Kuinka paljon se synnytys sattuu - oikeasti?

ihme pelotteluja taas. Varmasti se synnytyskin sattuu, jos lietsoo itsensä paniikkiin kuvittelemalla maksimikivun potenssiin miljoona, ja töröttää paskanjäykkänä siellä sängyn pohjalla hengitystä pidättäen.



Ajattele mieluummin, että se on hyvää kipua, joka on rajallista ja menee ohi nopeammin kuin arvaatkaan, ja siihen KIPUUN siellä ei kukaan kuole. Sitäpaitsi supistusten aikana pitää rentoutua ja supistusten välillä levätä, eli sehän on aika leppoisaa hommaa. ;)

toinen pelkällä ilokaasulla, toisessa ei mitään. Molemmat synnytykseni olivat keskivertoa nopeampia (6 ja 3 tuntia). Avautumiskipu oli inhottavaa sen takia, ettei tiennyt kauanko sitä pitää sietää, piti vain odotella (tai toisessa ei niinkään, silloin vaan hermoilin, että ehditäänkö ajoissa sairaalaan!). Ponnistusvaiheen kipu oli kovempaa, mutta se oli helpompaa sietää, koska pääsin aktiivisesti osallistumaan sen loppumiseen. :) En ole ikinä tykännyt vain maata ja odottaa, vaan laitan asiat tapahtumaan!



Mutta kaikkein pahin kipu, mitä olen synnytyksessä kokenut, oli ihan toisen ihmisen aikaansaamaa. Nimittäin se, kun tehdään episiotomia ilman kivunlievitystä, se oli kamalin asia, mitä olen ikinä kokenut. Toivon mukaan se oli todella tarpeen, eikä esim. kätilön halua nopeuttaa synnytystä kiireen takia... Hieman näin jälkikäteen epäilyttää, koska vauvalla ei ollut hapenpuutetta tms. ja ponnistusvaihe ei ollut mitenkään hirvittävän pitkä. Epparin takia en istunut kolmeen viikkoon kunnolla ja seksikin oli vaikeaa pitkään, kun arpi kinnasi. Olisi kauhean surullista, jos olisin tämän käynyt läpi pelkästään "kätevyyssyistä". :/



En nyt halua ap:stä pelotella, kunhan purin omaa muistoa asiasta. Omat synnytykseni ovat nähdäkseni olleet kuitenkin suht vaivattomia minulle, ns. helppoja synnytyksiä. Loppujen lopuksi, ei sitä ikinä tiedä, mikä odottaa ennen kuin kokeilee. Ihmiset on erilaisia, synnytykset on erilaisia. Ja sen synnytyskivun todellakin unohtaa. :)

vedä vertoja sille kivulle, kun hammaslääkäri puuduttaa etuhampaan! Siis aivan tolkuton kipu. Tuntuu kuin se neula menisi aivoihin, koska sen etuhampaan juuren hermot menevät syvälle päähän - ja kipu tuntuu hermojen päässä.

Aivan kauhea tunne! Vesi valuu vaan silmistä ja haluaisi olla jossain toisessa tilanteessa toisella puolella maapalloa.

Esim keisarileikkauksen jälkeinen kipu vatsassa ei ole mitään tähän etuhampaan juurikipuun verrattuna, eikä muiden hampaiden kipu, eikä sekään satu niin paljoa jos murtaa nenänsä...

