Ero ja lasten jäänti isälle, kokemuksia?

Mielestäni osoittaa kypsyyttä, että pystyy ajattelemaan lastensa parasta, eikä omaansa!

Kovasti voimia päätökseesi, sitä tulet tarvitsemaan. Ystäväpiirissäni on kolme äitiä, jotka ovat etävanhempia ja jokaikinen heistä joutuu puolustelemaan ja todistelemaan päätöstään. Moniko etävanhempi, isä, jotuu samaan? En tunne yhtäkään. Yksinhuoltaja-isä on usein supersankari, yh-äiti vain säälittävä ressu. Kärjistetysti siis.

Aloittaja on fiksu nainen, hänhän on valinnut aikoinaan lapsilleen parhaan mahdollisen isän. Isän jonka kasvatuskykyyn ja huolenpitotaitoon voi luottaa! Kaikki eivät yhtä hyvin ole valinneet.

Ei eron kuulukaan merkitä sitä, että toinen vanhempi katoaa lasten elämästä kokonaan. Yhteisistä sopimuksistahan ne on kiinni, kuinka usein tapaavat etävanhempaansa!

Tsemppiä eron läpikäymiseen ja voimia etävanhemmuuteen! Olet rohkea nainen!

Olen ihan "normaali" aikuinen nainen. Joskus viime aikoina olen miettinyt miten poikkeasin nykyisestä olemuksestani ja identiteetistäni jos vanhempani eivät olisi eronneet tai jos olisinkin jäänyt äidille...Varmaan olisin eri ihminen!

nuoremmat oli vuoden pari vanhempia. Jäivät kaikki isälle ja hienosti heillä on mennyt. Veljeni on kyllä hiukan emomainen ja osaa kyllä kaikki käytännön hommat, pullanpaistosta simantekoon yms. Vanhimmat asuu nykyään jo omillaan, ihanani lapsi kaikki.

vastauskin pitää kestää!!!



Miksi nykyään pitää olla niiiiiin ymmärtäväinen ja tolkuttaa, että kyllä isä on vanhempi siinä missä äitikin. Pikku taaperolle ei muuten ole! Kyllä äiti on aina äiti ja se paras turva (ellei täys alkkis, ja siltikin alle kouluikäisen mielestä ON se paras turva).



Ihme ap, joka viikko tehtailee näitä aloituksia. Olen lukenut jo ainkin 10 krt, että voi itku kun mua syyllistetään tästä, eikö ookkin ihan epistä. Tosin aikaisemmissa stooreissa nuorin lapsi on tainnut olla 3 v vaippahousu.



Vastaukseni on, että en ikinä järjestäisi elämääni sellaiseen jamaan, että joutuisin elämään erossa pikkutaaperosta. Ei tietenkään koskaan pidä sanoa ei koskaan. Murkut eri asia. Mutta mietipä vielä, jos lähtökohtasi on, että sulla on yksin hoidettavana 2 pikku lasta, miten järkkäät elämäsi - mistä asunto, työpaikka jne jne. Laita lapset etusijalle niin kyllä voit järjestää elämäsi sen ympärille. Hommaa uusi työpaikka tai opiskele uusi ammatti, jossa ei ole vuorotyötä. Vuoden alusta työtön saa ansisidonnaista opintorahaksi.

Olen itse astunut kuvioihin lapsen ollessa 5v ja ihan normaali, mukava murkkuhan tuosta on tullut. Äitinsä matkusteli työkseen eron aikana, joten äidillä asuminen olisi ollut todella hankalaa.

vastauskin pitää kestää!!!

Miksi nykyään pitää olla niiiiiin ymmärtäväinen ja tolkuttaa, että kyllä isä on vanhempi siinä missä äitikin. Pikku taaperolle ei muuten ole! Kyllä äiti on aina äiti ja se paras turva (ellei täys alkkis, ja siltikin alle kouluikäisen mielestä ON se paras turva).

Ihme ap, joka viikko tehtailee näitä aloituksia. Olen lukenut jo ainkin 10 krt, että voi itku kun mua syyllistetään tästä, eikö ookkin ihan epistä. Tosin aikaisemmissa stooreissa nuorin lapsi on tainnut olla 3 v vaippahousu.

