Miten tästä ulos?

Mun "avioliitto" on hävyttömyyden huippu. Tässä minun elämäni. Erotako vai ei. Sitä olen pohtinut enemmän tai vähemmän kahdeksan vuotta päätymättä mihinkään ratkaisuun tai olen minä tehnyt ratkaisuja en vain ole saanut niitä laitettua käytäntöön. En voisi sanoa, että aikoinaan rakastuin mieheeni silmittömästi. Olin vain kyllästynyt olemaan yksin. Ei kauhean hyvät perustelut suhteen aloittamiseen, myönnän. Ja voi miten kiitollinen olinkaan, että olin “kelvannut”. Aika pian suhteemme alun jälkeen hän alkoi haluamaan lasta, itse en ollut kovinkaan innostunut asiasta, mutta myönnyin sitten lopulta. Ensimmäinen raskaus päätyi keskenmenoon, tuulimuna, kuulemma. Mies alkoi irvailemaan, että toivottavasti ei tuhkamuna. Keskenmeno oli aika kova paikka, sitä olisi kaivannut tukea ja myötätuntoa. Mutta miehestä ei ollut muuhun kuin irvailemaan ja vittuilemaan. Aloin käyttäytymään kiltisti, en sanonut vastaan vaikka mies sanoi ja teki kaikkea inhottavaa, olin vain, kiltti. En ymmärrä sitä itsekään. Miehelläni on alkoholi ongelma, hän juo joka päivä ja elämäntilanteestaan riippuen joko paljon tai vähän, mutta ei ole koskaan ollut ilman alkoholia kuin vasta pakon edessä. Alkoholi on ollut ongelmana aina, en vain tajunnut sitä ennen kuin lapsi oli syntynyt. Miehen juominen yleistyi pikkuhiljaa jokapäiväiseksi. Muistan erään päivän, kun vaihdoin lapselle kuivat vaipat ja seisoin eteisessä lapsi sylissä ja vain tuijotin mieheni meuhkaamista ja päässäni takoi, että ei helvetti, toi jätkä on taas ihan kännissä, se on juonut joka päivä! Lopullisesti silmäni rävähtivät auki sen jälkeen, kun mies otti tavakseen “treenata” vauvasta “jäntevää ja urheilullista” lennättämällä vauvaa sylissään ylös ja alas kovaa vauhtia ja heittämällä tätä sylistään ilmaan ja koppaamalla kiinni. Se onkin ihan ok leikki 4-5-vuotiaalle, mutta ei viikon vanhalle vauvalle. Minä kiljuin ja huusin ja revin vauvan hänen sylistään ja suolsin suustani kuin lohikäärme mitä ilkeimpiä sanoja, ihan mitä vai, jotta sain tämän lopettamaan ja vauvan syliini. Otin tavakseni vahtia vauvaa herkeämättä ja pidin vauvaa koko ajan sylissäni ettei vain mies pääse vauvaa ottamaan, en jättänyt hetkeksikään häntä silmistäni, en kumpaakaan. Jotain minussa kuoli, tunsin sen. Mieheni täytyy olla joku luonnonoikku alkoholin suhteen, alkoholi ei ole aiheuttanut hänellä mitään muita ongelmia kuin sen, että muisti pätkii. Pätkii tai on valikoiva, miten vain, tilanteesta riippuen, mikä sopii hänelle itselleen… Seuraavana päivänä ei muista mitä on kännipäissään tullut riehuneeksi. Omasta mielestään hän on loistava isä, silloin kun se hänelle sopii. Hän saa välillä oikein “kunnon isä“ -kohtauksia, jolloin lasten pitää olla hiljaa, puhua vain kysyttäessä jotain. Sitten hän puuhakkaana tekee lapsille ruokaa ja siivoaa, koska “eihän susta ole siihen”, hän nyt on vaan niin paljon parempi ihminen kuin kaikki muut tässä maailmankaikkeudessa. Sitten hän väsähtää, ottaa lasinsa, kellahtaa sohvalle ja rupeaa vahtimaan jokaista liikettämme. Vanhempi lapsista on jo oivaltanut millainen hänen isänsä on, eikä hän pidä isästään vaan antaa tämän kuulla kunniansa. Ja silloin se kaikki, lapsen kiukku ja halveksunta on hänen isänsä mielestä vain minun manipulointini tulosta. Mieheni mielestä minun pitäisi kuolla, napsauttaa hengiltä, niin kuin hän kerran asian ilmaisi, kuinkas muuten kuin kännipäissään. Lapsia ihmetyttää miten iskä on päivällä ihan kiva ja yhtäkkiä ihan kauhea vain haukkuu ja nälvii. Käytös miehellä muuttuu ihan yhden tupakkatauon aikana: “kiva” mies on mennyt ulos tupakalle ja “piru” tuli sisään. Mieheni