uusi kierto lähtee käyntiin. Lääkärin kanssa oltiin jo sovittu seurantaultrasta ja kaikesta. Sydämeni särkyy tästä päätöksestä. :'( Taas yksi uusi pettymys kestettäväksi. Olin jo tätä odottanut, kun vihdoin asiat alkoivat rullata kun menimme yksityiselle lääkärille ja tuota lääkettäkin muutettiin, oletin että tällä kertaa jotain toivoa olisi. Mutta nyt ei sitten ole luvassa edes yritystä. Tiedän kyllä, että teemme oikein, mutta se ei poista sitä faktaa että se tekee todella kipeää. En voi olla miettimättä, että tulemmeko enää koskaan jatkamaan yrittämistä...



Tämän miehen ilmoituksen myötä olen kyllä nyt alkanut itsekin kyseinalaistamaan tätä suhdetta. Pakostikin päässä pyörii kaikenmaailman ajatukset, että emme vain sovi toisillemme. Tämä lapsettomuus sotkee tilannetta hirveän paljon. Jos tätä ei olisi, olisi asia aika selvä, rakkaus olisi vain jostain syystä päättynyt. Nyt en voi tietää varmaksi, voisimmeko päästä tästä yli kunhan saisimme käsiteltyä jotenkin tuota lapsettomuutta. Vai onko ero sitten kuitenkin edessä. Tuntuu jotenkin, että tämä kriisi on nyt tahrinut suhteemme. Ikään kuin että nyt kun sana "ero" on otettu vakavissamme esille, tarkoittaa jo sekin sitä, että eroon tämä myös päättyy. Mutta pohtivatko ne kaikkein onnellisimmatkin pariskunnat joskus tällaisia asioita? Vai onko niin, että jo pelkkä eron harkitseminen puhuu puolestaan? Kaikkia suhteita ei kai vaan voi korjata.



Minulle tämä on ollut suuri shokki, koska mies ei ole koskaan aiemmin puhunut mitään tällaista. Ja hän itsekin myönsi, että tämä on nyt täysin uusi tunne. Vaikka on riidelty, niin minä olen yleensä ollut se joka on suutuspäissään erolla uhkaillut, mies ei. Minä olin se joka kriiseilin viime kesänä, mies halusi taistella ja pysyä yhdessä. Nyt hän sitten melkein jo haluaakin luovuttaa. Sen takia tämä tilanne tuntuukin toivottamalta, koska tiedän että miehellä on nyt oikeasti huono olla suhteessamme. :(



Yritän nyt tällä hetkellä vain selvitä jotenkin tästä arjesta. En painosta miestä mihinkään, annan hänen mennä omia menojaan, mutta silti yritän hieman ehdotella jotain yhteistäkin tekemistä. Masentaa vaan niin paljon se tieto, ettei hän oikeasti haluaisi kanssani mitään tehdä ja on vaikeaa itsekään löytää motivaatiota yhdessä puuhasteluun. Nytkin hän puhui viikonlopusta ja totesi, että kaipa hän sitten on vain kotona lauantai-illan. Sanoin, että tekee niin kuin haluaa, en halua että hän vastoin tahtoaankaan jumittaa kanssani kotona. Minua surettaa suuresti tuo miehen asenne, että vaihtoehdot hänelle ovat joko olla ulkona poikien kanssa tai sitten minun kanssa kotona. Minun kanssa ei voi lähteä minnekään tai tehdä mitään. Se tekee aika pahaa itsetunnollenikin, mikä ei muutenkaan ole mikään maailman paras.



Ensi viikolla vietämme viikonlopun erillämme, katsotaan nyt sitten miten se sujuu. Viimeistään sen jälkeen ajattelin varata sitä terapia-aikaa, joko meille molemmille tai sitten itselleni. Tiedän, että parasta olisi nyt vain antaa miehelle aikaa ja yrittää elää normaalia elämää, mutta tällainen vailla suuntaa seilaaminen on minulle äärimmäisen vaikeaa. En osaa elää näin. Ehkä minun on sitten vain opittava. Mutta saanko silti vaatia mieheltä jossain vaiheessa jotain päätöksiä tai muutoksia?



"13", luin kaikki viestisi moneen kertaan läpi ja varmasti palaan niihin vielä. Sain sinulta hyviä neuvoja ja vinkkejä, ihan käytännön tasollakin. Kiitos siitä. Olet hieno ihminen, toivottavasti tiedät sen!

