Lue keskustelun säännöt.
Mies ottaa todella päähän. Onko muilla tällaista?
12.01.2009 |
Meillä ei voi keskustella mistään. Mies kieltäytyy keskustelemasta. Sanoo siis, ettei tarvitse keskustella silloin kun minä niin haluan tai hän ei keskustele, koska minä olen tuollaisessa mielentilassa (ja olen ihan normaali) tai, että minä en päätä, että mistä oin keskustellaan. Ja se mistä haluaisin keskustella on mm. lasten kasvatus ja säännöt ja yleensä parisuhteesta. Jos yritän näistä keskustella, niin ole liikaa lukenut naistenlehtiä ja luulen, että niistä pitäisi keskustella, ei kuulemma kukaan muukaan keskustele. Olen myös sanonut, että meidän pitäisi olla samoilla linjoilla, mutta on kuulemma sekin naisten lehtien juttua. Ja vaikka sanon, että siitä ihan tutkimuksiakin, niin eivät kuulemma häntä kiinnosta, eikä ne tutkimukset ole oikeassa. Jos mies itse olisi tämän "keksinyt" tai ottanut puheeksi niin sitten se toki olisi tärkeä asia. Mutta ihan tajuttoman vaikea pitää mitään sääntöjä, kun toinen antaa tehdä ihan toisin (esim. syödä karkkia tai muuta makeaa ennen ruokaa tai yleensä syödä missä tahansa). Jos minä sitten "komennan" lapsia, niin saattaa lasten kuullen sanoa, että et sinä noin voi sanoa tai kieltää tai miten sinä noin sanot ja sitten antaa lapsille luvan tehdä sitä, mistä juuri kielsin. Jos sanon, että voi olla eri mieltä, mutta ei lasten kuullen vaan siitä pitää sanoa, niin ettei lapset kuule. Tähän sitten sanoo vain, että kuka niin sanoo. Lasten on kuulemma ihan hyvä tietää, että kuka on oikeassa. Harvoin puuttuu mihinkään lasten käytökseen, etenkin jos minä ole siinä lähellä. Monesti joudun ihan toisesta huoneesta pyytämään, että viitsitkö puuttua tilanteeseen tai katsoa, mitä on käynyt, kun joku huutaa niin kuin päätä leikattaisi irti. Ei siis välttämättä huomaa olleenkaan, että mitä ympärillä tapahtuu tai sitten ei välitä tai sitten ei halua olla ikävä aikuinen ja puuttua/komentaa. Olisi niin kiva olla vain se kiva aikuinen. Joskus jos toinen on lyönyt toista ja kun siitä torun, niin tämä lyöjä alkaa itkemään ja menee isän syliin ja isä sitten parhaimmassa tapauksessa hakee jotain karkkia ja lohduttaa, kun äiti taas meni "huutamaan". Siis lohdutta kiusaaja-lasta, ennen kuin lapsi on edes pyytänyt toiselta anteeksi. Minusta taas siitä vasta voisi kehua, jos on reippaasti pyytänyt anteeksi ja myöntänyt tehneensä väärin toista kohtaan... Siis olen ihan hukassa.
Eli se mistä haluan puhua, olisi hyvin tärkeä kaikkien kannalta.
Jos vähänkin tulee "erimielisyyttä" tai keskusteluyritystä, niin mies ei suostu keskustelemaan tai lähtee pois kotoa.
Kommentit (62)
Totta varmaan sekin, että olen vittumainen miehelleni, mutta jonkunlainen "itsesuojelemisvaisto" vielä nosta päätään ja yleensä tiedän tai ainakin tunnen, ettei vika voinut olla pelkästään minussa, tapahtui mitä tahansa. Ja osaan vittuilla, ehkä se on minulle vain merkki, että yritän vielä tajuta, että mikä on totta ja mikä toisen sanelemaa/manipulointia.
Tuosta narsismista; voiko olla amhdollista, ettei sitä tai sen piirteitä olisi ollut aina olemassa, edes jonkinlaisia?
Olenko voinut olla niin umpirakastunut, etten olisi alussa huomannut jotain outoa?
