Te jotka olette masentuneita/ahdistuneita,

-koulukiusausta

-alkoholisoitunut isä

-yksi väkivaltainen parisuhde

hyvä ja silti voi masentua / ahdistua.

todellakaan kaikki huonon lapsuuden ja vanhemmat omaavat ihmiset masennu, mutta kyllä mulla oli myöskin alkoholisoitunut isä, piittaamaton äiti sekä koulukiusausta. Huonot sosiaaliset taidot ei myöskään auttaneet asiaa, mulla oli vain yksi ystävä ala-asteelta lukioon. Mutta esim. tuo ainoa ystäväni oli samalla tavalla kiusattu kuin minäkin, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään masentumisia, koska hänellä oli hyvät kotiolot vastapainona.

jokin ollut kurjasti. Tosin olihan hänen isänsä valtavan työtaakan alla ja se säälitti kovasti äitiäni. Lisäksi äitini ahdistui siitä, kun opettajat eivät antaneet kunnon numeroita työläisen lapsille oppikoulussa. (osa opettajista syrji tuolla perusteella.)



Äitini oli peheensä ainoa lapsi ja isänsä raatoi, jotta koulumaksut saataisiin maksettua. Se harmittaa äitiäni ja se, että isänsä kuoli nuorena sitten työn aiheuttamaan sairauteen.



Hän on vakavasti masentunut. On ollut jo kauan.

ei kurja mutta hurja nuoruus ja iän myötä yhä parempia ihmissuhteita.



Omalla kohdallani mielestäni pelastukseni oli mummi, oikea enkeli, asui vaan aika kaukana.



Mutta rakasti ja välitti ja on edelleenkin suuri esikuvani.

kyse oli tilapäisestä aivokemian häiriöstä (johon perinnöllinen taipumus). Vuoden lääkityksellä tila korjaantui, ja nyt olen jo toista vuotta "ihan normaali".

Toki omaan pessimismiin taipuvaisen luonteen, mutta se ei ole kasvatuksen seurausta.



Lapsuuteni ja nuoruuteni olivat hyviä.

Eikä minua kiusattu koulussa. Mutta sitten tuli huono miesvalinta. Sattui alkoholisti mieheksi...

12v hänen kanssaan ajoi masennukseen ja myöhemmin uudessa suhteessa erittäin vakavat ongelmat lapsen kanssa ja siihen vielä päälle työuupumus.



T: Kahdesti sairastunut, nyt jo parantunut.

Siis mitä nyt elämän peruskuhmuja kuten sydämen särkymistä tms. Mutta siis vanhemmat ovat olleet ihania, rakastavia lähes täydellisyyttä hipovia kasvattajia. Asuin lintukodossa jossa en nähnyt ympärilläni suurempia murheita, mutta silti minut kasvatettiin kestämään vastoinkäymisiä. Minulla on myös ollut aina hyviä ystäviä, mukava työpaikka ja nyt asun yhdessä rakastavan miehen kanssa kauniissa kodissa.

Silti viimeisen vuoden muutokset (muutto, työelämästä opiskeluun siirtyminen) yhdessä täydellisyyden hakemisen kanssa ovat ajaneet minut ahdistukseen ja lievään masennukseen.

persoonallisuushäiriöinen vanhempi. Perhe-elämä yleisesti ottaen sen mukaista.

tunne perhetyttöjä/ pyhäkoulutyttöjä joiden mies on ollut narsisiti - se riitti masennuksen puhkaisemiseen



liian helppo lapsuuskin voi olla este itsensä puolustamiselle

Tästä voisin lisääkin kuulla. En tietenkään oleta että kaikki joilla jollain tapaa huono lapsuus olis masentuneita. Vaan mietin että mistä juontaa juurensa se että saman perheen toinen lapsi on masentunut/ehkä juuri pessimistinen ja ahdistuu helposti. Toinen ihan normi tapaus sitten ei masennusta. Ja todennäköisesti samanlaisen lapsuuden eläneet. Toisaalta toinen juuri koulukiusattu ainakin jossain määrin ja vaikea murrosikä,huonoa seuraa(miehet). Jotenkin koko ikänsä aivan kuin vetänyt puoleensa vaikeuksia ja ongelmia. ap

voi potkia ja hakata ja uhata leikellä sakset kädessä kappaleiksi hengiltä perheen toista poikaa ja toista poikaa samaan aikaan lelliä kuin prinssiä ja suojella tätä kaikilta vastoinkäymisiltä.



