Kuinka paljon se synnytys sattuu - oikeasti?

3 synnytystä takana voin sanoa,että oli helvetillistä. Viimeisessä luulin oikeasti,etten selviydy siitä hengissä.

mutta onneksi sen unohtaa nopeasti!



Ja kyllä sen kivun kanssa pystyy kuitenkin pärjäämään. Supistukset tulevat yleensä pienin välein, lopussa tosin voi tuntua sen olevan loputonta supistusta, mutta sitten ollaan jo oikeasti lopussa.



Puudutusaineet on myös keksitty, joten ei siellä kenenkään tarvi "kitua".

Ihmettelen, että joku hankkiutuu uudelleen raskaaksi. Sulaa hulluutta....



Puudutteet ja kivunlievityksetkin saa jos saa....

olen päässyt tosi vähällä, 1 synnytys takana. supistuksia oli 12 tuntia, jotka tuntuivat tosi kovilta menkkakivuilta, mutta ne kesti. ilokaasusta ei ollut mihinkään. sen jälkeen sain epiduraalin, joka vei kivun niin, että ponnistaminenkin oli kuin isolla kakalla käyminen. ei sattunut ollenkaan. olisin seuraavana päivänä voinut synnyttää uudelleen, ihan oikeasti.

Puudutteen saa, jos kätilö tai lääkäri katsoo että on sopiva aika antaa se. Yleensä ei ole. Ja voi olla, että puudutus ei auta lainkaan/juuri lainkaan. Esimerkiksi minulla on ponnistusvaiheessa helvetillinen kipu oikeassa nivusessa, siihen auttoi yhdellä kerralla epiduraali vähän, toisella kertaa spinaali ei ollenkaan. Ja puudutuksia on todellakin pitänyt VAATIA.



Jälkisupistuskivut samoin ovat olleet kohdallani kuvaamattoman kauheita, eikä mikään kipulääkemäärä ole riittänyt. Olen myös voinut pahoin, mikä varmaan on vaikeuttanut lääketablettien imeytymistä. Piikkinä kipulääkettä on annettu yhteensä ehkä neljä kertaa. Kipupumppu olisi paikallaan synnytyksen jälkeen!



Alapään kipu sen sijaan on minulla ollut ihan siedettävää tikeistä ja repeämistä huolimatta.



5xbeen there

Sattuu saatanasti ja pitää tosiaan VAATIA kivunlievitystä. Onneksi mun mies on tosi jämäkkä, että sen suhteen sain apua kun itse olin heikossa hapessa.

Jossain vaiheessa synnytystä sitä ehti luulemaan, että sen kovempaa kipua ei voi tunteakaan ja sitten hetken päästä huomaa olleensa pahasti väärässä. Kipu vaan yltyy ja yltyy käsittämättömiin lukemiin: "ensin pelkää kuolevansa ja sitten pelkää ettei kuolekaan..."



Mulla esim. leikattiin väliliha ilman puudutusta ja tuli lisäksi II asteen repeämät, mutta se kipu ei yltänyt lähellekään pahinta supistuskipua.



Joku saa hyvät puudutteet ajoissa ja onnittelut heille. Toiset taas ei saa tai ehkä saa ihan loppuvaiheessa vasta...

Itsellä oli kovat poltot ennen kuin epiduraali alkoi vaikuttaa. Sitten tuli onni ja autuus. Kuitenkin ponnistamisvaiheessa epiduraalista ei enää ollut iloa. Silloin tuntui että vauva ei ikinä tule elävänä maailmaan. Kipu oli kova. Toisaalta kipu hellitti heti kun vauva vihdoin syntyi ja hänet sai syliin. Silti synnytyskipuun verrattavissa oli 2vk synnytyksestä kestäneet repeämishaavat, kun niihin meni vessassakäydessä virtsaa. 2vk pidättelin pissaa mahdollisimman pitkään ja join mahdollisimman vähän.

ponnistusvaihe 3h. Vauva 4700g. Ja eka kertaa alakautta.

Paitsi ettei fyysinen kipu ole aina samanasteista (toisen synnytys on vaikea, toisen helppo, eikä kysymys ole välttämättä siitä että joku olisi jotenkin muka urhea ja toinen heikko) niin onhan siinä psyykkisiäkin tekijöitä vaikka kuinka paljon. On ihan eri asia kokea kipua jonka tietää kohta loppuvan ja johtavan vauvan syntymään, kuin kokea kipua jonka ei usko koskaan loppuvan ja pelkää johtavan kuolemaan (esim. syöpätapauksissa).