Yritän kuitenkin olla postitiivinen ja ajatella, että tämä miehen käytös on jotain, jolla voisi tehdä jotain. Toki tiedän, että miehen pitäisi itse tehdä sille jotain, mutta olisin jopa valmis olemaan tukena, jos on valmis menemään jonnekin puhumaan. Ainakin haluaisin olla tukena pahoinakin hetkinä, jos toinen on sairas. Mutta ihan käytännön kysymys, minne pitäisi mennä? meillä tereveyskeskuslääkärit...miten sen sanoisi...todella pieni kunta, jossa kaikki tuntee toisensa. Luulen, ettei mies sinne helposti lähtisi. Mitä muuta kautta voisi kokeilla?
Kuitenkin joku muukin mainitsi masennuksen. Tämä taloudellinen vaikeus on ollut päällä jo kauan, ja sitä on vain veikeuttanut työntekijän kavallus (yli 30 000 euroa, takaisin saadaa pari sataa kuussa ja tuosta 30000 vain puolet)) ja monet muut vastoinkäymiset, jotka olisivat tilannetta helpottaneet. Vastoinkäymisisä on siis tullut paljon. Alussa jaksoin vielä tukea ja rohkasiata miestä, että kyllä tästä selvitään. Mutta enää en ole jaksanut, uskon että selvitän, mutta en osaa sanoa, millä keinoin. Mies taas joutuu sen "pähkäilemään". Mies on minua 10 vuotta vanhempi ja "vanhanaikaisempi" kuin minä. Ottaa hirveät paineet siitä, kun minun palkallani eletään. Toisaalta olen yrittänyt ajatella, että se on vain rahaa =). Enkä ole miestä siitä syyllistänyt, vaan yritän positiivisesti sanoa, että joskus sitten eletään sinunkin rahoillasi, kun vain saadaan asiat kuntoon.
Mies on muutenkin "pidättyväinen", eli ei ole koskaan kovin rohkeasti näyttää tunteitaan. Minä taas olen ihan toista maata ja minusta näkyy niin ilot kuin surutkin helposti ja olen huomattavasti tempperamenttisempi. Onhan siis mahdollista, että olen tällä hetkellä miehelle "liian voimakas" persoona. Olen sen toki hyväksynyt, että jokainen reagoi asioihin omalla tavallaan, mutta tuntuu, että mies aina vain enemmän reagoi kaikkeen samalla tavalla, siis täysin ilmeettömästi. Ja sen myös olen huomannut, että mies jaksaa aina vain vähemmän tehdä yhtään mitään ja tuntuu, että aina on väsynyt, vaikka olisi kuinka nukkunut/levännyt ja vaikka kuinka olisin mennyt lasten kanssa jonnekin, että saisi levät, nin silti mikään ei tunnut riittävän/kelpaavan.
Nyt vain ongelmana on se, että miten saada pohjalainen juro menemään lääkärille epäilemään omaa masennustaan?
Kuulen jo korvissani miehen vastauksen; etsi itselles parempi mies, jos en kelpaa. Ja tietysti minun mielenterveyttä epäillään samaan hengenvetoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennenkuin sinä ja lapsesi voitte kaikki tosi huonosti. Ansaitsette paljon parempaa ja tulee ihan surku lapsianne. Jos et itsesi takia niin lasten takia! Paljon voimia ja tsemppiä, ihan varmasti parempi elämä odottaa!
hetkeksikään, sehän tuhoaa koko perheen ja aiheuttaa omissa lapsissaan vaan aivan turhaa hämmennystä ja saa aikaan sen, että lapset eivät opi käyttäytymään ja niin ollen eivät tule pärjäämään tässä yhteiskunnassa kovinkaan hyvin.
Pistä mies pihalle, teet palveluksen sekä itsellesi että etenkin lapsillesi.
ettet näe miten sairasta se on. pyydän, mene puhumaan ammattilaiselle. sinulla oli huonoa säkää sen haukottelevan psykologin kanssa, ei kaikki ammattilaiset ole sellaisia. etsi parempi ammattilainen jostain muualta.
Kyllä toi musta kuulostaa masennukselta, jos ap:n kuvaukset jaksaa lukea. Mies potee hirveitä tunnontuskia siitä, ettei jaksa tehdä mitään, eikä siksi pysty myöntämään olevansa masentunut tai mitään muitakaan ikäviä asioita, kuten rahahuolia. Se ei pysty käsittelemään sitä, että sairastaa masennusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi vitsit. Ei ole tervettä meininkiä...ja tässä tapauksessa en sanoisi muuta kuin että ota jalat alle. Siis sen jälkeen olet ottanut asioista selvää (laina&lapset).