Tämä siis vain minun mielipiteeni.

mutta ei niin paljon kuin luulin. Kipu oli ennen puudutusta järkyttävä, mutta unohtui heti kun vauva syntyi. Pahimpien supistusten aikana oksensin "kivusta". Synnytys oli silti paljon helpompi kuin kuvittelin. Sattui saatanasti, mutta se ei ollut ongelma, kun vauva tuli palkaksi.

itse yhden kerran synnyttänyt, ja supistukset eivät missään vaiheessa olleet lähelläkään mitään helvetillistä ym. käytiin vielä koiran kanssa pitkällä lenkillä ennen synnärille lähtöä, ja kätilö ei meinannut uskoa kun olin jo 4 cm auki saapuessa. en tiedä olinko sitten ensisynnyttäjäksi liian rauhallinen, mutta odottelin vaan koko ajan että missä ne helvetilliset tuskat nyt viipyy, onneksi niitä ei tullut lainkaan, ei lähellekään!



ihmettelen myös tuota pelottelua että puudutuksia pitäisi vaatimalla vaatia, minulle ainakin varta vasten ehdotettiin kun olin 6cm avautunut että nyt kannattais laittaa epiduraali jos sen haluaa, otin sen sitten vain sen takia ettei myöhemmin rupeaisi kaduttamaan, siihen asti pärjäilin ihan hyvin ilman mitään (paitsi selänhierojaa) .onnistuneen epiduraalin ansiosta en tuntenut ponnistusvaiheessa kuin vähäistä paineentunnetta alapäässä, ponnistusvaihe oli pitkä kun lapsi oli väärässä tarjonnassa, voimat meinasivat loppua siitä ponnistamisesta mutta onneksi kivusta ei ollut tietoakaan. lopulta eppari ja imukuppi ja lapsi syntyi ja siitä suihkun kautta käveltiin perhehuoneeseen. jälkeenpäin kivut olivat lähinnä nipistelyä ja vihlontaa alapäässä.. synnytyksestä jäi pelkästään positiiviset muistot, vaikka kaikki ei ihan opikirjan mukaan mennytkään, terve lapsi oli pääasia =)

joutuneet imukupin käyttäjiksi. Supistukset yms. normaali imukupin käyttöön verrattuna oli mun kohdalla pientä. Mutta kun lapsi ei suostunut laskeutumaan niin pakko oli käyttää imukuppia. II-asteen repeämät sain ja jonkinlaisen trauman sain siitä, että koin että alapääni on lopullisesti pilattu (emätttimen seinämä laskeutunut ja tuntuu että jotain pullistelee emättimen jättimäisestä aukosta, siis yök)

paskalla käynti silloin kun on vatta kovalla. 14 lasta hänellä että jotain tietänee.

Taitavat olla vahvasti liioiteltuja noi monet jutut.

Kyllä se sattuu aika tavalla, mutta on se sen arvoista! Heti kun käärö on sylissä, kaikki se kipu unohtuu ja voisit vaikka uudestaankin.

Väliliha leikatiin puuduttamatta supistuksen aikana. Supistuskipu peitti tehokkaasti, en tuntenut leikkausta erikseen lainkaan. Edes repeämät (II-asteen) eivät sattuneet lähellekään yhtä paljon kuin supistukset, ponnistuskipu oli paljon miedompaa.

imittäin se, kun tehdään episiotomia ilman kivunlievitystä, se oli kamalin asia, mitä olen ikinä kokenut. Toivon mukaan se oli todella tarpeen, eikä esim. kätilön halua nopeuttaa synnytystä kiireen takia...

Jos puuduttamaton episiotomia sattuu enemmän kuin supistukset, niin silloin tietysti on kyse melko vähäkipuisista supistuksista. Vastaavasti jos supistukset eivät tunnu miltään ja ponnistus on kivuliasta niin kysymys on tavallista paljon vähäkipuisemmista supistuksista.



Oikeasti: se ei ole mielipidekysymys, vaan eri ihmisillä on erilainen synnytys. Vähän kuin joku sanoisi että toisen migreeni on kivuton kun hänen päähänsä ei satu ollenkaan, tai toinen sanoisi että jonkun hammassärky on liioiteltua koska hänen hampaisiinsa ei satu.

todella napakat ja terävät. Muistan itkeneeni äänettömästi ja hengitys pysähtyi. Mutta siltikin pienemmät kuin esim. silloin, kun alapäässä rakkulavaiheen herpes ja käyt vessassa. Epiduraalin jälkeen pystyi jopa ajoittain torkkumaan ja rentoutumaan. Ponnistusvaihe helppo.



