Lue keskustelun säännöt.
Onkohan tämä meidän elämäntyyli kauhean haitallista lapsille?
31.01.2010 |
Tätä on nyt viimeaikoina pohdittu miehen kanssa paljon, me molemmat olemme sen tyyppisiä ihmisiä että pidämme suurista elämänmuutoksista ja toteutamme ne sen suurempia murehtimatta, heittäydymme. Tapasimmekin aikanamme reppumatkalla, elimme useammassa maassa ja nyt lasten syntymän jälkeenkin olemme viiden vuoden aikana eläneet cityelämää, vuoden ulkomaanpestillä ja nyt pari vuotta ihan landella vanhassa maalaistalossa (terkkuja vaan tutuille jos tunnistavat). Meillä on kolme lasta joista vanhin on 5-vuotias eli menee esikouluun ensi syksynä. Meistä miehen kanssa tuntuu nyt jälleen kerran siltä että tämä maalaiselämä on nähty, nyt hingutaan rintamamiestaloa tavallisesta nukkumalähiöstä ja ollaan jo aika suuna päänä tapamme mukaan vaihtamassa maisemaa, varsinkin esikoisen takia nyt kuitenkin mietityttää, miten nämä vaihtuvat elämäntilanteet vaikuttavat häneen ja kahteen nuorempaankin? Esikoulun ja koulun myötä olisi toki hyvä saada elämään pysyvyyttä mutta jos ja kun me taas muutetaan niin entäs jos muutaman vuoden päästä alkaa taas uudet kuviot polttelemaan? Entäs jos sitten tekee mieli muuttaa vaikka savumajaan siperiaan;)?Pitäisikö meidän lasten takia vain pakottautua aloillemme? Ei taida täältä löytyä muita tämmöistä "mustalaiselämää" viettäviä mutta ehkäpä rakentavia mielipiteitä ja pohdintaa?
Kommentit (27)
useasti paikkakunnalta toiselle. On kertonut, että olihan se kurjaa kun hyvistä kavereista ja ystävistä joutui eroamaan, mutta hyvä puoli oli se, että hänellä oli kaksi veljeä, joiden kanssa sitten välit ovatkin olleet läheiset aikuisenakin, oikeastaan ainoat pysyvät samanikäiskontaktit lapsuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
me olemme miehen kanssa vähän samanlaisia. On eletty kolmessa eri maassa ja ollaan lomallakin aina 6-7 viikkoa putkeen. Ja nuorempana reppu selässä.
Kun Lapsemme olivat 4 v ja 2 v, muutimme pariksi vuodeksi ulkomaille, jälleen. Se muutto oli perkeleellinen tuolle esikoiselle. Itkin, että tein sen hänelle, pistin ummikkona kouluun, revin irti juurilta.... Enää en tee sitä hänelle ikinä. Me jatkamme mustalaiselämää sitten, kun lapset ovat isoja.
Ns. matkalaukkulapsista on kirjoitettu paljon. Kyllä he traumoja saavat, mutta kukapa meistä nyt ei saisi.... Tällaiset lapset ovat juurettomia. Ihan täysjärkisiä heistä kyllä voi kasvaa (vanhempien tasapainoisuushan siihen vaikuttaa), mutta juurettomuus ja tietynlainen levottomuus tulee mukaan.
pitää vielä lisätä, että luonnollisesti lapsen temperamentti vaikuttaa siihen, miten hän sopeutuu. Jos lapsi on joustava ja ulospäinsuuntautunut, niin kyllä hän selviää. Mutta jos hän on hidastempoinen, aranpuoleinen, tuttua ja turvallista kaipaavaa, niin.......
Ei jää elinikäisiä ystävyyssuhteita.
Olen asunut lapsuudessani (jos lapsuudeksi lasketaan aika, jolloin asuin vanhempieni kanssa) eli 17 vuoteen saakka yli 10 eri paikassa.