Tuli kyllä paha mieli luettuani sun tekstin...tuntuu kuin olisin kokenut vastaavaa. Mutta tilanteeni oli erilainen, vastaavuudella tarkoitan tuota yleistä ilmapiiriä ja ihan vaan omia fiilareita. Ja sitä, että käsitys siitä olenko "täysillä matkassa" hämärtyy. Eli alat epäilemään itseäsi ja mielenterveyttäsi vaikka suurin "syy" löytyy kyllä ihan muualta.
Elämäni on nykyisin niiiiiiin paljon valoisampaa ja onnellisempaa erottuani vastaavasta tilanteesta.
Tsemppiä...sitä TOIVON TODELLA JA OIKEASTI SINULLE AP!
masennusta häpeää niin paljon että sen olemassaoloa ei pysty myöntämään itselleen eikä toisille. Häntä mahtaa painaa firman asiat, velat ja teidän tilanteenne valtavasti.
Mutta koska luin ap:n muutkin kuin ensimmäisen kuvauksen, olen täysin eri mieltä muiden kanssa: ei varmasti ole toista naista, kun ei ole kerran ketään ystäviäkään, on varmasti todella yksinäinen, ja missään nimessä ei ole oikein erota tuollaisessa tilanteessa olevasta ihmisestä. Kissan pöydälle nostaminen ja puhumaan pakottaminen ei auta, ei varmasti pysty puhumaan asioista jotka ovat hänelle niin vaikeita. Pitää vaan yrittää ymmärtää, mistä toisen olo ja käytös johtuu, pikku hiljaa saada se myöntämään itselleen tilanteensa ja miettiä, mistä masennus johtuu ja miten sitä kannattaisi lähteä hoitamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totta vain on, että toista ei voi muuttaa. Erosimme, ja nyt meillä on kotona selvät säännöt miten toimitaan. Ei tarvitse ärtyä, riidellä eikä olla päivittäin pahoilla mielin samoista asioista. Nyt voi myös todeta, että niin makaa kuin petaa. Toivon silti exälleni hyvää, onhan hän lapseni isä.
Moni asia ihan kun meillä oli (uskaltaisko jo sanoa oli.....).
Mut on jätetty raskaana talvella kauppakeskukseen ilman ulkovaatteita, kun jouluruuhkan takia kassalle maksamaan pääseminen kesti mulla kauemmin kuin mies jaksoi odottaa. Oli siinä kaupan ulkopuolella, joten näki kyllä, miksi kestää.
Mies ei keskustele, sanoo ettei aio kanssani keskustella kun olen tuollainen(?), ja sen jälkeen on täysin hiljaa, eli mitään keskustelua ei saa aikaan. Minä en kuulemma voi päättää milloin/mistä keskustellaan, ei kuitenkaan KOSKAAN ole sopiva aika hänen mielestään.
Jos suuttuu, lapset kärsii myös, sanoo suoraan, että koska olen taas tuollainen(!?) saan itse huolehtia lapset, ruuat niille jne. käy itse syömässä tai ostaa itselleen ruokaa ja minä vaikka kipeänä, ilman autoa, hankin jotenkin ruuat lapsille.
Suuttuu suunnattomasti, jos ei viime tipassa saa muutettua aikatauluja mieleisikseen. Esimerkiksi ilmoittaa itse mihin aikaan voi silloin tällöin hakea lapset autolla päiväkodista, edellisenä iltana haluaakin muuttaa kun tarvitsee ostaa vaikka jotain (ei suostu kauppaan lasten kanssa) ja joko päiväkodin tai minun tarvitsee joustaa, vaikka hakuaika sovittu viikkoa aikasemmin, hänen siis itse ilmoittamaan aikaan. Systeemi ja minä olemme henkilökohtaisesti ilkeitä häntä vastaan, kun päiväkoti tai minä emme jousta.
Näitä olis vaikka kuinka, en edes tiedä milloin tälläiseksi meni, pikku hiljaa kuitenkin, huomaamatta. Itse epäilin jo jonkin aikaa, että oisko masentunut ja vaan kostautuu meille kaikki mitä ei esimerkiksi pomolle saa sanottua.
