Lapsettomuudesta kärsineet

jossain mielessä äärettömän yksinkertaisia ihmisiä. Eli siinä mielessä tunnen itseni (positiivisella tavalla!) ulkopuoliseksi minäkin, vaikka neljän lapsen äiti olenkin tätä nykyä.

Hei



Ensinnäkin. Olen todella pahoillani niiden puolesta josta edelleen elävät epätietoisuudessa saavatko koskaan lasta ja tarpovat lapsettomuuden suossa. Me tarvoimme siinä lähes 7 vuotta ennen kuin saimme tyttömme.



MUTTA ei se tuska unohdu vaikka olenkin onnellisessa asemassa kun lahjamme saimme. Sydäntä särkee kun hän pyytää sisarusta tai valittaa yksinäisyyttä kun itsekin niin toivoisi enemmän kuin yhden lapsen. Lupasin itselleni joskus muinoin että olen tyytyväinen ja onnellinen jos saisin edes sen yhden, olenkin, mutta silti syvällä on suru siitä että haluaisi vielä lisää.



Ja kyllä, vaikka itsekin kaipaa joskus omaa aikaa ja väsyy valvomiseen tai uhma-ikäisen kanssa taisteluun niin silti lapsettoman identiteetti pysyy....on vaikea kestää läheisten valitusta vahinkoraskaudesta ja vaikea ymmärtää miten lapset joillekin vain pelkkä rasite joille ei olla valmiita antamaan aikaa yhtään...



Lapsettoman identiteetti pysyy, tuskan muistaa lopun ikänsä...vaikkakin osaa arvostaa onneaan siitä että on saanut edes yhden aarteen

kuin sinulla ap, vaikka lasta saikin odottaa pitkään. Harvoin edes muistan, miten lapset "tehtiin". Tosin meillä ei lapsettomuus kestänyt kovin montaa vuotta.

tunnistan tuon ulkopuolisuuden tunteen, josta ap puhuu. Meillä on useita vuosia lapsettomuutta takana ja hoitojen tuloksena yksi lapsi. Jollain tavalla sitä edelleen lähes päivittäin ihmettelee, että onko meillä tosiaan lapsi, voiko tämä olla totta! Olen lopun ikääni kiitollinen siitä, että nykymaailmasta löytyi keino auttaa meitä. Lapsi on pian jo kouluikäinen ja ainoastaan hänen elämänsä ilman sisaruksia joskus mietityttää. Tilanteelle ei kuitenkaan enää voi mitään. Täytyy toivoa, että hän löytäisi itselleen ihanan puolison ennen kuin aika meistä jättää.

siis lapsettomuuden tuska.

Me podimme sekundääristä lapsettomuutta 2,5 vuotta,ja nuo pari vuotta kyllä tuntuu yhäkin, vaikka toivottu lapsi perheeseemme saatiinkin.

Se, että yrittää, toivoo ja pettyy kuukausi toisensa jälkeen, tekee kyllä mielessä kipeää.

Tilannetta ei helpottanut se, että kotona oli (on yhäkin) kaksi lasta ennestään, jotka kovasti kaipasivat pientä sisarusta, ja kyselivät alvariinsa "joko?", ja "äiti, miksei meille tule vauvaa?"



Vaikka vauva (nyt taapero) tuli taloon, kyllä sitä miettii menneitä, tyyliin mitä jos emme olisi saaneetkaan häntä.

Toisekseen, osaamme olla hyvinkin iloisia ja kiitollisia tästä ihmeestä, joka meille suotiin =)

Monesti kaappaan taaperomme syliini, paijaan pellavaista tukkaansa, ja kerron kuinka rakas ja ihana on, ja suukotan poskeaan.

Monesti liikutun kyyneliin asti miettiessäni niitä aikoja kun vauvaa yritimme, aikaa jolloin raskaustesti oli positiivinen, aikaa jolloin syntyi, jne.

Toiveissa (ja yrityksessä) on vielä yksi lapsi, vaikkakin takaraivossa vielä jyskyttää muistot yrittämisajoilta, ja pelko iskee tajuntaan, että mitä jos emme nyt saakaan toivomaamme lasta.



Jokaisella on tietty oikeus ajatella kuten ajattelee, mutta kyllä mua usein huvittaa, kun luen noita "mikä olisi paras kuukausi saada vauva?" kysymyksiä.

Ja kuinka joku surkuttelee kun saa vauvan joulukuussa, jne.

Itse kun ottaisin avosylin vauvan vastaan vaikka minä päivänä vuoden päivistä.

Tasan ei käy onnenlahjat.

Olen onnellinen näistä lapsukaisista, mutta lisää toivon.

