Lue keskustelun säännöt.
Täällä on kysytty mitä traumoja alle 3-vuotiaana aloitettu päivähoito
01.01.2010 |
saa aikaan, esim. kuinka näkyy aikuisiässä.
Tieteellisisesti kestävin päivähoidon vaikutuksia selvittävä tutkimus, jossa mukana 27 eri yliopistoa ja tutkimuskeskusta, kertoo ison kuvion:
- Kun tuhansia lapsia seurattiin vuosia, havaittiin etä hoitopäivän pituus, varhainen aloitusikä ja ryhmän suuri koko sekä levottomuus olivat koulu- ja murrosiässä yhteydessä sellaisiin asioihin kuin sosiaalisten taitojen ja empatian puute, omien etujen ajaminen, röyhkeys, tottelemattomuus, vastaan sanominen aikuisille, levottomuus ja keskittymiskyvyttömyys.
Liisa Keltikangas-Järvisen mukan on hyvä kysymys, onko koulumaailman nykyisellä levottomuudella tekemistä päivähoidon ongelmien kanssa.
Professorin mukaan lapsen tulisi saada kasvaa ainakin n. puolitoista vuotiaaksi kotona. Alle 3-vuotiaille perhepäivähoito on parasta.
Vasta yli 3-vuotias voidaan sijoittaa ryhmään, mutta tutkimuksissa todetut ryhmäkoot ovat hätkähdyttävän pieniä: 3-vuotiaille vain 6-8 lasta.
Nykyisellään laatu on kehno, koska laadun perusmittarit lasten kannalta, eli hoitoryhmän koko, hoitajien pysyvyys ja hoitopäivän pituus näyttävät monin paikoin punaista.
Suomen päivähoitojärjestelmä syntyi yhteiskunnan myllerryksessä, jossa maaltamuutto oli voimakasta ja äidit lähtivät palkkatyöhön. Järjestelmä luotiin lapsen pelastamiseksi jäämästä heitteille.
Professori ihmettelee miksi järjestelmä on sittemmin saanut sellaista hehkua, että moni luulee päivähoidon olevan lapselle jopa paras ratkaisu.
Nykyään käytössä on uutta tietoa lapsen aivojen kehityksestä. Jos se saisi sanella, sellainen käsite kuin alle kolmivuotiaan subjektiivinen oikeus päivähoitoon romutettaisiin.
Alle kolmivuotiailla tlisi olla subjektiivinen oikeus kasvaa kotona. Oikeus vanhempiin.
Älyllinen rehellisyys edellyttää sen toteamista että lapsi ei tätä oikeutta tarvitse, mutta yhteiskunta ja työelämä tarvitsevat.
Normaali pikkulapsi ei tarvitse kehittyäkseen päivähoitoa. Tarpeellista tai välttämätöntä päivähoito on vain ongelmaperheiden lapsille, joille hoitopäivä tarjoaa esimerkiksi lämpimän aterian ja jopa suojan vanhempien aggressiivisuudelta.
Professoria häiritsee se, että päivähoitoa perustellaan asioilla, jotka eivät oikeasti ole sidoksissa päivähoitoon: esimerkiksi kavereilla, pihalla leikkimisellä ja ongelmaperheiden auttamisella.
Professori pitää myös lähtökohtana sitä, että äidit osallistuvat jatkossakin työelämään. Tarvitaan siis päivähoitoa, mutta lapsen kehityksen mukaista päivähoitoa.
Kotonaolo houkuttaisi kymmenkuisen ja kävelemään opettelevan lapsen äitiä, mutta asuntolaina ja esim. miehen lomautusuhka puhuvat vastaan.
Kehityspsykologiaan erikoistunut professorin mielestä pahin mahdollinen aika erota äidistä on vierastamisikä 9-10 kuukautta. Se järkyttää perusturvallisuutta. 1-vuotiaanakin parempi, mutta se ei vielä mahdollista siirtymistä suoraan ryhmään.