Hätähuudolta tämä minustakin kuulostaa, kun mies on kuitenkin valmis "neuvottelemaan" eikä heti vain ilmoittanut haluavansa erota. En vain tiedä miten tähän huutoon vastaisin? Hän ei tunnu itsekään tietävän, miten tästä edetään. Ensin hän sanoi yhden illan asioita mietittyään, että hän haluaa yrittää saada tämän toimimaan, mutta eletään päivä kerrallaan. Sitten parin päivän päästä suuttui minulle (aivan tyhmästä syystä, johon olin itsekin syyllinen) ja suutuspäissään jo totesi, ettei tästä mitään tule. Ehdotin, että jos olisimme jonkun aikaa erillämme ja hän sanoi, että ei kai muukaan auta. Sitten taas kun leppyi, oli sitä mieltä, että voimme vielä asua saman katon alla. Eilen kun puhuin uudestaan minun mahdollisesta lähtemisestä, ei taas sanonut oikein juuta eikä jaata, vaan heitti asian vitsiksi siitä miten pehmolelumme (jep, tällaista on olla lapseton) eivät pärjää ilman äitiä... En edes muista mitä teimme suhteemme alussa.. Emme mielestäni kovin paljoa muuta kuin mitä nytkään. Ongelma vaan tuntuu olevan se, ettei mies halua tehdä mitään. Eilen suostui lähtemään kanssani kävelylle. Mutta sekin tuntui sellaiselta pakkopullalta. Sattuu aivan käsittämättömän paljon se, ettei hän viihdy seurassani.. :( Mistä tiedän mikä on oikea ratkaisu tästä eteenpäin? Olisiko parempi olla hetki erillämme (minä voisin asua vanhempieni luona)? Vai ajaako se meidät entistä kauemmaksi toisistamme? Vai yritämmekö vain elää sovussa ja toivoa että asiat palaavat entiselleen? Ehdotin miehelle pariterapiaa, joka olisi hyödyksi jo ihan pelkästään lapsettomuuden vuoksi, ja varsinkin nyt tässä kriisitilanteessa, mutta perussuomalainen mies kun on, ei ollut kovin innostunut ajatuksesta.

Olisiko niin, että yritys lapseen ja keskenmenot ovat saaneet vallan teidän parisuhteesta ja elämästä on tullut näiden asioiden ympärillä pyörimistä ja muu kadonnut? Näin käy useasti vakeiden kokonaisvaltaisten asioiden kanssa. Minusta teidän kannattaisi yrittää perheterapian avulla löytää takaisin toistenne luo. Tsemppiä

No sehän se, kun en tiedä. :( En tiedä onko kyse "vain" siitä vai jostain vielä isommasta. Ja kukapa sitä osaisi meille kertoakaan. Minusta elämässämme on kyllä muitakin asioita, mutta enemmänkin niin, että molemmilla on omat asiat eikä yhteistä elämää juuri ole kodin ulkopuolella. Se minua tässä huolestuttaakin. Kiitos tsempityksestä. Minäkin toivon kovasti että voisimme pari/perheterapiaa kokeilla, se on nyt täysin miehestä kiinni.

Mä ehdotan, että laitatte lapsenteon nyt vähäksi aikaa jäihin (tulee jos on tullakseen) ja keskitytte toisiinne.



Ehdota miehellesi, että keksitte yhteistä tekemistä vuorotellen. Anna myös miehelle omaa aikaa ja ota sitä itsellesikin.



Koita olla yrittämättä väkisin, vaan yritä ottaa rennosti ja pysyä hyvällä mielellä. Mies ei nyt luultavasti itsekään tiedä, mitä haluaa.

Lapsenteko nyt jäihin vähäksi aikaa. Keskitytte vain toisiinne, teette yhdessä jotakin tosi kivaa ja katsotte, mille se elämä maittaa. Jos lapsi tulee, annatte sen tulla, mutta tiukkapipoinen yritys ei selvästikään nyt teitä auta. Päinvastoin.



Mun veikkaus on, että keskenmenojen aiheuttaman tunteiden vuoristoradan lisäksi mies jotenkin kokee jääneensä paitsioon. Ja hän oireilee sitten noin. Jotkut miehet kun ovat kovin herkkiä sen suhteen, ovatko he naisensa elämässä ykkössijalla vaiko toisella (tai kolmannella) sijalla... Nyt ykkössijalla ap:n elämässä tuntuu olevan tuo vauvan yritys. Se on tietysti tärkeää, ehdottomasti, mutta ehkä olisi aika hellittää hetkeksi...



Voimia ja tsemppiä!

Kiitos teille kaikille ihanille, jotka olette vastanneet. Sananne saivat kyyneleet silmiini (vaikkakin lähes koko ajanhan itkenkin nykyään), mutta toisaalta toivat myös jonkunlaista lohtua ja ehkä jopa toivoakin. Moni asia kuulosti järkevältä, muutama taas sellaiselta jotka eivät ehkä meihin pätisi/meillä toimisi. Nyt minulla on kuitenkin kiire ilta enkä ehdi tarpeeksi hyvin paneutumaan omiin ajatuksiini. Huomenna minulla on päivä aikaa kirjoitella, joten jos jotakuta kiinnostaa vielä silloin palata aiheeseen, olen linjoilla ja kirjoittelen ajatuksiani.



Erityiskiitos kirjoittajalle nro 13, sanasi kuulostivat todellakin tutuilta. Mielelläni kuulisin vielä lisääkin, sanoit että sinulla olisi vielä paljon sanottavaa, joten jos vaan tuntuu siltä niin kirjoittele ihmeessä lisää.



Tuntuupa hyvältä, kun tuntemattomatkin ihmiset välittävät < 3

kuvittelee että saa parempaa. Ikävä kyllä se on niin että parempaa harvoin saa ja parasta olisi tyytyä siihen mitä on. Iloita siitä ja viljellä suhdetta. Tietenkin jos on loinen luonteeltaan niin käyhän se niinkin että imee tyhjäksi ja etsii seuraavan imettävän.

Oma parisuhteeni on nyt niin kriisissä, että luin koko tämän viestiketjun läpi. Mitähän ketjun aloittajalle kuuluu nykyään? Kirjoittele, jos satut vielä täällä palstalla pyörimään!

Oma parisuhteeni on nyt niin kriisissä, että luin koko tämän viestiketjun läpi. Mitähän ketjun aloittajalle kuuluu nykyään? Kirjoittele, jos satut vielä täällä palstalla pyörimään!