Mutta useimmille synnytyskipu on suurinta kipua mitä koskaan on kokenut tai tulee kokemaan. Ainakin ensisynnytyksessä sitä helposti ajutuu kivun myötä tilaan, jossa ei enää olekaan varma selviääkö hengissä vai ei. Se kipu on niin kokonaisvaltainen, ettei se vauva siinä tilanteessa mielessä juuri ole ja tarvitaan varsin paljon mielenlujuutta, että pystyy täysin vakuuttumaan siitä, että kaikki päättyy onnellisesti.

Synnytyksen aikainen kuolemanpelko on hyvin yleinen ilmiö.

Paitsi ettei fyysinen kipu ole aina samanasteista (toisen synnytys on vaikea, toisen helppo, eikä kysymys ole välttämättä siitä että joku olisi jotenkin muka urhea ja toinen heikko) niin onhan siinä psyykkisiäkin tekijöitä vaikka kuinka paljon. On ihan eri asia kokea kipua jonka tietää kohta loppuvan ja johtavan vauvan syntymään, kuin kokea kipua jonka ei usko koskaan loppuvan ja pelkää johtavan kuolemaan (esim. syöpätapauksissa).

Synnytyskertomuksessa ei lue mitään.

taas ollut aika helpot synnytykset. Ekan jälkeen olin että tässäkö se nyt olikin! Eli muutamalla irvistyksellä selvisin siitä. Toisella kerralla sattui hieman enemmän, tosin sekin meni tosi helposti. 45 min ennen lapsen syntymää ja siis ennen kun olin saanut mitään kivunlievitystä, kuvasin miestäni naureskellen videokameralla. Välillä vaan kihisen kun supisti että missä se lääkäri viipyy! Ja silloin oli kipu pahimillaan... Ponnistamisen tarvetta odottelin jalkojani rummutellen ja "trallatellen".

Minusta kulmakarvojen nypiminen on melkeinpä inhottavampaa kuin synnyttäminen...

vaikka olen monelta kuullut että supistusvaihe olisi ollut pahempi (ainakin jos kivunlievitys käytössä). Omalla kohdallani aika vaikeat repeämät aiheutti ponnistusvaiheessa ne (infernaaliset) tuskat, mutta suurin osa kai yleensä repeää paljon vähäisemmin kuin mitä minulle kävi - vauvan virheasennosta johtuen.



Yritän siis sanoa, että synnytykset kun vaihtelevat vammojensa puolesta suuresti, niin tietenkin jo senkin takia kipu vaihtelee.

minulla repesi siis sekä sisä- että ulkosynnyttimet

Synnytyksessä supistuskipuja pahempaa on minulla ollut ponnistusvaihe, kun kivusta selviämisen lisäksi on jaksettava aktiivisesti ponnistaa. Mulla kaikki lapset (3 kpl) ovat syntyneet kasvotarjonnasta, jonka takia ponnistusvaiheet ovat olleet pitkiä.

Riippuu niin paljon synnytyksestäkin.



Sanoisin, että pahimmillaan niin kovaa ettei sitä kestä. saattaa jopa taju lähteä.

minulla on migreeni ja olen jäänyt auton alle ja minulle on jouduttu tekemään operaatioita ilman riittävää puudutusta (kudosten tulehtumisen takia puudutus oli hankalaa) - eikä mikään edes etäisesti muistuta synnytyskipua?!

Ei sitä kipua voi kuvata. Se on kestämätön, paitsi että sen kestää, koska se on kestettävä, ei ole vaihtoehtoja. Mutta kyllä se mulla oli loppuvaiheessa sitä luokkaa, että kontrolli katosi täysin.



Mutta ei kuitenkaan mitään traumoja jäänyt - kyllä voin kuvitella itseni samoissa puuhissa vielä tulevaisuudessakin. Kipu oli sanoinkuvaamaton, mutta ei tullut mitään repeämiä tms. Kun lapsi oli ulkona, kipu loppui kuin seinään. Mielenkiintoinen kokemus kaiken kaikkiaan kuitenkin. Eka oli suunniteltu sektio ja kyllä voin sanoa, että se oli 10000000000000 kertaa helpompi tapa synnyttää.

Viisi synnytystä takana, joista neljä lasta.

Kipeää tekee, mutta puudutus auttaa kyllä aivan hyvin, olo on puudutuksen jälkeen aivan "taivaallinen" , mitä sitten tarkoittaneekaan?



Itselläni aika korkea kipukynnys, mutta esim. hammaslääkäriä pelkää aivan mahdottomasti, että vaikka synnytän kun siihen hampilääkärin tuoliin istun ja siinä on kyllä tultu istuttua ihan tarpeeksi.



Synnyttäminen on aika työlästä, lähinnä se ponnistusvaihe, tuntuu, että voimat ei meinaa riittää puristamaan lasta ulos tai lähinnä pää, loppuhan tulee itsestään.