-kokemusta on-

no esim. siskoni ei ole koskaan virallisesti kärsinyt mielenterveysongelmista eikä ole ollut masentunut, mutta hän on mm. sanonut kokevansa itsensä sukupuolettomaksi, eikä hän ole 30 ikävuoteen mennessä koskaan seurustellut miehen tai naisenkaan kanssa. Lisäksi hän saattaa mennä viemään roskia kalsareissa ja paidassa, ei siis ilmeisesti tajua, että ihmiset kiinnittäisivät häneen mitään huomiota missään tilanteessa..syömisen kanssa hänellä oli pitkään ongelmia, tosin vain kaikkien muiden paitsi hänen itsensä ja vanhempieni mielestä.

Vanhemmat hyvissä ammateissa, meidän lasten kanssa oltiin kaikki vapaa-aika, alkoa ei käytetty, vanhempien parisuhde hyvä. Minua ei kiusattu koulussa ja olin hyvä oppilas. Kavereita oli.



Itse olen herkkä ja perfektionisti. Lisäksi koen syyllisyyttä helposti kaikesta.



Minulla ehkä suurin vaikuttaja taustassa on äiti ja äidin dominoiva rooli. Minut kasvatettiin kiltiksi tytöksi, joka ei koskaan rutise, kiukuttele tai ole hankala. Äitini ei hauku perhettään, mutta dominoi omilla tunteillaan koko perheen mielentiloja. Enimmäkseen menee hyvin, mutta pienikin vastoinkäyminen kaatuu kaaoksena kotona, jossa äiti itkee ja masentuu. Nämä vastoinkäymiset saattoivat olla esimerkiksi sanaharkkoja työmaalla ja niiden mukaan elettiin viikkoja.

En tiedä miksi masennuin, ehkä se oli sitten synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta tuli vasta kun lapsi oli 8kk:tta vanha.



Olen saanut hyvän kasvatuksen, vanhemmat huolehtivaisia, ei viinaa, ei väkivaltaa, turvallinen koti, kaksi pikkusiskoa, koulussa pärjäsin keskivertona, olen opiskelut korkeakoulututkinnon, esimiesasemassa työelämässä... mutta jokin ei vaan toiminut.



En tiedä, mut lääkkeistä ei ollut minulle apua, menin huonompaan kuntoon, en tiedä miksi, koitettiin kolmea eri lääkettä, voin todella huonosti, ja lopetin lääkityksen, nyt voin hyvin, ja yritämme toista lasta.

Ensinnäkin, sisaruksetkin elävät tavallaan "eri perheessä". Vanhemmilla on jokaiseen lapseen omanlaisensa välit ja jos sisaruksilla yhtään ikäeroa, niin perheen tunneilmapiiri voi olla heidän lapsuuden herkkien vuosien aikana ihan eri.



Toinen lapsista saattaa olla just herkässä iässä, kun vanhemmilla aviokriisi, sairautta, taloushuolia tms. ja toinen lapsista on taas erilaisessa kehitysvaiheessa, kun perhe tuossa tilanteessa.



Eli identtistä lapsuutta ei tunnesiteiltään ja muiltakaan osin ole edes sisaruksilla.



Toisekseen, tietyt tempperamenttityypit, psyyken rakenteet on herkempiä psykologiselle stressille kuin toiset. Tämäkin siis vaikuttaa siihen, että puhkeaako vaikeiden kokemusten myötä masennus, vai ei.



Psyykkinen stressi myös kasaantuu vuosien mittaan. Jos on ollut jo vaikea lapsuus, koulukiusaamista tms., niin sitten vaikkapa työttömyys tai muu elämän kriisi saattaa puhkaista masennuksen.



Monet tekijät vaikuttaa. Mutta kai sitä tosi hyvistäkin oloista tuleva voi sairastua masennukseen/ahdistukseen. Itse en kyllä tunne yhtäkään, jolla olisi ollut stabiili, hyvä tunneside vanhempiinsa ja kärsisi aikuisena masennuksesta/ahdistuksesta. Kyllä taustalla minun henk.koht. tuntemissani tapauksissa on

aina ollut tietynlaista turvattomuutta suhteessa

vanhempaan, vaikka mitään katastrofilapsuutta ei olisikaan ollut..

onko teillä poikkeuksetta kurja lapsuus,vielä kurjempi nuoruus?

- Ihan tavallinen lapsuus, kodin puolesta. Ala-asteella mua kiusattiin suurin osa kuudesta vuodesta, yläasteellakin kiusattiin jonkin verran, mutten enää jaksanut niin ottaa siitä itteeni. Mulla oli enemmän kavereita silloin.

Huonoja ihmissuhteita,huonot välit toiseen tai molempiin vanhempiin?

- Eipä juuri, vanhempiin ihan hyvät välit.

Menneisyys täynnä luurankoja ja aaveita?

- Eipä juuri niitäkään.

Vai voiko ihan tavallisen lapsuuden elänyt ahdistua masennukseen asti muuten vain? Ehkä huonosti ilmaistu,ymmärtääköhän kukaan? Lähteekö se aina lapsuudesta asti? Vai onko se joku ominaisuus mikä joillakin on vallitseva? Onko masentuneen vanhemmat aina menny lapsen kohtelussa täysin metsään? Surullinen ajatus mutta kysympä silti.