Meni varmaan puoli vuotta masennusehdotukseni jälkeen (alkuun leimasi tietysti mut hulluksi ja sairaaksi ja ilkeäksi jne) kun romahti ihan täysin, makasi makkarissa kunnes sai itsensä lääkäriin ja lääkitys aloitettiin heti. Ja vaikka tiedän ettei masennuslääkitys auta heti, niin jotain vaikutusta sillä oli välittömästi ja nyt puolen vuoden jälkeen ero on huima!!
Olin itse jo luovuttamassa kunnes tajusin tuon masennuksen mahdollisuuden, välttämättä kusipäisesti käyttäytyvä ihminen ei ole kusipää, vaan sairas. Toki jos ei hae ammattilaisapua, ei mikään muutu ja sanoinkin miehelle, että sen edellytys, että jaksan tätä on se, että hakee myös ammattilaisapua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
diagnoosini miehestäsi ap on: pahasti luonnevikainen vittusilmä
Itse en kestäisi elää tuollaisen itsekkään kehittymättömän jurpon kanssa. Itseasiassa näen punaista jo tekstisi lukemisesta. Jos yhteiselämänne jatkuu vielä kauankin niin kauhulla kuvittelen tulevaisuutta. Ja lisäksi mietin sitä, minkälaisen miehen mallin poikalapsesi saavat isästään. Hän tekee parhaansa levittääkseen kusipäisyytensä lapsiinsa! Ihmettelen vain kuinka kukaan nainen nykypäivänä jaksaa elättää tuollaista eläintä kuin miehesi on!??
Jos mies kokee sinut liian hallitsevaksi... hänen keinonsa on ehkä ollut luopua liiasta yrittämisestä. Mutta lasten etua pitäisi ajatella, eikä tehdä asiasta pätemiskysymystä. Silloin olisi myös helpompi kunnioittaa toisen panosta, oli se kuinka taidokasta tahansa - kunhan osoittaa välittävänsä, ja tahtovansa tehdä voitavansa rakentavalla tavalla.
Millä tavoin voisit auttaa miestäsi tuntemaan, että lasten kasvatuksessa puhallatte yhteiseen hiileen??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taudinkuvaa tuli monenlaista. Oma mies on eläkkeellä ja velkaakin on, miehellä omansa ja mulla omat. Puhuminen on miehelle vaikeaa, ei puhu kenellekään. Ei osaa.
Ihan hämmästyin, kun lähti kanssamme sunnuntaina harrastuksiin. Parantuakin kai voi, mutta kestää kauan.
Ei voi vaatia, ellei toinen suoriudu. Siksi on hyvä että sullakin on verkostot kunnossa.
Kasvatuksessa olemme olleet samoilla linjoilla ja yhtenä rintamana. Muutaman kerran mies on ruvennut purkuputtamaan mulle jostain, mutta yleensä tuemme toisiamme. Jos ei viesti mene lapsielle perille, niin voimme toistaa isä sanoi, äiti sanoi. Lastenhoidosta siippa suoriutuu kyllä, itselläni on sohvaperunan vikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksi vittumaista luonnetta yhdessä, toinen jäkättää eikä ymmärrä toista, ja toinen on sulkeutunut paskiainen, joka ei haluakaan ymmärtää toista.
Siinäpä mietitte, kummassa isompi vika.
Tuntuu, että hän on pikkuhiljaa "sulautunut" epänormaaliin tilanteeseen. Minusta olisi tärkeätä, ap, että ymmärrät, et vika ei kyllä nyt ole sinussa. Miehesi käytös vaikuttaa kyllä todella lapselliselta, tai millä sanalla sitä nyt kuvais. Ei hän näytä kyllä sua paljon arvostavan, eikä vastuuta arjestanne kantavan.. Vastuuttomuudella tarkoitan esim. sitä, et lähtee kotoa moneksi tunniksi tuulettumaan jättäen sairaan vaimonsa lasten kanssa pärjäämään, ei vastaa puhelimeen ym. Tosi törkeätä. Kyllähän tuollaisen voisi sulattaa joskus kerran vuodessa ehkä, jos ois joku tosi paha riita...mutta siltikin tosi lapsellista.