Minusta kasvoi ihan normaali ihminen. Sopeudun nopeasti, toisaalta olen vähän juureton ja levoton. Mutta nämä lienevät kuitenkin enemmän luonnekysymyksiä. Jotain kai kuitenkin kertoo se, että sen 17 ikävuoden jälkeen olen muuttanut lähes 20 kertaa, tosin saman kaupungin liepeillä jo lähes 20 vuotta.
Kunhan perusasiat ovat kunnossa ja lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, en usko, että hän kärsii muuttelusta. Muuta kuin sen pienen hetken, kun on TAAS uutena tarhassa / pihalla / koulussa. Se on aika rankkaa. Mutta lapsesta itsestään riippuu, miten hän asian hantlaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
itse miettisin kaksi kertaa "turhia" muuttoja. Ehkä teidän pitäisi lykätä itsekästä elämäntyyliä siihen, että lapset ovat omillaan?
Ja tiedän kyllä mistä puhut, olen nuorempana reissanut paljon, asunut ulkomailla jne.
olemme miehen kanssa taipuvaisia nopeisiin ja isoihin muutoksiin. Lapsia on tullut neljä niin, ettei aamulla ole vielä tiedetty, että illalla aletaan yrittämään. On ostettu taloja ja muutettu hetken mielijohteesta. Mutta tämä on sopinut meille ja siihen tulee vähän "nälkäkin". Nyt olemme asuneet kaksi vuotta paikoillamme ja huomaan, että levottomuutta on ilmassa.
Lapsemme, erityisesti vanhin on hyvin herkkä ja ujohko. Hän on aivan kauhuissaan, jos katselemme taloja ja puhumme tulevaisuudesta muuten kuin tässä. Siksi olemme päättäneet, että tähän jäädään niin pitkäksi aikaa, kun lapset ovat isoja. Heillä pitää olla oikeus pitkiin kaverisuhteisiin, kuten itselläni on ollut. Sitten voimme tehdä miehen kanssa mitä vaan, kun lapset ovat maailmalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä vaihtuu asuinpaikan lisäksi myös elämäntyyli, kaupunkilaisina elimme kiireessä ja ns. trendikkäästi, se oli kivaa silloin. Ulkomailla vietimme rentoa ja letkeää elämää, nyt landella lompsitaan kuomissa ja päivät rytmittyvät eläintenhoidon mukaan, nyt kun lähiöelämä vetäisi puoleensa niin taas muuttuisi elämäntapa.Tätäkin siis mietin lasten kannalta, toisaalta hyvä tutustua erilaisiin elämäntapoihin mutta mikään pysyvää, vanhemmatkin tavallaan muuttuvat aina osittain. Ap.
ei siinä missä ja miten te elätte. Varmaan kun lasten koulukarriääri alkaa joudutte asettumaan aloillenne eri tavalla kuin tähän asti. En näe kuvauksessanne mitään haitallista. Luulen, että kaiken erilaisen ja uuden torjuminen/ pelkääminen, syvä huoli siitä mitä muut ajattelevat ja muu vastaavanlainen kireys on lapsille suuremmaksi haitaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen siis juureton, elämässäni pysyviä asioita on ollut veljet ja äiti. Kodit, koulut, kaverit vaihtuneet useasti. Olin arka ja pelokas lapsi. Ahdistunut jatkuvasti, myös nuoruuden ja aikuisuuden kunnes masennustani alettiin hoitamaan. Minun on ollut vaikea löytää paikkaa missä tuntisin oloni hyväksi ja ahdistukseen automaattinen ratkaisu on ollut radikaali muutos elämässä.
Näin myös äitin on toiminut ja toimii edelleen, sääliksi käy kun ei se pysty rauhoittumaan vaan etsii uutta kotia uutta paikka tai miettii eroa.
En väitä että näin menisi kaikkilla mutta tämä on yksi kokemus asiasta.
