Mitä kertoo ihmisestä, jos pelkää kuollakseen muiden suuttumista?

Siis on ihminen, joka pelkää kuollakseen muiden loukkaantumista, ja samalla loukkaantuu itse asioista, joista ei pitäisi loukkaantua, ja mikä olikaan ongelma?

olisiko siitä kyse?

joku pelkää niin paljon että toinen loukkaantuu, että tekee sen estämiseksi mitä vain, vaikka hyvin tietää, ettei loukkaantuminen ole kuin pelottelua.



Esimerkki, hyvin kliseinen: Miniä pelkää niin paljon että anoppi suuttuu, jos miniä ei mene anopille jouluna, että minä menee anoppilaan, vaikkei halua, ja vaikka miniä tietää, että anoppi tietää, että miniän pelottelu anopin loukkaantumisella on vain keino anopin saada tahtonsa läpi.



Vähän kuin lapset, että jos et sitä ja sitä, niin sit en enää oo sun kaveri.

Ei kovin vahva minä, ei osaa pitää rajoja suhteessa muihin ihmisiin. Miellyttämisen halu. Pelko.

haluisin tietää vastauksen ap:n kysymykseen. mutta sitäpä ei osannut kertoa edes minua 2v tuntenut terapeutti, joten tuskin av-mammatkaan. Vaikka ne nyt tietääkin aina ja kaiken

sellainen, joka on kasvatettu kiltiksi tytöksi uskomaan että kaikki muut menevät aina hänen edelleen ja että itsensä ajatteleminen on aina väärin, tottelee vanhempiaan (siis kaikkia iäkkäämpiä), ei todella omaa edes työkaluja omien rajojen kunnioittamiseen. Suvun ikuinen ilmainen lapsenvahti, talkooihminen, siivooja, yksinäisten vanhusten ilmainen hoitaja.

että parempi antaa periksi heti ja tehdä kuin muut haluaa, kuin suuttua ja väittää vastaan ja sitten itkeä kun sattuu ja joutua alistumaan toisen tahtoon kuitenkin :(



Jostain syystä sanonta "sähän teet tai itket ja teet" ei naurata yhtään...

Lapsena äiti jyräsi aina ja hermostui heti raivokkaasti, jos pikkuisenkin oli naama väärällä. Isäni taas opetti, ettei kukaan jaksa katsoa kiukkupussia. Minusta tuli hirveän sellainen ihminen, joka uskoo saavansa korkeimman kruunun, kun on aina kiltti, hymyilevä ja ystävällinen. En osaa pitää puoliani ja epäoikeudenmukaisuudenkin edessä hymyilen kyynelten läpi. Sitten olen piilovihainen mielessäni ja katkeroidun helposti.



Olen opetellut pikkuhiljaa sanomaan "ei"... vaikeaa on.

puhelias ja sosiaalinen. Minusta voi ensin saada kuvan, että olen jopa pelottava kovan ääneni kanssa, mutta oikeasti en ole koskaan osannut esimerkiksi töissä suuttua tai sanoa edes mitään jämäkästi.

Silloin olisivat kaikki hienovaraisia ja nöyrempiä, eikö.

Aina väärässäkö?

Kuulostaa niin tutulta. Hitto että ahdistaa. Tuossa on juuri se ongelma. Mutta miten sitä muutetaan? Tietysti kaikki lähtee siitä että tiedostaa, mutta tuntuu vaan niin vaikeelta muuttaa käytöstään.



Sitä paitsi ihmiset laittaa hanttiin. Ne on tottunut, että meet ja teet ja tuut ja et ikin sano vastaan. Tulee vastarintaa kun yrität.



Lopputuloksena sitä helpommin sitten a) eristäytyy muista, kun ei pysty pitää puoliaan b) katkeroituu ja mielessään haukkuu kaikki, joka tietty vaikuttaa jo habitukseenkin.



Mä pelkään, että mulle suututaan ja että mua arvostellaan.



Mutta itsenäisyyttä ja valtaahan ei anneta tarjottimella. Ne on AINA OTETTAVA itse. Niitä ei voi kukaan sulle antaa, etkä sinä voi niitä saada. Ne otetaan. Omalla toiminnalla.



Siksi ei kantsis hirveesti muita syytellä vaan just pyrkiä siihen, et se oma suhtautuminen muuttuisi.



Mutta mites se tehdään? Kyl mä periaatteessa tiedän. Ja nykyään jopa haluan. Mut onnettoman vaikeaa on tää silti.

mutta osaan sanoa kyllä ei,Huomaan usein että jotkut loukkaantuu liian helposti mielestäni ja silloin yritän vain olla sellainen neutraali ja sitten se meneekin överiksi...

vieraiden ja uusien tuttavien kanssa (eli tsemppiä siskot, voimme vielä kehittyä) asettamaan rajani. Esim töissä osaan neuvotella palkankorotuksesta tai huomattaa minulle sysättävistä töistä. Mutta niiden ihmisten keskuudessa, joiden kanssa olen kasvanut, olen aina se pikkutyttö. "Höpsis, eihän se ole sinulle vai eikä mikään", minulle aina sanotaan, kun yritän inistä omiani. Ja vanhoista rooleista on mahdoton irrottautua. Kukaan ei halua ymmärtää, että aikuisena perheellisenä joulunviettotoiveeni on vähän eri kuin 15-vuotiaana.



Ja kaikki on niin suhteellista. Esim sama 300 km vierailumatka on minulle kahden lapsen kanssa hauska huvimatka, jonka voi tehdä päivässä menopaluuna, mutta varakkaat eläkeläiset, joilla olisi varaa tulla vaikka lentokoneella ja taksilla ja terveyttäkin riittää, eivät pääse meille päin kun he ovat niin vanhoja joita nuorten kuuluu käydä katsomassa.

opetella pikkuhiljaa. Näin minulle neuvoi terapeutti. Eli ensin harjoittelen pienissä, arkisissa tilanteissa pitämään puoleni ja niiden kautta huomaan, ettei kukaan mua vihaakaan ja hylkää, vaikka joskus sanon ei. Mulla just tää ylikiltteys on raskasta, koska olen piilokatkera monille ihmisille. Vihaan heitä salaa, muistan jokaisen ilkeyden, alistamisen ja loukkauksen sanasta sanaan, mutta lamaannun täysin siinä tilanteessa, jossa pitäisi saada suu auki. Yritän hymyllä, pehmeydellä ja ystävällisyydellä saada toisen leppymään, vaikka kuinka näkisin tilanteen itseni kannalta epäoikeudenmukaisena.



Onneksi mieheni on toinen kilttimys ja parisuhde on aika tasaveroinen, kun toinenkin haluaa miellyttää.



t:11

kaikkia ja mielestäni olenkin tekopyhä,sen voin suoraan sanoa.Kiero en kuitenkaan ole,liiankin avoin toisinaan..No kuitenkin meillä tuo mies melkoinen äkäpussi ja välillä saa ihan hävetäkin ku ei oikein osaa säädellä tunteitaan.Esimerkiksi kun minun äitini käy kylässä tokaisee mulle jotain ja lähtee pois.Itselläni ei tulis mieleenkään tiuskia hänen vanhempiensa ollessa läsnä,en viittis, mua kait hävettää..