Meillä sama tilanne kuin ap:lla eli lapsia tuli kaksi, monen vuoden yrittämisen jälkeen ivf:llä. Niin uskomattomalta kuin se tuon lopulta terveen lapsen tuoman onnen lisäksi kuulostaa, sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Kun niitä lapsia niin palavasti halusin niin yhtä äkkiä koin että onko minua äidiksi tarkoitettu, olenko varmasti riittävän hyvä tähän hommaan? Masennus on (toivottavasti) historiaa, mutta edelleen koen niitä tunteita epäonnistumisen hetkinä että jos näitä ei ollut minulle tarkoitettukaan vaikka lapset ovat minulle äärettömän rakkaita. Tunnustan olevani ylisuojelevainen, siitä olen saanut kuulla monta kertaa monelta suunnalta. Täysi ymmärrys sinun kanssasi asiasta ap, nämä muut hörhöilijät tässä välillä voi unohtaa. Tämä palsta on kyllä aivan uskomaton, mutta välillä tulee asiaakin

Voihan tuo mekanismi näkyä monilla elämänalueilla. Iltalehdessä raportoitiin että kouluissa käytetään liikuntatunneilla edelleen samoja vanhoja nöyryytyskäytäntöjä. Siitä tulin ajatelleeksi, miten edelleen koen itseni huonoksi liikkujaksi päinvastaisista todisteista huolimatta. Olen treenannut itseni hoikaksi ja lihaksikkaaksi, mutta kotikonstein. Salilla mulla on aina vaivaantunut olo ja sellainen fiilis että kohta joku purskahtaa nauruun minut siellä nähdessään, vaikka kroppani onkin timmissä kunnossa. Tulin ajatelleeksi asiaa tästä näkökulmasta vasta luettuani täältä asiaa aiheesta. Ehkä sinne salillekin joskus kehtaisi mennä.

itselläni myös takana lapsettomuutta, ensimmäsellä kerralla kolmen vuoden yritys, toisella kerralla kaksi vuotta. Aihe oli silloin kipeä, mutta lapset (3 kpl) saatuani olen vähitellen osannut päästää irti tuskasta ja katkeruudesta, joka lapsettomuuteen itselläni liittyi. Nyt koen olevani ihan tavallinen perheenäiti.

Aivan varmasti lapsettoman identiteetti tulee säilymään mukana. Tietty jos lapsettomuuden hoito olisi ollut ns. helppo ja olisi joitain mahdollisuuksia saada vaikka seuraava luomusti, ei lapsettomuus varmastikaan olisi yhtä paljon läsnä.



Me saimme lapsen lahjasoluhoitojen avulla joten sisarus hänelle on mahdollista vain uusien hoitojen myötä. Mutta olen suuresti onnellinen että meillä on lapsi ja toiseenkin toiveita. :)

Meillä on hoidoilla alkunsa saanut vauva vasta muutaman viikon ikäinen, joten en varmuudella osaa sanoa. Kuitenkin se lapsettomuus ja se lapsen saamisen vaikeus ihan varmasti tulee tuntumaan koko elämäni: vaikka olenkin nyt päässyt mukaan tähän äitiyden "salaseuraan", koen itseni monessa asiassa ulkopuoliseksi.

Tietty aikaan mahtui paljon hyvääkin, mutta lapsettomuus oli kuin synkkä musta pilvi kaiken yllä varjostamassa. Suuri pelko, ettei ikinä saada lasta:(. Mulle tehtiin 4X ivf/ icsi eikä plussan plussaa tullut. Passit ja kaikki negoja.



Sitten lopetettiin hoidot ja vuosi meni ja aloin odottaa. se oli kyllä todellinen yllätys. Vaikea vieläkin tajuta välillä, että kaikki meni hyvin ja me saatiin terve ihana lapsi. Jos sen olisi tiennyt, olisi sen kuusi vuotta odottanut ilomielin, mutta pahinta oli juuri se epävarmuus...



Niin ja nyt meillä on lapsi ja luotan siihen, että saadaan sille sisaruskin joskus. Hoitoihin emme kuitenkaan enää mene. Tulee jos on tullakseen. En anna lapsettomuuden varjostaa tulevaisuuttamme, olemme normaali perhe, todella onnekas sellainen:).

Meillä on iso määrä ystäväperheitä ja suurimmalla osalla on pieniä lapsia, vihdoinkin tunnen kuuluvani joukkoon.

Meillä on kolme lasta saatu hoitojen avulla. Ilman hoitoja emme ikinä olisi saaneet lapsia, luomusti ei mahdollista. Koen niin, että hoitomme ovat olleet "helppoja", vaikka onkin käyty läpi kaksi ivf (toisesta tuli paha hyperi) ja lukuisia pas-siirtoja on tullut kokeiltua ennen tärppejä.



