Lapsettomuudesta kärsineet

Minä koen ulkopuolisuutta aika monesta asiasta ja aika monessa seurassa. Tämä ihan huolimatta noista kolmesta tenavasta, jotka reuhaavat tälläkin hetkellä ympäri kämppää.

Minä koen ulkopuolisuutta aika monesta asiasta ja aika monessa seurassa. Tämä ihan huolimatta noista kolmesta tenavasta, jotka reuhaavat tälläkin hetkellä ympäri kämppää.

hoidoilla lapsensa saaneet ovat olleet raskaina, kärsineet synnytystuskat, kamppailleet imetyksen onnistumisen kanssa, valvoneet öitä vauvan itkun takia jne. Mistä ihmeestä tässä nyt on jäänyt ulkopuoliseksi?

opiskelijaksi vasta vähän vanhempana lapset saatuani ja muut ovat suoraan lukiosta.



Mutta siinä ymmärsit minut väärin, että minä jotenkin olisin ymmärtänyt ap:n ulkopuolisuutta. Siinähän tuntee jos tuntee, mutta mitään syytä siihen ei kyllä ole. Ironia ei välity helposti keskustelupalstoilla.

Tosiasioiden sanominenko tekee ihmisestä katkeran? Ja empatiaako se onkin, että ap:ta, jolla on lapsi säälitään ja ymmärretään mutta lapsetonta kymppiä nimitellään ja syljetään.

Minä en nimitellyt kymppiä, totesin vain vastauksen olevan epäempaattinen. Empaattisesti totesin myös, että hänen tilanteensa on kurja.

-11-

Jostain syystä keskustelu menee aina kisaamiseksi siitä, kuka kärsii eniten tai kuka edes saa kärsiä. Koskas otetaan esiin taas "kuollut lapsi" -kortti?

Ja samaan hengenvetoon moitit epäempaattisuudesta.

Katkeruus kuultaa mielestäni tekstistä eikä empaattiselta vaikuta lainkaan. "ap:n valitus", "arvaa kumman minä ottaisin", "voi nyyh". Jos ei olisi katkeroitunut, valitsisi sanansa mielestäni ihan eri tavalla.

Enkä kymppiä sylkenyt, enkä muuten säälikään. Ei lapsettomuudesta kärsivät mitään sääliä tarvitse enkä usko että kaipaakaan sellaista, ennemmin myötäelämisen taitoa.

Tosiasioiden sanominenko tekee ihmisestä katkeran? Ja empatiaako se onkin, että ap:ta, jolla on lapsi säälitään ja ymmärretään mutta lapsetonta kymppiä nimitellään ja syljetään.

Jostain syystä keskustelu menee aina kisaamiseksi siitä, kuka kärsii eniten tai kuka edes saa kärsiä.

Yleisesti ottaen on aika vähän kärsittävää, jos kärsimyksen syy on ulkopuolisuuden tunne av-palstalla. Ymmärrän kyllä oikean lapsettoman hernenenät ja empatian puutteen :D

Minä veikkaan, en tiedä mutta veikkaan, että ap on jollain tavalla rakastunut rooliinsa kärsivänä lapsettomana ja nyt kun on ihan tavallinen perheenäiti eikä sympatiaa lapsettomuudesta enää heru, täytyy jollain keinolla voida kokea olevansa erilainen. Siihen on kehitetty lapsellisen ihmisen lapsettoman identiteetti -käsitehirviö, joka kaatuu omaan sisäiseen ristiriitaisuuteena.

kysyn, miksei lapseton saisi katkeroitua. Onhan se kuitenkin yksi suurimpia kriisejä, mitä normaaliin ihmiseloon mahtuu, eivätkä lapsiperheiden äidit yleisesti ottaen ole kovin hienotunteista porukkaa, muistetaan nyt vaikka jokajouluiset lapsokorttikeskustelut, jossa lapsettimia lyödään kuin eläimiä.

Mä meinasin ottaa esiin kuolleen lapseni, mutta enpä otakaan.



Ymmärrän kyllä ap:n aloituksen. Meillä saatiin kolmannesta ivf:stä lapsi ja kyllä se lapsettomuusaika jätti jälkensä. Ystäväpiirissä lapsettomuushoidot eivät ole harvinaisuus. Tunnistan myöskin tunnearsenaalista kateuden ja katkeruuden.



Mun on kovin vaikea samaistua keskusteluihin, että onko parempi saada kesä- vai talvivauva. Tai jätetäänkö ehkäisy pois nyt vain ensi kuussa. En myöskään raskauteen osaa suhtauta ihanana aikana, vaan koko ajan on pelko siitä, että tuleeko keskenmeno vai kuoleeko lapsi. Ja kun kummatkin ovat meidän perheessä arkipäivää, niin välillä tuntuu aika tyhjänpäiväiseltä kuunnella valituksia lapsen sukupuolesta tai syntymävuodenajasta.



Enpä silti ole pyhimykseksi muuttunut, kyllä monet arkipäivän riesat harmittavat silti.

24:lla oli hyviä esimerkkejä mitä tuollainen pieni ulkopuolisuuden tunne tarkoittaa. Huomaan itse edelleen samaistuvani enemmän lapsettomiin kuin lapsellisiin äiteihin, jotka murehtivat noita aika toissijaisia asioita.



Minä kuvittelin, että kun vihdoin lapsia sain, niin lapsettomuus jäisi enemmän taka-alalle, olisi vain kaukainen muisto vaikeammista ajoista. Joten olin yllättynyt, miten sitkaasti se pysyykin ajatuksissa vaikka perheen on saanut. Uskoisin että tätä myös ap tarkoitti ja ihmettelee. Vaikka olen kokenut lapsettomuuden, en koe olevani mitenkään erikoinen enkä ole koskaan saanut asian vuoksi mitään erikoishuomiota tai sääliäkään, mitä nyt olisin jäänyt kaipaamaan.