Vastaukseni on, että en ikinä järjestäisi elämääni sellaiseen jamaan, että joutuisin elämään erossa pikkutaaperosta. Ei tietenkään koskaan pidä sanoa ei koskaan. Murkut eri asia. Mutta mietipä vielä, jos lähtökohtasi on, että sulla on yksin hoidettavana 2 pikku lasta, miten järkkäät elämäsi - mistä asunto, työpaikka jne jne. Laita lapset etusijalle niin kyllä voit järjestää elämäsi sen ympärille. Hommaa uusi työpaikka tai opiskele uusi ammatti, jossa ei ole vuorotyötä. Vuoden alusta työtön saa ansisidonnaista opintorahaksi.

Teinit haluaa jäädä isälleen, eikö se merkkaa av mammalle mitään.



Oikeus huomioi 12 vuotta täyttäneen mielipiteen....

ero ainoa vaihtoehto? Ap:ko se on sinusta kaikkeen syyllinen ja kaiken pahan alku ja juuri kun aikoo ryhtyä etä-äidiksi? Et edes tiedä eron syitä, tosi idioottimaista laukoa silon tällaista sontaa!

Älkää missään nimessä erottako sisaruksia, minut (olin 6v) ja veljeni 8v erotettiin vanhemmista sisaristamme, koska vanhemmat halusivat jakaa meidät, me lapset olisi haluttu kaikki jäädä isälle, koska olisimme saaneet jäädä samaan kotiin. Minut ja veljeni revittiin tutusta ympäristöstä ja kaikki muuttui ja tuo on kyllä vaikuttanut todella negatiivisesti elämääni.Itse en ikinä erottaisi lapsiani, jos meillä miehen kanssa ero tulisi. Ja meilläkin mitä luultavimmin kävisi niin, että lapset jäisivät isälle.

Ja se työpaikan hommaaminenkaan ei ole niin yksinkertaista, vakituiset työt on kiven alla ja kaiken lisäksi niihin otetaan mieluummin se pidempään alalla työskennellyt kun just valmistunut.

Vastaukseni on, että en ikinä järjestäisi elämääni sellaiseen jamaan, että joutuisin elämään erossa pikkutaaperosta. Ei tietenkään koskaan pidä sanoa ei koskaan. Murkut eri asia. Mutta mietipä vielä, jos lähtökohtasi on, että sulla on yksin hoidettavana 2 pikku lasta, miten järkkäät elämäsi - mistä asunto, työpaikka jne jne. Laita lapset etusijalle niin kyllä voit järjestää elämäsi sen ympärille. Hommaa uusi työpaikka tai opiskele uusi ammatti, jossa ei ole vuorotyötä. Vuoden alusta työtön saa ansisidonnaista opintorahaksi.

oma aloitukseni av:lla, joihinkin ketjuihin olen aiemmin kommentoinut ja viimeiseksi aloitukseksi myös jäänee.

En tiedä mistä olet saanut päähäsi, että olen vuorotöissä, näin ei nimittäin ole vaan teen ihan päivätyötä, mutta säännöllisin väliajoin on työmatkoja.

En ole sanonut, etten kestäisi paheksuntaa, sitä on tullut niskaan lähipiiriltä sen verran paljon tämän etä-äitiyden harkitsemisen suhteen.

Totuus on kuitenkin se, etten pysty maksamaan miestä ulos talosta. Lasten on minusta/meistä parempi jäädä isälleen, koska sillon heidän ei tarvitse kaiken lisäksi muuttaa, heidän elämänsä muuttuu muutenkin tarpeeksi eron myötä. Ja kun näkevät minua kuitenkin usein niin olen yhä sitä mieltä, että meidän tapauksessa ainakin lasten paras on isälle jäänti. Haukkukaa vaan hylkääjäksi, sen te näköään osaatte parhaiten.

Meidän liittomme on ohi, se ei enää tule olemaan onnellinen ja JOS jatkaisimme yhdessä niin siinä lapset vasta kärsisivätkin ja minun mielenterveys pettäis ajan kanssa.