Muualta tullut lapsi joutuu usein kiusatuksi uudessa koulussa . Kokee turvattomuutta kun kaikki aikuiset ovat vieraita ja ei nyt niin varmaa ole että kotiin löytää edes koulusta( veljeni nimittäin eksy ja vaelteli ties missä)
Nyt olen kotona ja olen päättänyt että tämä on lasteni koti heidän lapsuuden ajan mikäli asia minusta riippuu. Juurettomana on aina vähän hukassa.
ap:n teksti ku kaikki kirjoitettu niin yhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tarvitsevat pysyviä ihmissuhteita. Ainainen paikan ja ihmissuhteiden vaihtuminen saattaa tehdä hallaa ja taatusti aiheuttaa juurettomuutta. Aikuisena varmaankin voi sanoa oliko jatkuvat muutokset liian vaikeita vai oppivatko lapset sopeutumaan. Silloin on kuitenkin jo liian myöhäistä. Olen nähnyt ihmisiä, jotka eivät ole kestäneet elämän rikkonaisuutta ja juurettomuutta, jotkut jopa päätyneet tuhoisiin ratkaisuihin tai mielenterveys ongelmiin. Mutta tämä on yksilöllistä, eikä sen aina tarvitse näin mennä. Itse olisin sitä mieltä, että lasten parhaaksi olisi pysyvyys ainakin siitä alkaen kun menevät kouluun ja alkavat muodostaa ystävyyssuhteita. Vanhemmat voivat muulla tavoin yrittää tehdä elämästään vaihtelevaa ja lomailla vaikka sitten pidempiä aikoja ulkomailla tai missä hyvältä tuntuu. Mutta itse tämän päätätte ja ehkä humaatte jos lapset oireilevat jotenkin. Toisaalta lapset mnesti sopeutuvat nopeasti, onko se sitten hyvä tai huono asia, niin se on toine asia.
Voisiko tuota vaihtelunhalua toteuttaa jollakin muulla lailla? Asuisitte nykyisessä paikassa, mutta säännöllisesti puolison kanssa vaihtaisitte työpaikkaa, hankkisitte uuden ammatin, hurahtaisitte milloin mihinkin harrastukseen lankojen luomuvärjäyksestä avomeripurjehdukseen, reissaisitte perheenä lomilla pitkin poikin maailmaa, vaihtaisitte useasti kodin sisustustyyliä, mitä nyt keksittekin? Tällöin lapset saisivat kuitenkin asua samassa tutussa ympäristössä, tuttujen kavereiden ympäröimänä, käydä tuttua tarhaa ja koulua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitään elinikäisiä ystävyyssuhteita takaa...
Muuttivat monta kertaa ja asuivat sota-alueillakin lähi-idässä. Kaverini on kertonut, että oli tosi rankkaa muuttaa koko ajan ja kun oli esim. kansainvälisessä koulussa, jossa oli kavereita, jotka myös muuttivat tiheään kun vanhemmat saivat komennuksia toiseen maahan lyhyelläkin varoitusajalla.
Hän ja sisaruksensa ovat kyllä kärsineet mustalaiselämästä, on ollut psyykkisiä ongelmia ja ovat olleet aikuisenakin aika paljon tuuliajolla. Voi tietysti osaksi johtua muistakin syistä kuin niistä muutoksista.
Olen siis juureton, elämässäni pysyviä asioita on ollut veljet ja äiti. Kodit, koulut, kaverit vaihtuneet useasti. Olin arka ja pelokas lapsi. Ahdistunut jatkuvasti, myös nuoruuden ja aikuisuuden kunnes masennustani alettiin hoitamaan. Minun on ollut vaikea löytää paikkaa missä tuntisin oloni hyväksi ja ahdistukseen automaattinen ratkaisu on ollut radikaali muutos elämässä.
Näin myös äitin on toiminut ja toimii edelleen, sääliksi käy kun ei se pysty rauhoittumaan vaan etsii uutta kotia uutta paikka tai miettii eroa.