Puolitoistavuiotiaaksi saavutetaan tietty kiintymyssuhteen vaihe, jolle jatkokehitys rakentuu.
Jokainen kuukausi, jolla kotona oloa venytetään pienellä lapsella, on lapselle hyväksi. Jokainen tunti, joka on isomman hoitopäivästä pois on lapsen etu.
Vuoden, puolentoista ja kolmen vuoden etapit ovat kuin luonnon lakeja. Eri vaiheissa opitaan eri asioita. Se, mitä lapsi oppii, ei ole niinkään yhteydessä ympäristön virikkeisiin eikä hoitajien koulutukseen, vaan lapsen aivoihin.
Suuri ryhmä haittaa aivojen kehitystä.
Isoon ryhmään tuikatun puolitoistavuotiaan tuntemuksia on mahdoton saada selville, mutta samalta saattaisi tuntua länsimaalaisesta kiinalaisella torilla: ihmisiä on valtavasti, et ymmärrä puhetta, yrität löytää tuttuja, ahdistaa.
Liian aikaisin suuressa ryhmässä haittaa lapsen älyllistä kehittymistä ja kielellistä kehitystä. Tästä on selvä tutkimusnäyttö.
Aivot kehittyvät voimakkaasti. Alle kolmivuotiaalla jatkuva melu haittaa aivojen kehitystä.
Varhaiskasvatuksesta voi puhua vasta yli kolmivuotiaiden kohdalla. Sitä nuoremmilla on kyse hoivasta.
Kommentit (77)
poikia/tyttöjä.sosiaaliset taidot ym.taidot täysin hukassa olevia.
todistettu seuraamalla tuttavien lapsia joista osa päiväkodissa ja osa kotihoidossa.ps.lopettakaa päiväkodin mollaus.siellä oppii monia taitoja ja saa kavereita!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja ristiriitaista - ensin itse toteaa, ettei pienen lapsen tuntemuksia saada selville, koska pieni ei osaa ilmaista itseään eikä aivoista voi imuroida mitään. Sitten heti perään jo toteaakin, että kyllä kehityspsykologi varmaan tuntee lapsen läpikotaisin. Miten edellisen asian tietäen jälkimmäinen voisi olla mahdollista?!
Ei ole sama asia, kuunteleeko
puolitoistavuotiaasi tuttujen perheen jäsenten puhetta vai täysin vieraiden ja koko ajan vaihtuvien ihmisten puhetta. Ja se ei ole sitä paitsi se pointti tässä jutussa! Tulokset kertoivat, ettei tuon ikäisen tuntemuksia voi saada selville, koska ei sen ikäinen pysty kertomaan miltä jokin asia tuntuu (siis kunnolla kertomaan). Kyllä varmasti kehityspsykologi tuntee lapsen kehityksen läoi kotaisin. Sinä väität tämän tutkimustuloksen olevan lapsen aliarvioimista! Oikeastiko väität, että puolitoistavuotiasta lasta aliarvioidaan, jos sanotaan että hoitoon vieminen vaarantaa hänen kehitystään!? Oletko sinä siis vanhempi, joka odottaa lapsensa selviävän asioista aivan liian varhain, ennen kuin lapsella on siihen mitään todellisia valmiuksia?
Tässä kaiketi oletettiin, että keskusteluun osallistuvilla olisi jonkinlainen peruskäsitys asiaan liittyvästä tiedosta.
Siis näetkö ristiriidan siinä, että
1.Keltikankaan mukaan puolitoistavuotiaan on hankala eritellä ja ilmaista päivän aikana kertyneitä kokemuksiaan. Ts. "vaikeata imuroida aivoista niitä juttuja"
2. Kehityspsykologia (kuten Keltikangas)tuntee puolitoistavuotiaan keskimääräisen kokemusmaailman perustuen rakentuneeseen kapasiteettiin (skeemojen yms muodossa)ja muodostaa tästä keskimääräisiä johtopäätöksiä.