Kiitän asiallisista vastauksista, ne vahvistivat päätöstäni, että lapset jäävät isälleen. Onneks on muutama ystävä, joka jaksaa muistuttaa itse sen unohtaessani, että teen tämän lasteni parhaaksi ja etten siksi ole huono äiti. Tätä ketjua tuskin käyn enää lukemassa tai yleensä av-palstaa. Täällä näköään syyllistetään kaikesta.

jos kerran mielipidettä kysytään, niin vastauskin pitää kestää!!!

Miksi nykyään pitää olla niiiiiin ymmärtäväinen ja tolkuttaa, että kyllä isä on vanhempi siinä missä äitikin. Pikku taaperolle ei muuten ole! Kyllä äiti on aina äiti ja se paras turva (ellei täys alkkis, ja siltikin alle kouluikäisen mielestä ON se paras turva).

Ihme ap, joka viikko tehtailee näitä aloituksia. Olen lukenut jo ainkin 10 krt, että voi itku kun mua syyllistetään tästä, eikö ookkin ihan epistä. Tosin aikaisemmissa stooreissa nuorin lapsi on tainnut olla 3 v vaippahousu.

Vastaukseni on, että en ikinä järjestäisi elämääni sellaiseen jamaan, että joutuisin elämään erossa pikkutaaperosta. Ei tietenkään koskaan pidä sanoa ei koskaan. Murkut eri asia. Mutta mietipä vielä, jos lähtökohtasi on, että sulla on yksin hoidettavana 2 pikku lasta, miten järkkäät elämäsi - mistä asunto, työpaikka jne jne. Laita lapset etusijalle niin kyllä voit järjestää elämäsi sen ympärille. Hommaa uusi työpaikka tai opiskele uusi ammatti, jossa ei ole vuorotyötä. Vuoden alusta työtön saa ansisidonnaista opintorahaksi.

mutta 5- vuotiaalta ei kysytä kumman luona haluat asua! Se on liian vaikea päätös lapselle. En antaisi edes 13- vuotiaan päättää. Vanhemmat tekevät tuon päätöksen, mutta taidat olla muutenkin vähän arvelluttava tyyppi kun yleensä suunnittelet perheen hajottamista tuolla tavalla. Suosittelen lastenvalvojan ja terapeutin tapaamista.

Jos olet valmis jättämään lapset isälle, hänessä ei liene suurempaa vikaa. Eli syy on sinussa, eikö niin? Oletko löytänyt elämäsi rakkauden? Vähän siltä haiskahtaa, ja haet täältä siunausta.

Olet aika itsekäs paska. Isän kyllä erottaisit lapsistaan, mutta et itseäsi, vaikka isä olisi paljon parempi lähivanhempi.

Äidit voivat olla rakkaudessaan hirviöitä.

vastauskin pitää kestää!!!

Miksi nykyään pitää olla niiiiiin ymmärtäväinen ja tolkuttaa, että kyllä isä on vanhempi siinä missä äitikin. Pikku taaperolle ei muuten ole! Kyllä äiti on aina äiti ja se paras turva (ellei täys alkkis, ja siltikin alle kouluikäisen mielestä ON se paras turva).

Ihme ap, joka viikko tehtailee näitä aloituksia. Olen lukenut jo ainkin 10 krt, että voi itku kun mua syyllistetään tästä, eikö ookkin ihan epistä. Tosin aikaisemmissa stooreissa nuorin lapsi on tainnut olla 3 v vaippahousu.

Vastaukseni on, että en ikinä järjestäisi elämääni sellaiseen jamaan, että joutuisin elämään erossa pikkutaaperosta. Ei tietenkään koskaan pidä sanoa ei koskaan. Murkut eri asia. Mutta mietipä vielä, jos lähtökohtasi on, että sulla on yksin hoidettavana 2 pikku lasta, miten järkkäät elämäsi - mistä asunto, työpaikka jne jne. Laita lapset etusijalle niin kyllä voit järjestää elämäsi sen ympärille. Hommaa uusi työpaikka tai opiskele uusi ammatti, jossa ei ole vuorotyötä. Vuoden alusta työtön saa ansisidonnaista opintorahaksi.