En väitä että näin menisi kaikkilla mutta tämä on yksi kokemus asiasta.
Muualta tullut lapsi joutuu usein kiusatuksi uudessa koulussa . Kokee turvattomuutta kun kaikki aikuiset ovat vieraita ja ei nyt niin varmaa ole että kotiin löytää edes koulusta( veljeni nimittäin eksy ja vaelteli ties missä)
Nyt olen kotona ja olen päättänyt että tämä on lasteni koti heidän lapsuuden ajan mikäli asia minusta riippuu. Juurettomana on aina vähän hukassa.
Todellakin riippuu paljon lasten persoonasta ja luonteesta! Me ollaan muutettu esikoisemme aikana kaksi kertaa, ja muutot ovat olleet esikoiselle rankkoja kokemuksia. Olemme päättäneet, että pysymme tässä siihen asti, että lapset ovat isompia.
Tämän olemme jopa luvanneet esikoiselle, joka kyselee säännöllisesti, että olemmeko muuttamassa täältä nykyisestä asuinpaikasta pois. On siis todella turvallisuushakuinen ja paikkauskollinen lapsi. Tämä piirre varmasti helpottaa myöhemmin elämässä, kun ystävyyssuhteet kestävät paremmin välimatkaa.
Ja huom, esikoisemmekaan ei ole silti mitenkään negatiivinen uusille asioille yleensä, päinvastoin. Tykkää kovasti matkustella ja kokea uusia juttuja. Mutta hänelle on tärkeää, että on olemassa se sama tuttu koti, johon palata.
muuttanut lapsuudessani monta kertaa (2-3 vuoden välein). EN kokenut sitä mitenkään älyttömän raskaana, mutta itse en jaksaisi muuttaa niin usein. Vanhempieni elämäntyyli ei kuitenkaan muuttunut radikaalisti, mutta kyllä hekin selkeästi ovat ihmisiä, jotka tykkäävät muutoksista ja siitä, että on "säpinää".
Omasta mielestäni on tärkeintä, että teillä on hyvät, vahvat välit perheen sisällä perheenjäsenten kesken, ei paljoa repiviä riitoja jne. Ja toki myös se, että teidän vanhempien identiteetit ovat riittävän pysyviä, ettei lapsille tule sellaista oloa, että ei voi yhtään tietää, mitä seuraavaksi keksitte.
Jos ei muuta, niin omaa pahaa oloaan.
Anteeksi vain, olen kai tämän ketjun ainoa kriittinen ja sitä mieltä, että tuo elämäntapa ensinnäkään ei ole hyväksi lapsille ja toisekseen, pistää miettimään miksi lapsia on edes tehty tilanteessa, missä tiedetään, että asettautuminen aloilleen ei vanhemmille sovi.
Lasten saannin myötä pitäisi asettua aloilleen, tietää kuka on ja olla onnellinen omassa elämässäään.
Ei silloin voi enää hakea itseään tai paikkaansa elämässä, se pitäisi olla etsittynä jo.
Kysymys vielä ap:lle: Minkä ikäisinä menitte yhteen miehesi kanssa ja minkä ikäisenä saitte lapset?
joka muutti usein lapsena (ja muuttaa edelleen), että on kovin levoton ja juureton. Hänellä on aina suuria suunnitelmia ja tekee päähänpistosta suuriakin muutoksia. Tämä ei tietenkään ole välttämättä huono asia.
Mutta se mikä hänessä joskus häiritsee, on kyvyttömyys ylläpitää ystävyyttä. Aina kun häntä pääsee lähemmäs ihmisenä, hän ikään kuin karkaa. Lisäksi hän väistelee kaikkia konflikteja pakonomaisesti. Vaikka olen tuntenut hänet jo vuosia, en koe todella "tuntevani" häntä! :(
onhan tuo ollut lapsille vähän raskasta välillä. Mutta olemme kaikki selvinneet näistä vuosista :) Nuorinkin lapsi on jo 15v