Kyllä mä oon sitä mieltä, että lapsuus vaikuttaa asiaan paljon, ellei eniten. Mun vanhemmat oli varmaan aika keskivertovanhempia, mutta kun ajattelen lapsuuttani nyt aikuisena, on selvää, että olisin tarvinnut enemmän rajoja, struktuuria, rutiinia ja kannustusta. Vanhempani eivät oikein osanneet vaatia minulta, kun ilmeisesti olen aika älykäs ja lapsena varhaiskypsä, mutta luulen, että mulla on adhd (tai joku tarkkaavaisuushäiriö), jonka takia en ole oikein osannut hoitaa koulua ja opiskelua. Vanhempien olisi pitänyt pitää huolta enemmän mun koulunkäynnistä, eikä olettaa, että selviän yksin pelkällä älyllä (mun isoveli on taas ihan supertunnollinen, eikä hänen koulunkäyntiinsä tarvinnut koskaan puuttua).

Koulukiusaaminen on tietenkin vaikuttanut paljon. Muistan, että mulla oli itsetuhoisia ajatuksia jo 9-10-vuotiaana.

Eli sanoisin, että mun mielenterveyteen on vaikuttaneet eniten tuo tarkkaavaisuushäiriö ja koulukiusaaminen, niiden jälkeen kolmas tekijä on se, että vanhemmat eivät osanneet tehdä noille kummallekaan oikein mitään.

-vaikea lapsuus

-alkoholisti yh äiti

-suvussa mielenterveysongelmia, eli perinnöllistäkin

-parisuhdeväkivaltaa ja alistamista

-vähän ystäviä

-rahapula johtuen muiden hyväksikäytöstä

- koulu ja työpaikkakiusaamista



Tilanne nyt:

-usean vuoden terapia takana, lapsuus helpompi hyväksyä, kiusaamista pelkään edelleen

-rajat alkoholisoituneeseen äitiin kunnossa

- lähdin huonosta parisuhteesta, nyt ihana miesystävä, kaunis koti ja turvallinen olo

- muutama hyvä ystävä, paljon kirjekavereita, jonkin verran nettituttuja, miehen kautta hänen sukuaan

- uusi työpaikka jossa viihdyn (olen melko paljon omissa oloissa, muutama työkaveri jotka kohtelevat ihan neutraalista)



Edelleen jonkin verran masennuskausia. Epäilevät että olis maanisdepressiivisyys kyseessä. Maanisuutta en itse edes tunnista.

Siksi psykpolilla usein tehdään kattavat verikokeet tämäntyyppisten häiriöiden poissulkemiseksi.

äiti, joka on ollut hyvin arvaamaton. En oikein vieläkään tunne itseäni, en oikeastaan tiedä mitä haluan tai mistä pidän.

Isäni oli väkivaltainen ja äitini käytti tätä hyväkseen keksimällä minusta valheita isälleni, esim. että olin varastanut kaupasta, olin huutanut äidilleni ja pahoittanut hänen mielensä, jolloin isäni yleensä antoi minulle nahkavyöllä selkään.

Äitini myös saattoi toisena päivänä haukkua jonkun kaverini "se Anna on sellainen ällöttävä tyyppi, sen kanssa et ole" ja viikon päästä kysyä "miksi Annaa ei ole näkynyt, eikö hän ole ystäväsi enää?". Minua haukuttiin, uhkailtiin, pahoinpideltiin koko lapsuus ja nuoruus. Olin myös koulukiusattu, mutta jos sanoin äidilleni jotain siihen viittaavaakaan kommentti oli "mä oon ihan oikeassa, et sä oot niin ällö, ettei muutkaan susta pidä". Eräs surullisimmista muistoistani on kun minulla alkoi kuukautiset ja en ollu varma asiasta vuoto oli ruskeaa (kuukautisista ei oltu koskaan puhuttu), niin äitini tuli roikottamaan likaisia pikkuhousuja siskoni nähden naamani eteen ja nauroi kuinka tyhmä olen kun en tuollaista asiaa tajua.



Olen alkanut epäilemään, että hän on narsisti.



Edelleen herään useina öinä ja ahdistuneena itken. Pelkään ihmisiä, tunnen jatkuvaa häpeää kaikesta, pienikin vastoinkäyminen romahduttaa minut, en kestä jos joku ihminen ei pidä minusta, vaan yritän mielyttää häntä kaikin tavoin, en sano vastaan kenellekkään.

Oman lapsen saannin myötä nämä tunteet on vahvistuneet. Jotenkin on vaan niin käsittämätöntä, että omaa lastaan kohtelee noin.