olevani lapsilleni parempi huoltaja, kuin isänsä. Isä on ihan ok, ja leikkii lastensa kanssa, mutta hermonsa eivät kestäisi jatkuvaa huoltoa. Mies on myös oppinut kotonaan siihen, että lapset juoksevat missä tykkäävät, ilman minkäänlaista ohjausta ja huolehtimista, siksen lapsia anoppilaan päästäkään.

en sitä sillä tarkoittanutkaan, että 5v oikeasti päättäisi missä asuu. Sen sijaan yli 12v:n mielipide otetaan huomioon kumman luona haluaisi asua. Vanhemmat tekevät toki sen lopullisen päätöksen, mutta yli 12v voi ns. äänestää jaloillaan, siis vaikka vanhemmat päättäis, että asuu äidillä niin yli 12v voi itse muuttaa isälle.

Minä en meidän perhettämme ole hajottamassa, mutta kaikkea ei minunkaan tarvitse sietää. Lastenvalvojan tapaamme ensi viikolla. Parisuhdeterapiassa ollaan käyty vuosia, mutta siitä ei meille ole apua ollut.

Miehelläni oli pitkä salasuhde toiseen naiseen, tämän mies lopulta itse tunnusti. Tuo tapahtui nuorimman ollessa 1,5v. Päätin kaikesta huolimatta antaa anteeksi, hakeuduimme parisuhdeterapiaan ja jonkin verran se auttoikin, mutta vuosi sitten mies petti uudestaan. Ajattelin ensin, että jatkaisimme lasten takia yhdessä, mutta tämä vuosi on osoittanut sen, ettei kulissiavioliitto ainakaan ole se paras vaihtoehto ja siinä lapset kärsivät.

Mieheni teot ovat satuttaneet minua pahasti, mutten silti halua, että lasten pitää kärsiä siitä, että heidän isänsä epäonnistui aviomiehenä. Isänä hän on edelleen hyvä isä enkä aio häneltä viedä hänen lapsiaan, mutta meidän yhteiselomme ei enää onnistu.

ap

mutta 5- vuotiaalta ei kysytä kumman luona haluat asua! Se on liian vaikea päätös lapselle. En antaisi edes 13- vuotiaan päättää. Vanhemmat tekevät tuon päätöksen, mutta taidat olla muutenkin vähän arvelluttava tyyppi kun yleensä suunnittelet perheen hajottamista tuolla tavalla. Suosittelen lastenvalvojan ja terapeutin tapaamista.

Käsittämätöntä, että JOKU/JOTKUT pitävät äitiä jotenkin "enemmän" vanhempana kuin isää

Että äiti hylkää lapset erossa, mutta isä ku lähtee niin se saa mennä ihan rauhassa.....OUTOO





Äiti kantaa lasta mukanaan 9kk, niin voiko joku muka väittää että äiti ja isä olisi tasa-arvoisia??? Äiti on aina äiti! Ja todellakaan en ymmärrä äitiä joka luopuu vapaaehtoisesti omista lapsistaan, ei ainakaan terve äiti.

Tiedät itse tilanteesi parhaiten. Olet pohtinut asiaa yhdessä miehen kanssa. Olen varma, että teette oikean ratkaisun.



Mua kanssa ottaa aivoon nää jotka aina on huutamassa, että ero ei missään tilanteessa ole hyvä ratkaisu! Kun harkitsin omaa eroani (mihin siis päädyttiin) mietin asiaa niin, että ero ON lapselle parempi kuin se kulissiliitto, missä kukaan ei ole onnellinen, tuskin lapset ainakaan! Pohdin asiaa niin, että ei varmasti poikani tulisi minua koskaan siitä kiittämään, että uhrasin oman onneni, katkeroiduin ja menetin ties mitä että hän saisi elää ehjässä kodissa.



Nyt hänellä on kaksi onnellista kotia, iloiset vanhemmat ja tulevaisuus täynnä mahdollisuuksia. Hän pystyy myös uusien puolisoiden myötä näkemään, millainen on hyvä, rakastava ja onnellinen parisuhde, eikä opi, että normaali perhe-elämä on jatkuvaa tappelua, huutoa ja kiukuttelua.