on erittäin taitava haukkumaan, nälvimään ja sättimään hiljaisella papattavalla monotonisella äänellään. Hän vain joko seisoo tai istuu ja tuijottaa herkeämättä ja papattaa. Se ajaa ihmisen raivon partaalle niin, että on valmis tarttumaan lähimpään kättä pidempään. Ja en tiedä, ymmärtääkö tätä kukaan, mutta hän osaa ja on aina osannut myöskin taitavasti ikään kuin nostaa ensin toisen ihmisen jalustalle, jota hän ihailevasti katsoo, palvoo ja sitten katse pikkuhiljaa muuttuu ja pieni pala kerrallaan hän murentaa koko ihmisen sanomisillaan niin, että toinen on ihan henkisesti toimintakyvytön. Mieheni rakastaa naimista, mutta ei oikein ymmärrä ihmissuhteiden päälle. Ihmisistä pitää hänen mielestään olla jotain hyötyä tai muuten he ovat hyödyttömiä. Hänestä Hitler ja Darwin olivat oikealla tiellä, hekään eivät ajatelleet henkisyyttä, että se olisi jotenkin tärkeää ja oleellista. Emme ole rakastelleet yli 7 vuoteen, en kykene, voin jo fyysisesti pahoin, jos hän yrittääkin vain halata. Mieheni ei ole sitten ensimmäisen kerran suhteemme alkuajan jälkeen ollut selvin päin sängyssä. Itse asiassa en ole häntä nähnyt selvin päin yhdeksään vuoteen ellei lasketa, että aamulla näen hänet selvin päin ehkä kymmenisen minuuttia ja illalla, jos oikein tuuri käy niin tunnin verran ja sitten alkaa se juopon meuhkaaminen. Mieheni mielestä naisen pitää pysyä haluttavana, joka on yhtä kuin noin 50-kiloa naista. Punaisia hiuksia hän ei myöskään siedä, kuulemma muistuttaa liikaa Tarja Halosesta. Itse olen lihonut 80-kiloon, syön suruuni ja ilooni ja päättämättömyyttäni elämäni suhteen, olen tunnesyöppö ja syön varmasti myös alitajuisesti myös sen vuoksi, että olisin mahdollisimman epäviehättävä mieheni silmissä. En enää rakasta miestäni. Miehelläni on ollut muita suhteita. Viimeisin “salasuhde” kesti yli viisi vuotta. Se oli hänen työkaverinsa. Kuulemma suhde päättyi, koska omien sanojensa mukaan mieheni kyllästyi naisen vaatimuksiin. Mutta kukapa luopuisi ilmaisesta täyshoidosta? Vaatteet on aina pestyinä ja ruokaa kaapissa ja mistään ei tarvitse maksaa. Ihanteellinen tilanne. Miehelläni on ollut lukuisia sivusuhteita ja yhden yön suhteita avioliittomme aikana sekä ulkomailla että kotimaassa ja nyt olen huomannut, että on näköjään taas löytänyt jonkun pitempiaikaisen suhteen. Ainakin merkit viittaa siihen: pitää parempaa huolta itsestään, joka tarkoittaa ettei juo enää niin paljon kerralla ja on ostellut uusia vaatteita eikä myöskään jahtaa minua ja hauku koko ajan. Se haukkuminen on kauheaa, vaikka kuinka yrittää olla näkymätön ja sulautua tapettiin, ei sano mitään tai sanoo jotain, ihan miten päin vain tekeekin niin saattaa saada vaan nälvimistä osakseen tai niin sanottua siirtelyä paikasta toiseen, koska miehenihän ei lyö, hän vain siirtää ja läpsii ja heiluu uhkaavana edessä. Teki niin tai näin niin se ei ole koskaan oikein. Mua ällöttää ja oksettaa mieheni tapa kehuskella panoillaan, miten ihana ja kiinteä vittu olikaan thaitytöllä ja muuta alatyylistä. En haluaisi kuulla niitä. Jotain sisälläni särkyy aina, kun hän on omasta mielestään vain rehellinen. En ymmärrä miksi en saa aikaiseksi lähteä, olen jotenkin jumissa, henkisesti lukossa ja elämäni valuu vain johonkin olemiseen. Jotenkin mies ei vain tunnu käsittävän, että tämä avioliitto ei toimi, ei ole koskaan toiminut, että avioero olisi kaikille osapuolille paras ratkaisu. Miten erota miehestä, joka ei tajua, miksi pitäisi erota. Vai teeskenteleekö hän vain. Hän saa ilmaisen ylläpidon ja omat rahansa saa käyttää matkusteluun ja iloiseen elämään. Mun elämä on ihan sairasta, miten tästä pääsee irti?