Lue keskustelun säännöt.
Onkohan tämä meidän elämäntyyli kauhean haitallista lapsille?
31.01.2010 |
Tätä on nyt viimeaikoina pohdittu miehen kanssa paljon, me molemmat olemme sen tyyppisiä ihmisiä että pidämme suurista elämänmuutoksista ja toteutamme ne sen suurempia murehtimatta, heittäydymme. Tapasimmekin aikanamme reppumatkalla, elimme useammassa maassa ja nyt lasten syntymän jälkeenkin olemme viiden vuoden aikana eläneet cityelämää, vuoden ulkomaanpestillä ja nyt pari vuotta ihan landella vanhassa maalaistalossa (terkkuja vaan tutuille jos tunnistavat). Meillä on kolme lasta joista vanhin on 5-vuotias eli menee esikouluun ensi syksynä. Meistä miehen kanssa tuntuu nyt jälleen kerran siltä että tämä maalaiselämä on nähty, nyt hingutaan rintamamiestaloa tavallisesta nukkumalähiöstä ja ollaan jo aika suuna päänä tapamme mukaan vaihtamassa maisemaa, varsinkin esikoisen takia nyt kuitenkin mietityttää, miten nämä vaihtuvat elämäntilanteet vaikuttavat häneen ja kahteen nuorempaankin? Esikoulun ja koulun myötä olisi toki hyvä saada elämään pysyvyyttä mutta jos ja kun me taas muutetaan niin entäs jos muutaman vuoden päästä alkaa taas uudet kuviot polttelemaan? Entäs jos sitten tekee mieli muuttaa vaikka savumajaan siperiaan;)?Pitäisikö meidän lasten takia vain pakottautua aloillemme? Ei taida täältä löytyä muita tämmöistä "mustalaiselämää" viettäviä mutta ehkäpä rakentavia mielipiteitä ja pohdintaa?
Kommentit (27)
mutta allaoleva on täyttä bs:ia! Eihän ihminen voi olla valmis "paketti" kolmenkympin kieppeillä (jolloin useimmat lapsia hankkivat)! Aika surullista jos näin on. Että nyt on työ ja lapset, lopetan kehittymiseni ihmisenä tähän. :O Toki, jos lapsia on, kehittyminen ja itsensä etsiminen pitää tehdä heidät huomioon ottaen, mutta että lasten jälkeen ei voisi enää löytää uusia uria elämälleen? Älytöntä.
Lasten saannin myötä pitäisi asettua aloilleen, tietää kuka on ja olla onnellinen omassa elämässäään. Ei silloin voi enää hakea itseään tai paikkaansa elämässä, se pitäisi olla etsittynä jo. Kysymys vielä ap:lle: Minkä ikäisinä menitte yhteen miehesi kanssa ja minkä ikäisenä saitte lapset?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta allaoleva on täyttä bs:ia! Eihän ihminen voi olla valmis "paketti" kolmenkympin kieppeillä (jolloin useimmat lapsia hankkivat)! Aika surullista jos näin on. Että nyt on työ ja lapset, lopetan kehittymiseni ihmisenä tähän. :O Toki, jos lapsia on, kehittyminen ja itsensä etsiminen pitää tehdä heidät huomioon ottaen, mutta että lasten jälkeen ei voisi enää löytää uusia uria elämälleen? Älytöntä.
Lasten saannin myötä pitäisi asettua aloilleen, tietää kuka on ja olla onnellinen omassa elämässäään.
Ei silloin voi enää hakea itseään tai paikkaansa elämässä, se pitäisi olla etsittynä jo.Kysymys vielä ap:lle: Minkä ikäisinä menitte yhteen miehesi kanssa ja minkä ikäisenä saitte lapset?
olla "cityihminen", jos tietää haluavansa lapsiakin? Ne elämän isot linjat ja toiveet pitäisi selvitellä ennen lasten hankintaa!
Miehen kanssa tavattiin 19vuotiaina, kierrettiin muutama vuosi, sitten innostuttiin opiskelusta ja opiskelija elämästä ja esikoinen syntyi kun oltiin 26vuotiaita. Nyt siis ollaan kolmikymppisiä. Ei me mielestämme paeta mitään, ollaan vaan impulsiivisia ja lapsenmielisiä kai? Perusturva lapsilta löytyy ja olemme onnellinen, rakastava perhe. Vähän hupsuja ehkä mutta esim. raha-asiat on aina kondiksessa, pyöritämme omaa yhteistä firmaa kotoa käsin eli emme elele taivaanrannanmaalareina kuitenkaan;) Jotenkin vaan se uuden luominen, kodin tekeminen ja muutos vetää puoleensa. Kiitos kaikille vastanneille, tosi hyviä juttuja tuli esiin ja omat ajatuksetkin vahvistui. Eiköhän me katsota se lähiöelämä seuraavaksi ja repäistään vasta sitten kun lapset ovat omillaan. Ap.
perheeni muutti jatkuvalla syötöllä kun olin lapsi, asuimme ulkomaillakin vuoden verran ja suomessa muutimme lähemmäs 15 kertaa ennenkuin asetuimme aloillemme kun olin yläasteella. Kyllä tuo minuun vaikutti niin että olo on ollut aika juureton, ei ole koskaan ollut mitään "lapsuuskotia" tai "lapsuudenystäviä". En vieläkään mielellään päästä vieraita ihmisiä lähelle kaiketi alitajuinen ajatus taustalla on se että "kohta lähdetään kuitenkin, turha tutustua sen syvemmin".
Nyt kun itsellä on lapsia, ollaan asuttu samassa talossa reilut 8v eikä ole aikomustakaan lähteä mihinkään. Haluan lapsilleni jonkinlaisen vakaan tunteen siitä että koti on tässä.
Ei kaikki varmaan koe muuttelua samalla tavalla, mutta näin jälkikäteen aikuisena olen tajunnut miten syvä sen vaikutus itseeni oli. Ei hyvällä tavalla.
t. eräs vastaaja, jolla oli sanansa sanottavana
=)))
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me olemme asuneet koko lapsen eliniän samalla alueella. Olemme muuttaneet vain yhden kerran. Plussana koen sen, että tunnemme naapurit, lapsen kaikki kaverit ja heidän vanhempansakin. Nyt, kun lapsi on jo teini, niin tämä on entistäkin tärkeämpää, että teidämme kenen kaikkien kanssa hän pyörii. Ei pysty tekemään niin paljoa hölmöyksiä, kun tietää että aina joku vahtii... ;D
Itse olen jäänyt paitsi lapsuuden aikaisista ystävistä muuttojemme vuoksi. Ja minusta oli hankalaa aloittaa aina uudelleen ystävystyminen uusian ihmisten kanssa. Tästä syystä arvosta pysyvyyttä. Elämästä voi tehdä muutenkin jännittävää ja sponttaani, kuin muuttamalla koko ajan. Matkustakaa vaikka. :D
mutta allaoleva on täyttä bs:ia! Eihän ihminen voi olla valmis "paketti" kolmenkympin kieppeillä (jolloin useimmat lapsia hankkivat)! Aika surullista jos näin on. Että nyt on työ ja lapset, lopetan kehittymiseni ihmisenä tähän. :O Toki, jos lapsia on, kehittyminen ja itsensä etsiminen pitää tehdä heidät huomioon ottaen, mutta että lasten jälkeen ei voisi enää löytää uusia uria elämälleen? Älytöntä.