Nämä asiat ovat minulle tärkeitä :) Voimia ja onnea sinulle, olet loistava äiti!!



# 11

Tuohon "äiti on enempi vanhempi"-juttuun voin kyllä rehellisesti sanoa että paskapuhetta. Itse olen poikkeus; jo raskausaikana mieheni jutteli vauvalle päivittäin paljon, synnytyksen jälkeen hoiti lasta heti varmin ottein ja jäi kahdeksi vuodeksi kotiinkin. Minä en koskaan päässyt henkisesti kovin lähelle lastani, vasta sen jälkeen kun alkoi puhumaan, meillä oli helpompaa. Silti tänäkin päivänä isä on lapselle se ensisijainen hoitaja, se jonka kanssa mennään kauppaan ja kylään jne. Minä olen kotona 99% päivästäni, sairastan sekä henkisiä että fyysisiä sairauksia, jotka pitävät minut vuodelevossa tehokkaasti. En ole siis "perinteinen" äiti missään nimessä!



Jos miehen kanssa eroaisimme, aivan varmasti lapsi jäisi miehelleni. Hän on ns. normaali, hyvä vanhempi ja vaikka mokailee joskus vaatevalinnoissa tai oikeanlaisen aterian tarjoamisessa, perusasiat ovat kunnossa (toisinkuin minulla). Minä olen etäisempi, kaukaisempi vanhempi ja hyväksyn sen nyt. Sääli että lähipiirissäni vain anoppi ja yksi ystävä ymmärtävät tilanteemme ja kokevat että näin sen kuuluu mennäkin; muilla naisilla on kova hätä puolestani sillä äitimyytti on voimakas ja eihän se nyt käy päinsä että yksikin jättää "osuutensa tekemättä", kuten oma äitini totesi.



Ap, kulje omaa polkuasi. On hyvä ajatella tosiaankin sitä miten lasten elämä mullistuisi, jos lähtisivät kanssani nyt jonnekin muualle. Etenkin murkkuikäiset pitäisin nykyisessä kodissaan, ihan jo siksi että tuossa iässä on tärkeää olla "juurtunut" jonnekin, muuten elämästä menee helposti maku. Kaikki kaverit ovat lähellä ja niiden samojen kavereiden kanssa haetaan sitten lukioon/amikseen jne. Alle kouluikäiset kestävät muutoksia paremmin mutta ymmärrän hyvin josset tahdo perhettä "jakaa kahtia". Toivon sinulle voimia tulevaan.

Meillä erossa 5v ja 7v jäivät isälleen ja vanhin halusi jäädä minulle. Ei se ollut helppoa, mutta se oli lasten toivomus ja sopi isällekin. Ja onhan ne lapset isänkin ja isälläkin on velvollisuuksia. Hyvin toimii homma ja en piittaa siitä mitä muut ehkä ajattelevat.

Nyt hänellä on kaksi onnellista kotia, iloiset vanhemmat ja tulevaisuus täynnä mahdollisuuksia. Hän pystyy myös uusien puolisoiden myötä näkemään, millainen on hyvä, rakastava ja onnellinen parisuhde, eikä opi, että normaali perhe-elämä on jatkuvaa tappelua, huutoa ja kiukuttelua. Nämä asiat ovat minulle tärkeitä :) Voimia ja onnea sinulle, olet loistava äiti!! # 11