Selitätkö, että mikä ristiriita näiden kahden tekstissä mainitun olosuhteen välillä vallitsee. Kuinka ne sulkevat toisensa pois?
ja ristiriitaista - ensin itse toteaa, ettei pienen lapsen tuntemuksia saada selville, koska pieni ei osaa ilmaista itseään eikä aivoista voi imuroida mitään. Sitten heti perään jo toteaakin, että kyllä kehityspsykologi varmaan tuntee lapsen läpikotaisin. Miten edellisen asian tietäen jälkimmäinen voisi olla mahdollista?!
Ei ole sama asia, kuunteleeko
puolitoistavuotiaasi tuttujen perheen jäsenten puhetta vai täysin vieraiden ja koko ajan vaihtuvien ihmisten puhetta. Ja se ei ole sitä paitsi se pointti tässä jutussa! Tulokset kertoivat, ettei tuon ikäisen tuntemuksia voi saada selville, koska ei sen ikäinen pysty kertomaan miltä jokin asia tuntuu (siis kunnolla kertomaan). Kyllä varmasti kehityspsykologi tuntee lapsen kehityksen läoi kotaisin. Sinä väität tämän tutkimustuloksen olevan lapsen aliarvioimista! Oikeastiko väität, että puolitoistavuotiasta lasta aliarvioidaan, jos sanotaan että hoitoon vieminen vaarantaa hänen kehitystään!? Oletko sinä siis vanhempi, joka odottaa lapsensa selviävän asioista aivan liian varhain, ennen kuin lapsella on siihen mitään todellisia valmiuksia?
sillä Keltikangas on kaiketi kehityspsykologi eikä kehityspsykologia, ja mitä ihmettä mahtaa tarkoittaa "...tuntee puolitoistavuotiaan keskimääräisen kokemusmaailman perustuen rakentuneeseen kapasiteettiin" - taitaa olla joku änkkö ja sönkkö viidettä kertaa sykolokikouluun yrittänyt avoimen yliopiston tai kyökkikoulun kasvatti esittämässä jotain.
Perustuen = siten, että perustuu
Tässä kaiketi oletettiin, että keskusteluun osallistuvilla olisi jonkinlainen peruskäsitys asiaan liittyvästä tiedosta.
Siis näetkö ristiriidan siinä, että
1.Keltikankaan mukaan puolitoistavuotiaan on hankala eritellä ja ilmaista päivän aikana
kertyneitä kokemuksiaan. Ts. "vaikeata imuroida aivoista niitä juttuja"
2. Kehityspsykologia (kuten Keltikangas)tuntee puolitoistavuotiaan keskimääräisen kokemusmaailman perustuen rakentuneeseen kapasiteettiin (skeemojen yms muodossa)ja muodostaa tästä keskimääräisiä johtopäätöksiä.
Selitätkö, että mikä ristiriita näiden kahden tekstissä mainitun olosuhteen välillä vallitsee. Kuinka ne sulkevat toisensa pois?
ja ristiriitaista - ensin itse toteaa, ettei pienen lapsen tuntemuksia saada selville, koska pieni ei osaa ilmaista itseään eikä aivoista voi imuroida mitään. Sitten heti perään jo toteaakin, että kyllä kehityspsykologi varmaan tuntee lapsen läpikotaisin. Miten edellisen asian tietäen jälkimmäinen voisi olla mahdollista?!
Kyseessä on kaksi asiaa, mitkä eivät sulje toisiaan pois.
Kehityspsykologia tuntee puolitoistavuotiaan. (En osaa laittaa tätä yksinkertaisemmin)
Kehityspsykologian tieto ilmaisee lapsen tarpeet ja mahdollisuudet (keskimäärin)
Tieto kertoo, että puolitoistavuotiaan on vaikea ilmaista rakentuneita kokemuksiaan.