Tässä keskustelussa minua vaivaa se, että selvästi mukana on kirjoittajia, jotka eivät ole itse kokeneet lapsettomuutta ja siksi osa kommenteista on aika rimanalituksia.

mutta siksi siis kärsin koska tiedossa oli jo sairaus jonka takia ilman hoitoja en voi lapsia saada, mutta tilanne saatiin nopeasti etenemään koska menimme yksityiselle klinikalle.



Nyt olen raskaana 30.viikolla ja harmittaa koska en pysty suhtautumaan raskauteeni huolettomasti ja iloita samalla tavalla kuin helposti raskaaksi tulleet. Vieläkin ajattelen että jos meille nyt tulee lapsi, mielessä pyörii ne 500 vauvaa jotka kuolevat kohtuun joka vuosi Suomessa ja se voi napsahtaa kenelle tahansa. Kuten lapsettomuuskin.

Silti myös sekundaarinen lapsettomuus on iso tragedia, vaikka primaari on pahempi. Ei pidä kilpailla siitä, kenellä on kurjinta. Kurjaa on ainakin mitätöidä toisten tuskaa yhyy-kommenteilla.



Minä tein esikoista reilut neljä painajaismaista vuotta ja monta isoa hoitoa käytiin läpi. Toinen tuli nopeammin. Koen että vasta toisen lapsen synnyttä aloin parantumaan lapsettomuuden identiteetistä. Eli kokisin itseni lapsettomuuden uhriksi jos olisin jäänyt yhden lapsen äidiksi.



Jokaisella on oikeus haluta lapsia, vaikka useampia, oli tausta miten hedelmällinen hyvänsä.

Hoitoja tehtiin sitten aika tiuhaan tahtiin viisi ja olen nyt kahden äiti. Ekan jälkeen oli tunne että tämä ei nyt ole vielä tässä ja lähes sama lapsettomuuden epätoivo vaivasi toista tehtäessä. Nyt haluttaisi vielä yhtä, mutta se epätoivon tunne on kadonnut. Maailma ei kaatuisi jos sitä kolmatta ei tulisikaan.



Aika kuitenkin haalistaa tuskan, ja kun olen tyytyväinen tilanteeseen, lapsettomuuden haamut eivät enää kummittele. Luulen, että se on aika pitkälti siitä kiinni, miten on itse asian käsitellyt. Haluttaako vielä yhden jälkeen toista lasta jne. Jos sitä toista ei saa, vaikka haluaisi, se tuska jää varmaankin. Varmaan kaikilla niilläkin, jotka luomusti ovat lapsensa saaneet, mutta eivät enempää saa.



Tunnen myös itseni ulkopuoliseksi usein, varsinkin lasten tulon myötä. Mutta se johtuu ihan jostain muusta kuin aikaisemmasta lapsettomuudesta. Joskus tuntuu että sosiaalinen elämä on kärsinyt lapsien vuoksi.



Adoptiostakin on minulle eräs maininnut aiemmin, mutta näille hurskastelijoille sanon että jättäkää te lapset tekemättä tai adoptoikaa, että minä voin tehdä enemmän lapsia :)

Nut on kyllä moni ymmärtänyt pointtini aivan väärin. Missään tapauksessa en valita ulkopuolisuutta! Ulkopuolisuudella tarkoitan lähinnä sitä, että näen asiat eri näkökulmasta kuin monet täällä palstailevat. Ulkopuolisuutta koen lähinnä juuri silloin, kun keskusteluissa pohditaan kesävauvaa tai talvivauvaa, itketään lapsen väärää sukupuolta, suunnitellaan tulokkaan horoskooppimerkkiä, valitetaan kun ei heti tulla viidettä kertaa raskaaksi tai tapellaan olisiko ikäeroa parempi olla 2 vai 2,5 vuotta jne.



Tällaisissa tilanteissa koen itseni ulkopuoliseksi ja koen sen lähinnä positiivisesti. Ajattelen lähinnä, että miten kaikki eivät vain osaa iloita siitä, että on onnistunut saamaan lapsen. Pitäisi saada kaiki tänne ja heti.



Edelleen lapsettomat, jotka pahoittivat mielensä - voin ymmärtää näräänne. Te katsotte asiaa tietystä näkökulmasta ja silloin kaiken lukee ikäänkuin valituksena. Muistan itse kuinka kiehuin raivosta, kun raskaana ollut ystäväni joka tiesi tilanteestani käytti puheluista ison osan valittamiseen, kuinka on "hirveetä olla raskaana kun on niin paha olo koko ajan". Itse ajattelin, että jos vain saisin kokea raskauden ja lapsen saamisen niin yrjöisin vaikka vuoden hyvyssä suin tms. (Niin melkein lopulta teinkin.)



Mnä en siis missään tapauksessa valita mistään, vaan juuri päinvastoin!

ja olen jo sen ikäinen ettei lapsia tule enää.



Lapseni on nyt 10v. Vaikka se lapsettomuuden identiteetti siellä taustalla jossain on, yritän elää siten, ettei lapseni tarvitse siitä kärsiä eli en laita sitä kuormaa lapseni harteille, yritän ainkin elää niin.



Ja mitä noista keskusteluista , missä vohkataan sisarusten ikäeroja ym. niistä olen vähät välittänyt, en pahemmin lue senkaltaisia tekstejä.