Monilla muilla asioilla voitte itseänne näissä ero-asioissa huijata, mutta älkää (please) erehtykö luulemaan, että isän, taikka äidin, uusi "rakkaus" olisi lapselle yhtä hyvä vanhempi kotona saman katon alla, kun mitä oma biologinen vanhempi olisi ollut - oli hän sitten (melkein) millainen tahansa. Rakkaus omaan biologiseen lapseen on aina erilaista, ja oma vanhempi on oma vanhempi - samoten oman lapsen toilailuja jaksaa paljon paremmin, ja vanhemman rakkaus kantaa yli karikoiden. Tämän sanon avioerolapsena olon syvällä rintaäänellä puhuen; kokemusta on niistä monenlaisista isä- ja äitipuolista ihan tarpeeksi, joukossa oli hyviäkin - mutta koskaan he eivät korvanneet omaa bio-vanhempaa, ja säännöllisin väliajoin minun olemassaoloni tuli väliin vanhempieni uusissa parisuhteissa. Ei tarvitse katsoa kuin eläinmaailmaa, miten siellä toimitaan (tai vaikka ihan ihmisrotua sotatilanteessa, milloin eivät ns. normaalit inhimillisyyden ja solidaarisuuden säännöt päde); esim. leijonalaumassa - arvatkaas mitä uusi johtajauros tekee uudessa laumassa kokolailla ensimmäiseksi, kun on saanut sen vallattua edelliseltä johtajaurokselta? Tappaa edellisen johtajauroksen pennut - tietenkin. Jotta saa naaraat pian taas uudestaan kiimaan, ja maailmaan omia jälkeläisiään - näin homma toimii. Älkää olko naiiveja tämän asian suhteen, jookos.

Onko sinulle, nro 11, tärkeää myös se miten omalla esimerkilläsi pojallesi opetat, että avioliitosta / parisuhteesta (suhteesta, jossa on yhteisiä lapsia) on "ok" lähteä, jos eteen tulee tarpeeksi vaikea tilanne - ja believe me; jokaisessa parisuhteessa niitä tilanteita eteen tulee. Olitko tietoinen siitä, että kahden avioeroperheen lasten avioliitto päättyy 80% todennäköisyydellä eroon? Tämä on ihan tutkittu tilastollinen fakta. Jonka kyllä itsekin täysin allekirjoitan; perusturvallisuus ja luottamus avioliiton kestävyyteen on lapsuudessa pahasti vanhempien eron myötä järkkynyt, ja se tosiasia pysyy elämässäni hautaan asti - siksi valitsinkin aviopuolisokseni aivan ihanan miehen, jonka vanhemmat ovat edelleen 37+ vuoden jälkeen onnellisesti avioliitossa. Ja se näkyy siinä tavassa, miten mieheni tätä meidänkin parisuhdetta kannattelee.

Itse aion opettaa omille tyttärilleni, että tulevan miehen (kumppanin) tulee olla kotoisin ehjästä kodista (aivan ehdottomasti!), jos he mielivät saada parisuhteen, joka kestää eliniän ajan. Etenkin miesten (poikalasten) kohdalla ehdottoman tärkeää.

Ap:n tilanteen kuitenkin täysin ymmärrän - itsekin lähtisin tuossa tilanteessa, ja jättäisin myös lapset isälle. Mielestäni on kuitenkin hyvä ymmärtää avioeroon liittyvät tosiseikat lasten näkövinkkelistä.

..jos jollain ns. päässä viiraa, niin sitten kyllä sinulla. En ole koskaan tajunnut kaltaisiasi ihmisiä, jotka jäävät jumiin johonkin lapsuuden "traumaan"(hyväksikäytöt eri asia, mutta joku avioero, haloo!!) ja sitten siirtävät nuo pelkonsa omille lapsilleen.



Itse olen avioero-lapsi ja kyllä mielummin näin; pääsin eron kautta alkoholisti-vanhemmasta ja ns. normaali elämäni alkoi. Vanhempani uusi kumppani ei koskaan ollut lempparini, tappelimme paljon- silti tuo ihminen oli olennainen elämässäni, on edelleenkin osaksi. Pitääkö kaiken olla täydellistä? Sekö tekee autuaaksi, että elää ns. paperilla virheettömältä näyttävän elämän?? On totta että moni avioeron kokenut lapsi on itsekin eronnut helpommin suhteestaan, mutta onko se ollut väistämättä huono juttu? Noissa "tutkimuksissa" kun puhutaan vain seurauksista, ei itse syistä; masennuksen puhutaan olevan nousussa vaikka se oli tosiasiassa ihan yhtä yleistä 100 vuotta sittenkin, SIITÄ VAAN EI PUHUTTU. Avioero oli tabu vielä parikymmentä vuotta sitten, muistatko?