Kehityspsykologiasta nousevan tiedon valossa, Keltikangas voi todeta tietävänsä jotakin puolitoistavuotiaan tarpeista..
Äääh:D
Tää on niin simppeli juttu, että sä pyörität mua tarkoituksella:DD
Ja en oo sykolokikouluun yrittäny...ihan km. Tää on niin perustietoa, että ei tällasen ymmärtämiseen opintoja tarvita.
sillä Keltikangas on kaiketi kehityspsykologi eikä kehityspsykologia, ja mitä ihmettä mahtaa tarkoittaa "...tuntee puolitoistavuotiaan keskimääräisen kokemusmaailman perustuen rakentuneeseen kapasiteettiin" - taitaa olla joku änkkö ja sönkkö viidettä kertaa sykolokikouluun yrittänyt avoimen yliopiston tai kyökkikoulun kasvatti esittämässä jotain.
Perustuen = siten, että perustuu
Tässä kaiketi oletettiin, että keskusteluun osallistuvilla olisi jonkinlainen peruskäsitys asiaan liittyvästä tiedosta.
Siis näetkö ristiriidan siinä, että
1.Keltikankaan mukaan puolitoistavuotiaan on hankala eritellä ja ilmaista päivän aikana
kertyneitä kokemuksiaan. Ts. "vaikeata imuroida aivoista niitä juttuja"
2. Kehityspsykologia (kuten Keltikangas)tuntee puolitoistavuotiaan keskimääräisen kokemusmaailman perustuen rakentuneeseen kapasiteettiin (skeemojen yms muodossa)ja muodostaa tästä keskimääräisiä johtopäätöksiä.
Selitätkö, että mikä ristiriita näiden kahden tekstissä mainitun olosuhteen välillä vallitsee. Kuinka ne sulkevat toisensa pois?
ja ristiriitaista - ensin itse toteaa, ettei pienen lapsen tuntemuksia saada selville, koska pieni ei osaa ilmaista itseään eikä aivoista voi imuroida mitään. Sitten heti perään jo toteaakin, että kyllä kehityspsykologi varmaan tuntee lapsen läpikotaisin. Miten edellisen asian tietäen jälkimmäinen voisi olla mahdollista?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi tärkeimpiä yksilön kehitykseen ja terveyteen vaikuttavista tekijöistä on se, miten häntä hoidetaan alle 3-vuotiaana. Niinpä on ajankohtaista keskustella siitä, miten mm. päivähoitoa tulee kehittää.
Tuore aivotutkimus viittaa siihen, että aivojen kuorikerroksella tapahtuva tietojenkäsittely on nykylapsilla nopeutunut, mutta aivojen syvempiin osiin kuuluva tunnetaso kypsyy edelleen hitaasti.
Lapsen on saatava aikuisten emotionaalista läsnäoloa, eli hoitoa, joka parhaiten toteutuu kotona. Perheen sisäiset kiintymyssuhteet ovat lapsen emotionaalisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksen perusta ja tarjoavat parhaat kasvuedellytykset alle 3-vuotiaille lapsille, joiden aivot elävät kiihkeää kehitysvaihettaan.
Lapsi oppii esimerkiksi hallitsemaan aggressioitaan ja impulssejaan, jos vanhemmalla on mahdollisuus säädellä lapsen tunnetiloja varhaisen vuorovaikutuksen välityksellä.
Suurissa päiväkotiryhmissä ja hoitajien vaihtuesa tällainen tarkka, yksilöllinen säätely ei onnistu.
Tärkeintä lapselle ovat vuorovaikutus ja kiintymyssuhde häntä hoitaviin, tunnetasolla tärkeisiin ihmisiin.
Me aikuiset näemme mieluusti, että lapsen syvin tunnetason yhteys on omiin vanhempiin ja kotiin. Aikuisen näkökulmasta näin onkin; onhan lapsi ja rakkautemme häneen mielemme sopukoissa aina.
-Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä enemmän hän kiintyy siihen ihmiseen, joka on hänen kanssaan eniten. Moni nykypäivän lapsi on vanhempiensa sijaan eniten esimerkiksi päiväkodin tai hoitopaikan tädin kanssa. Hekin tosin vaihtuvat usein, sijaisuutta tulee hoitamaan taas joku uusi. Tunnesidettä ei ehdi välttämättä syntyä häneenkään.
Lastenpsykiatriaan erikoistuva lääkäri Anu Pekki ja professori Tuula Tamminen: Lapsen ehdoilla-projektissa tutkittiin miten lasten etu toteutuu lapsille suunnatuissa kunnallisissa palveluissa niiden ihmisten silmin, jotka työskentelevät käytännössä lasten parissa.
Tulokset olivat hämmentäviä. Hyvin monet asiat olivat järjestetty yksin aikuisen näkökulman mukaan.Mitä lähemmäs kysymykset menivät käytännön toimintaa, sitä enemmän nousi esiin lasten kanssa työskentelevien toisistaan poikkeavat tavat toimia sekä aikuisten käyttämä valta.
-Odotimme että vastauksissa olisi näkynyt enemmän keskinäistä vuorovaikutusta, jossa lapset ja aikuiset tekevät asioita yhdessä. Monet kuitenkin mielsivät jopa, että jos lapsen näkökulma otetaan huomioon, niin aikuinen menettäisi ikään kuin koko vallan ja samalla vastuun.
Nykyisissä palvelujärjestelmissä tunnesiteitä ei ehdi muodostua, työntekijät ja lapset vaihtuvat nopeasti ja ryhmät ovat siihen liian suuria. Tällä hetkellä lapsen ympärillä on moniääninen kuoro aikuisia ajatuksineen, odotuksineen ja sääntöineen.
Lapsen näkökulmasta katsottuna olennaista on se esimerkiksi, että päiväkodissa jokainen vakinainen ja sijainen vaikka leikittäisi riittävän samalla tavalla. Nyt yksi odottaa lapselta aktiivisuutta, toisen mielestä pitääkin kuunnella hiljaa aikuisen antamia ohjeita, kolmas haluaakin taas jotain muuta.
Moniäänisyys on rikkauskin; lapsen kannalta on hyvä jos on enemmän kuin yksi aikuinen jonka kanssa tekemisissä. Nykypäivänä erilaisuutta on kuitenkin jo liikaa. Aikaisemmin lapset hoidettiin perheiden sisällä. Vaikka aikuiset olivatkin erilaisia, toimintatavat olivat riittävän samansuuntaisia, oli perherituaaleja.
Toki suurin osa lapsista selviää ja kestää moniäänisyyttäkin vaikka se ei ole kenenkään etu. Ne kärsivät jotka ovat eniten haavoittuvia.
Lapsen ehdoilla-tutkimuksen mukaan useimmilla palvelusektoreilla miellettiin, että vastuu lapsesta on vanhemmilla. Kodin voi kuitenkin olla vaikeaa kantaa kokonaisvastuuta, kun lapsi viettää siellä nykyisin niin lyhyitä aikoja.
Nykyiset säädökset eivät anna varaa rakentaa todellisia vaihtoehtoja, vaan tiukat asetukset määrittelevät, miten esierkiksi lasten päivähoitoa tuetaan.
Lasten ehdoilla-tutkimus toi myös esille, kuinka lasten parissa työskentely on antoisaa, mutta työntekijät ovat uupuneita ja väsyneitä, ilo lapsesta oli kadonnut.
Monet työntekijät kertoivat kärsivänsä, kun ei ehdi olla riittävästi yhden lapsen kanssa. Silloin ei ehdi myöskään syntyä pitkäjänteistä suhdetta, ei opi yhteistyötä juuri tämän lapsen kanssa. Aika mene helposti negatiivisten asioiden parissa. Jos vuorovaikutukselle aikuisen ja lapsen välillä ei löydy tilaa, niin ei siitä silloin löydy iloakaan.