Tämä on asia, josta ei läheisten kanssa voi jutella. Joskus olen koettanut, mutta kommentit on yleensä "no onhan teillä lapsia". Eikä silloinkaan, kun hoitoja läpi käytiin, edes ystävät halunneet pahemmin kuulla mistään mitään. Ikäänkuin poissuljettiin koko asia ja hiljaa piti olla niin kauan kunnes oli aika ilmoittaa suuri plussauutinen. Mutta siinä vaiheessa, kun on halunnut puhua esimerkiksi yövalvomisiin väsymisestä, olen kuullut sellaistakin "että miksi pakolla piti lapsia tehdä" tai jos juttelee ystävälle omasta ajasta, että haluaisi vaikka lenkkeillä säännöllisesti "en ymmärrä että lapsia niin tekemällä tehdään ja sitten halutaan omaa aikaa".



:) Olen siis eri puusta veistetty, kuin luomusti lapsensa saaneet ystäväni. Joskus tämä asenne rasittaa, mutta mustalla huumorilla selviää pitkälle. :D

ja nyt on 2 lasta- eka hoidoilla ja toinen luomuna:)

Ja kyllä tuo lapsettomuus aika jätti jälkensä.

Hoidoissa vietetty aika ei koskaan unohdu.

Meille ei luomusti lasta tule,joteb lapsemme jää ainokaiseksi.

Tavallaan surettaa ettei hänellä ole sisaruksia,mutta kaikkea eivoi saada.

meillä tämä ainokainen on pieni ihme. Aikoinaa IVF hoidossa saatiin kerättyä 24 munasolua,joista vain 3 hedelmöittyi.Näistä siirrettiin 2,mutta vain yhdestä tuli sikiö ja oikea lapsi.

Hieman ennen aikaisesti tämäkin yksi syntyi,mutta nyt 7-vuotiaalla lapsellamme on kaikki hyvin.



Jotenkin tunen itseni jotenkin ulkopuoliseksi kun toiset täälä suunnittlevet nin ja niin monennen lapsen saamista ja oikein tarkkaan suunnittelevat sen syntymän ajankohdankin.



meille suotiin yksi lapsi ja hän sai alkuunsa sillouin kun hoidoissa saatiin ensimmäinen edes jonkinlainen hoitovaste.



Niin monesti lähdin lääkäriltä tippa silmässä pois kun taaskaan ei ollut hoidot auttaneet ja ne lopetettiin siltä kierrolta siihen.

Joka kuukausi sai pettyä,kunnes tapahtui ihme ja tulin raskaaksi.

mutta aina miehet vain jättivät.



meni yli 10 vuotta kunnes kohtasin nykyisen mieheni, menimme naimisiin. Lasta yritimme 2,5 vuotta, clomeilla onnistui.



Olen vaan niin lapsirakas, että joka suhde tais kaatua siihen että halusin naimisiin ja lapsia...se kun on minun mielestäni elämän tarkoitus.



Mieheni on samoilla linjoilla kanssani. Emme ole uskovaisia, olemme vain molemmat niin romanttisia ja vanhanaikaisia.



Voisinen sanoa siis, että lapsen saamattomuus oli 2-kymppiselle todella rankkaa. Nyt olen jo 35v, mieheni 42v. Lapsi 1v.

ap:n valitus on aika turhanaikaista. Voihan sitä identiteettinsä ympärillä vehdata vaikka lopun elämää, mutta tosiasiana pysyy, kuten teille on usein sanottukin, että teillä on nyt lapsi.



Arvaa kumman minä ottaisin mieluummin, lapssttoman identiteetin vaikka mulla olisi lapsi, vai sen identiteetin ilman lasta.



Että ihan ulkopuolisuuden tunnetta, voi nyyh..

on kurjaa, että olet lapseton vastoin tahtoasi, mutta empatian puute ei kuitenkaan kuulu pakettiin. Ei AP:n aloitus ollut tarkoitettu kurjuuskilpailuksi vaan keskustelunavaukseksi.



Rauhaa!

Katkeruudella ei pitkälle pötki...

ap:n valitus on aika turhanaikaista. Voihan sitä identiteettinsä ympärillä vehdata vaikka lopun elämää, mutta tosiasiana pysyy, kuten teille on usein sanottukin, että teillä on nyt lapsi. Arvaa kumman minä ottaisin mieluummin, lapssttoman identiteetin vaikka mulla olisi lapsi, vai sen identiteetin ilman lasta. Että ihan ulkopuolisuuden tunnetta, voi nyyh..

Tosiasioiden sanominenko tekee ihmisestä katkeran? Ja empatiaako se onkin, että ap:ta, jolla on lapsi säälitään ja ymmärretään mutta lapsetonta kymppiä nimitellään ja syljetään.