Toinen kokemus: alkava synnytys ja päädyttiin sektioon. Ilman kipulääkitystä kivut siedettävät, tyyliin menkkakipu x 10. Olin hiljaa ja odotin, että kipu menee pois. Mutta sektion jälkeen leikatulla vatsalla jälkisupistukset kamalat. Painelin kipupumppua niin paljoin kuin mahdollista.

kun on tosi kova selkäkipu, joka vie jalat alta. Mulla oli just syksyllä selässä melkoisen kova lihaskramppi, enkä pystynyt avustamatta kävelemään ennen kuin sain lääkäriltä kunnon kolmiolääkkeet. Sen kivun kanssa sanoin miehelle, että ihan kuin olisin synnyttämässä.



Ponnistamisessa mulla kiristi kyllä alapäästä kovasti, ja siinä se kipu oli lähinnä sitä, että hirvitti, että kestääkö mulla paikat. Mutta aika hyvin ne kyllä joustaa.



Toinen synnytys oli sitten vielä ekaakin helpompi, kun puudute kesti ponnistusvaiheen ylikin, joten se ei tuntunut yhtään miltään. Eikä siinä ponnistamisessa ihan aina voimaa tarvita. Tokassa synnytyksessä ilmoitin kätilölle oman yhden kokemukseni perusteella, että minä en sitten ponnista kuin vähän. Kätilö kyllä väitti, että kyllä siinä ihan kaikin voimin on syytä ponnistaa. No minä kuitenkin itsepäisesti aloitin ponnistamaan arvioni mukaan 20 %:n voimalla, eikä kätilö sanonut mitään, ettei riittäisi. Vähän ajan päästä sitten kysyin, että miten siellä menee, että tarviiko ponnistaa kovempaa, niin kätilö oli kovin hämmästynyt, että enkö ponnista täysillä. Mua aivan nauratti, että en todellakaan, mihin kätilö sanoi nopeasti, että kyllä tämä ponnistusvoima on aivan riittävä.



Että ei tosiaan hikeä pukannut, on mulla joskus kovempaa kakkaakin ollut.

ja synnytyksessähän se jatkuu ja jatkuu.... itsellä kesti 21 h, ei tietenkään ollut jatkuvaa kipua mutta joka supistuksella se saatanan tuska yllätti kovuudellaan. Eihän sitä jälkeenpäin enää muista mutta kertaakaan tuon jälkeen en ole enää itkenyt ja purrut nyrkkiäni kivusta. Siinä vaiheessa kun menin sairaalaan, kipu oli ihan pientä... ja supistuksen tullessa tuskin pysyin jaloillani.

en ehtinyt saada puudutteita lainkaan, mutta supparit oli ne pahimmat. koko kropassa tuntui menkkakipuja todella voimakkaasti.

jossa kivunlievityksenä ilokaasu ja epiduraali. Mun mielestö pahinta oli jatkuvat supistukset avautumisvaiheessa kun ei vielä saanut mittän kivunlievitystä. Itse synnyttäminen ei ollu mulle kivuliasta ollenkaan, epiduraali onnistuttiin ajoittamaan ihan täydellisesti.



En yhtään häpeile tai pidä pahana sitä, että halusin TODELLISEN kivunlievityksen, ainakin nyt mulla jäi tosi hyvä mielikuva koko tapahtumasta. Ja niinhän se on että lopputulos on ihan minkä tahansa kivun ja kärsimyksen arvoinen!

kun kipulääkettä piti alkaa purkamaan

vaan esikoiseni tuli maailmaan sektiolla. Ennen sektiota luin monestakin paikasta, että sektiosta toipuminen on kivuliasta, vaikeaa, ei pääse liikkumaan jne. Eikä kohdallani ollut todellakaan näin!