Ei se kerro lapsen "aivoista" mitään että ollaan melussa -niinkun helluntaiperheessä olisi vähempi melua pkuin pph.lla?
Teidän "aivoista" nämä ketjut tosin kertoo jotain. ;)
Helluntailaiset eivät automaattisesti hanki paljon lapsia. Helluntailaisella voi olla yhtä hyvin yksi tai viisi lasta.
Terv. Helluntailaisten vanhempien keskimmäinen (kolmesta lapsesta).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se kerro lapsen "aivoista" mitään että ollaan melussa -niinkun helluntaiperheessä olisi vähempi melua pkuin pph.lla? Teidän "aivoista" nämä ketjut tosin kertoo jotain. ;)
Helluntailaiset eivät automaattisesti hanki paljon lapsia. Helluntailaisella voi olla yhtä hyvin yksi tai viisi lasta. Terv. Helluntailaisten vanhempien keskimmäinen (kolmesta lapsesta).
ilmeisesti sekoittaa helluntalaiset lestadiolaisiin. Mutta on muutenkin niin seko ettei ole yllätys. Musta toi aivo-juttu on hauska, ilmeisesti olettaa että koska ne itseltä puuttuu, ne puuttuu lapsiltakin....
Asiantuntijoita kohtaan, käytäntö eroaa teoriasta monella tapaa. Tässäkin keskustella pidetään itsestäänselvyytenä sitä, että kotona oleva äiti on automaattisesti tunnetasolla läsnäoleva, tai sairas. Oma rakas äitini huolehti aina siitä, että koti oli puhdas, lapset siistit ja ruoka hyvää ja itsetehtyä. Kotona olin 6-v asti, hoidossa vain hetken ennen sisarukseni syntymää. Kumpikaan vanhemmistani ei koskaan ollut meidän lasten kanssa. Arki pyöri ja rutiinit, mutta se aito läsnäolo puuttui. Meidän kanssa puhuttiin vain pakollinen. Itse vietän aikaa paljon lasteni kanssa ja pussaan, halin ja istun kysymään kuulumiset jne. Eikö näiden arvoisien teoreetikoiden mielestä sillä ole mitään merkitystä mitä siellä kotona tehdään? Vaikka perhe ei kävisi koskaan missään, ei puhuisi keskenään jne. Sekö on parempi lapselle? kysyn vaan. Kotiäiti ei välttämättä ole henkisesti läsnä, mikä on oleellinen juttu myös lapsen perusturvallisuuden kehityksessä mielestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aloittanut päivähoidossa alle 1-vuotiaana. Nuorin on nyt 4-vuotias...
Lapsemme ovat tunne-elämältään ja sosiaalisilta taidoiltaan ihan normaaleja. Eivät häiriköi koulussa eivätkä päiväkodissa. Eivät kiusaa toisia eivätkä juttele rumia. Aivotkin on ilm. muutenkin älyllisesti hyvin kehittyneet, koska koulumenestys on erinomaista. Tietty perimällä on myös osuutensa tässä asiassa ;).
Olemme myös molemmat lestadiolaisista kodeista eli lapsillamme on kymmenittäin serkkuja, vielä enemmän pikkuserkkuja sekä lukematon määrä ystäviä ja tuttuja :). Eli isoissa joukoissa ovat viettäneet elämänsä jo heti syntymistään lähtien.