Saisitko miehesi hoitoon..psyykkisen tilan arviointiin..oisko tuo sitten sitä masennusta vai mitä, mut täytyyhän sun tuohon joku tolkku saada, että et ihan hajoa. Voimia! koko perheelle!
Ja jos olisi, eroaisin välittömästi, maksoi mitä maksoi. Vaikka koko loppuikäni maksaisin velkoja pelkästä ilosta, että pääsisin noin häiriintyneestä ihmisestä eroon. Etsi tietoja narsismista ja muista persoonallisuushäiriöistä, löytyy myös kirjastosta, ei tarvise nettiä olla että tietoa löytää. Miehesi ei diagnoosilla mitään tee, mutta oma tilanteesi helpottuu, kun ymmärrät, minkä kanssa mahdollisesti olet tekemisissä ja ennen kaikkea tajuat, ettei hän tule koskaan muuttumaan. Pelasta lapsesi ja itsesi ja mene!
vuosi sitten samanlaisesta miehestä! Olin itse jo ihan pirstaleina ja mielenterveyteni järkkyi vuosia kestäneen perhehelvetin vuoksi. Onneksi osasin tehdä oman elämäni ja lasteni kannalta parhaan mahdollisen ratkaisun. Toivotan jaksamista ja mieti oikeasti mitä olet ansainnut??
Minun mieheni oli narsisti ja on sitä edelleen... Nuo "oireet" kuulostaa pelottavan tutuilta.
Tietysti teille itsellenne tekee alkuun paljon tytöä, jos elätte lapsenne ehdoilla, mutta lapsenne kyllä oppivat käyttäytymään, kunhan kouluun menevät! Tiedän samalaisen perheen, jossa äiti paasas isän lepsuudesta ja ettei enää äitikään jaksanut olla se "paha". Kauhistelin, mutta loppujen lopuksi kaksi aivan uskomattoman herttaista, sosiaalista ja itsevarmaa 6- ja 7-vuotiasta lastahan siitä syntyi!
Heidän elämä oli kylläkin kaaosta ensimmäiset lapsen elinvuodet, mutta nyt heillä pyyhkii hyvin. Eli ei hätä kuitenkaan ole tämän näköinen tai lopullinen... Rakasta lapsiasi kuitenkin. Kyllä se siitä. :) Ja tsemppiä!
Mieti millaisen mallin perheestä lapset saavat? Parisuhteessa toisen yli voidaan kävellä noin vain. Äidin tunteista ei tarvitse välittää. Isä saa tehdä mitä lystää, lapset eivät pääse harrastukseen. Lasten toiveilla ei ole isän kannalta mitään väliä.
Hae nyt ainakin ulkopuolista keskusteluapua vaikka neuvolan kautta itsellesi, niin saat ajatuksesi järjestykseen.
Eli naisissa löytyy sitä samaa vammaa mistä ap kotonansa kärsii. ja ei muuta kuin lyttyyn lyömään vaan.
Ap- meiltä puuttuu tuo velkajuttu, mutta jotain hyvin tuttua tilanteessasi on. Mä en ole mitään diagnooseja miettinyt- ajattelen vaan että kyseessä on "en-se-minä-ollut"- ihmistyyppi. Ja kun ei-se kerran-koskaan -ole -hän- minkäänlaista yhteyttä, sujuvuutta, yhteistä läheisyyttä, seksiä, ongelmanratkaisutaitoa, me-henkeä, arjen rutiineja, juhla-tapoja- ei mitään voi koskaan muodostua. Koska syy kaikkeen mahdolliseen arjjen tekemättömistä töistä alakuloisuuteen on aina jossain muussa voi aina kävellä syvän itsesäälin kourissa olemaan ottamatta vastuuta mistään. Syvä tunnevamma, ehkä masennustakin, mutta niin surullista.
Ja vaikka tän kaiken tiedän, olen niin tyhmä että tässä vielä olen. Ei oo kivaa ei. Ja ei oo tosiaankaan pienintäkään toivoa tunteesta että toi toinen joskus voisi oolla mun olkapäänä, tukena, nähdä joskus että mulla on vaikeaa. en-se-minä-ollut kumppani ahdistuu siitä jos joku uhkaa hänen vauva-asemaansa.