Liikuin jo vauvaa kanniskellen ympäri huonettani sairaalassa 24h sektion jälkeen. Toki siinä se vuorokausi on maattava, mutta äkkiä se menee. Tuskin alateitse synnyttäneetkään lähtevät samana päivänä kahvilaan haahuilemaan. Minun ei edes tehnyt mieli ylös siitä sängystä.

Sain kipulääkkeitä tosi hyvin, en oikeastaan edes ehtinyt pyytää niitä.

En tiedä onko sektion jälkeiset kivut pahemmat kuin synntyskivut, mutta minusta sektion jälkeen ei ollut minkäänlaisia kipuja. Toki oli oltava supervarovainen kun esim kääntyi sägyssä kyljeltä toiselle ja valehtelematta siihen meni ainakin 5min, oli oltava kieli keskellä suuta. Hankalaa? Kyllä, Kivuliasta? Ei.

Minulle esim hampaan poistosta aiheutunut särky on ollut moninverroin pahempaa kuin sektion jälkeinen kipu.

Tosiaan, voi olla erilaisia synnytyksiä ja erilaisia sektioita. MInulla on erittäin alhainen kipukynnys. Ehkä se, että kerroin että pelkään kipua (ei kuitenkaan ollut pelkosektio, vaan lapsi oli perätilassa, olin toivonut alatiesynnytystä) aiheutti sen, että sain kipulääkkeitä paljon? En tiedä.

Nyt olen taas raskaana ja alatie suunnitteilla. Aion pyytää niin paljon kipulääkettä kuin mahdollista. Pelkään juuri sitä, etten voi toimia synntyksessä jos pelkään sitä kipua...

väsynyt vain kuin urheilusuorituksen jälkeen. Jaksoi aivan toisella tavalla nauttia vauvasta kuin sektion jälkeen, jolloin oli ihan pihalla ja katseli, kun mies hoiteli vauvaa. Leikkaukseen liittyy suurempi riski komplikaatioihin, jolloin toipilasaika voi pitkittyä. Pelon ja kivun voittamisen jälkeen endorfiinimyrsky on melkoinen ja äitiyden tunne vahva.

alakautta ekalla kerralla ainoana kivunlievityksenä ilokaasu ja toisella kerralla en ehtinyt saada mitään kivunlievitystä paitsi ponnistusvaiheessa sitä muutaman kerran henkäisin. Molemmilla kerroilla ne supistukset on sattunut aivan järkyttävän paljon ja ponnistusvaihe jostain syystä vielä enemmän. Silloin on todellakin tuntunut, että repeää kahtia, vaikkei mun lapset ole olleet edes mitään isoja. Kipu synnytyksen loppupuolella on ollut niin kovaa, että olen ihan oikeasti luullut, että kuolen siihen. Vaikka tokassa synnytyksessä tietenkin tiesin, etten kuole, niin siltä silti tuntui. Enkä liioittele yhtään. Kukaan muu ei voi tietää, miten paljon jotain muuta ihmistä synnytys on sattunut. Ja kun aina sanotaan, että se kipu unohtuu, kun lapsi on syntynyt, niin mulla meni ekan synnytyksen jälkeen noin vuosi ennen kuin se kipu alkoi unohtua ja tuntui, että voisin joskus toisen lapsen synnyttää. Varmaan ekat pari kuukautta se kamala kipu pyöri joka päivä mielessä. Ja tokan synnytyksen jälkeen päätin, etten kolmatta kertaa sitä enää tee ja se päätös on pitänyt ja tulee pitämään. Jos olisi ollut vähemmän kivulias synnytys, olisin ehkä kolmannen lapsen halunnutkin.



Ja tämä ei ollut ensisynnyttäjjien pelottelua, vaan vastasin vaan ap:n kysymykseen. Onneksi synnyttäminen ei kaikilla satu yhtä paljon kuin mulla ja kaikenlaisia kivunlievityksiä kyllä suosittelen, kun itsellä ne jäi saamatta.