Kyllä ne lasten tunne-elämän häiriöt lähtee kuulkaa ihan siitä kotikasvatuksesta!! Eli siis lapsi, jonka kasvattajat pärjäävät huonosti kasvatusasioissa ja muutenkin, häiriintyy joka tapauksessa, aloittaa se aikaisin päivähoidossa tahi ei!
ja keskityttäisiin sihen, miten päivähoitoa voidaan parantaa. Minä ajattelisin jo siteerattujen tutkimusten ja oman tietoni valossa näin:
2) suurempi tuki kotona hoidetuille 1,5-2 ikävuoteen asti
1) pienemmät yksiköt. Ihanne voisi olla kolmen hoitajan ja 8-12 lapsen ryhmis, jossa olisi tarpeksi tiloja myös eriyttää toimintaa pienempiin ryhmiin. Pelkkä yhden pph:n yksikkö on haavoittuva ja ilmeisesti aikansa elänyt systeemi
3) perheverotuksella tms. mahdollistettaisiin jomman kumman tai molempien vanhempien osa-aikatyö kunnes lapset olisivat vähintään jouluikäisiä -> kohtuullisen mittaiset hoitopäivät -> rauhallisempi elämän rytmi.
Meidän muksut ovat menneet päiväkotiin 3- ja 5- vuotiaina ja silloinkin pienempi oli minusta liian pieni isoon ryhmään ja kokopäivähoitoon. Onneksi olemme saaneet mahdollisuuksia lyhentää hoitoaikaa koko ajan. Nyt kun lapset ovat toka- ja kolmasluokkalaiset, mieheni on osittaisella hoitovapaalla ja on siis ajoissa kotona iltapäivisin.
Tulotaso ei ole ollut kummoinen, mutta yhtään en kadu, että satsasimme tunteihin lasten kanssa ennemmin kuin uuteen taloon ja ulkomaanmatkoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tekemästä tutkimuksesta mm. varhaisesta vuorovaikutuksesta.
Näin on, olen nähnyt lapsia äitiensä kanssa esim. kaupassa. Lapsi on halunut sanoa jotain, kenties halunut äidin ostavan jotain eikä äiti vastannut kertaakaan lapsensa, jo lopulta turhautuneena ininään...
Vaikka äiti ei aikoisi ostaa sillä kerralla mitään, oli lapselle selvä asia kertoa kuitenkin haluavansa. Kaupat eivät ole helppoja kasvatuspaikkoja, olikohan tälle lapselle kerrottu kotona mitä ostetaan, selväksi tehty ettei nyt lapsi saa.
Kuinkahan heidän vuorovaikutuksensa sujuu yleensä, kun lapsi oli äidin helmoissa äänessä saamatta minkäänlaista vastausta tai kommenttia äidiltä. Äiti osasi sulkea korvansa lapsen ääneltä. Joskus näin onkin parempi, jos samasta asiasta joutuu useamma kerran muistuttamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että saisi tarpeeksi taloudellista tukea pitääkseen lapsensa pidempään kotona huuta hep!
Kelttikangas-Järvinen ei syytä teitä, jotka ovat vastoin hänen neuvojaan tehneet VAAN yrittää parantaa nykyistä päivähoitosysteemiä. Pienemmät ryhmäkoot, lyhyemmät päivät jne. Älkää hyvät ihmiset haukkuko tutkimustuloksia, joista olisi apua tilanteeseen!
Mitä tulee tuohon eroahdistusvaiheeseen 9-10 kk:n iässä, siitä täytyy minun sanoa, että tieto on kaikissa vauvan kehitystä käsittelevissä kirjoissa. Jos sen tietoisesti ohittaa sietääkin vähän saada ihmettelyä osakseen. Jos ei asiasta tiennyt/lukenut se on asia erikseen. Kaatunutta maitoa on turha itkeä.
ihan pakko laittaa hoitoon. Perhepäivähoitoon en halunnut laittaa, koska siellä ties minkälaista hullua hoitaa lapsia. Halusin ammattitatoista hoitoa. En ymmärrä, miten niin en ole hoitanut lastani itse ? Haen hänet, vien hänet, laitan ruokaa, pesen hänen vaatteensa, olen hänene kanssaan kaikki viikonloput ja illat, en koskaat käy missään ulkona. Koen kyllä hoitaneeni ihan itse lapseni. Traumoja voi olla sellaisellakin lapsella, joka on ollut kouluikään asti kotona. En tosiaan rupeaisi vähättelemään itseäni äitinä, jos en joka vuorokausi 24 / 7 hoida yksin lastani. Lapseni parasta ajattelen myös kouluttautuessani.
Mieleeni tulee lapsuudesta tapaus, jossa lapsi oli ollut kotona seitsemänvuotiaaksi asti. Ei vielä lukiossakaan sopeutunut normaalielämään. Koko ala-asteen itki joka asiasta, ei osannut luoda sos. suhteita. Veljensä samanlainen, ja molemmat kotihoidetut. Heillä vaikutti olevan jonkinlaisia traumoja tai häiriötä. Joten millä lopulta on eniten väliä ?
Kuinka he voisivat arvioida luotettavasti lapsensa kehitystä, kun näkevät lastaan vain herätessä ja nukkumaan mennessä?
ja laitettiin 1-vuotiaana hoitoon.
EI KAI NYT kukaan sanoisi omasta lapsesta että,
joo taitaa se olla näin että oma lapseni on häiriintynyt.Ja ei ne traumat tule esiin kun vasta joskus AIKUISIÄSSÄ.(tottakai pahemmissa tapauksissa jo kouluiässä esim käytöshäiriöinä yms),
Mutta kyllä minä uskon asiantuntujoita,
nämä totuudet on vaan niin hurjaa kuultavaa niille jotka eivät ole omia lapsiaan hoitaneet,
että pitää tulla kitisemään ettei tutkijat tiedä mitään!!!
..Tuo on sinänsä ihan pätevä ajatus, mutta kun tuollaisia asioita ei voida vakioida tutkimuksessa. Voidaan ajatella, että yhtä lailla kuin perheenäiti, myös se tarhan täti voi olla pohjimmiltaan poissaoleva vaikka tekeekin ne rutiinit oikein.
Summa summarum, täytyy lähteä siitä oletuksesta, että mikäli molemmissa vaihtoehdoissa (päiväkodissa ja kotona) ne aikuiset on normaaleja, läsnäolevia aikuisia, ja siitä sitten tarkastella mitä etuja niihin liittyy.
Kuvaamasi tilanne on surullinen, mutta liittyy kuitenkin enemmän yksilöpsyykkeeseen kuin yleiseen päivähoito-kotihoitokeskusteluun, ja on mielestäni toisen keskustelun asia.
Asiantuntijoita kohtaan, käytäntö eroaa teoriasta monella tapaa. Tässäkin keskustella pidetään itsestäänselvyytenä sitä, että kotona oleva äiti on automaattisesti tunnetasolla läsnäoleva, tai sairas. Oma rakas äitini huolehti aina siitä, että koti oli puhdas, lapset siistit ja ruoka hyvää ja itsetehtyä. Kotona olin 6-v asti, hoidossa vain hetken ennen sisarukseni syntymää. Kumpikaan vanhemmistani ei koskaan ollut meidän lasten kanssa. Arki pyöri ja rutiinit, mutta se aito läsnäolo puuttui. Meidän kanssa puhuttiin vain pakollinen. Itse vietän aikaa paljon lasteni kanssa ja pussaan, halin ja istun kysymään kuulumiset jne. Eikö näiden arvoisien teoreetikoiden mielestä sillä ole mitään merkitystä mitä siellä kotona tehdään? Vaikka perhe ei kävisi koskaan missään, ei puhuisi keskenään jne. Sekö on parempi lapselle? kysyn vaan. Kotiäiti ei välttämättä ole henkisesti läsnä, mikä on oleellinen juttu myös lapsen perusturvallisuuden kehityksessä mielestäni.
poikia/tyttöjä.sosiaaliset taidot ym.taidot täysin hukassa olevia.
todistettu seuraamalla tuttavien lapsia joista osa päiväkodissa ja osa kotihoidossa.
ps.lopettakaa päiväkodin mollaus.siellä oppii monia taitoja ja saa kavereita!!