Yli 30v:t! Mikä surullisinta, ikätoveri on sinkku, perheellinen vai eronnut?

vaan keskityn itsesääliin silloin jos on aihetta :).

Ne, jotka halusivat 3 lasta, omakotitalon ja farmariauton. Ne kun on saatu, niin ei kuitenkaan olla tyytyväisiä. Ei ole aikaa hoitaa parisuhdetta. Ajatellaan, että ehditään elää sitten kun lapset ovat aikuisia, eli 15 vuoden kuluttua. Mutta kuka sitä tietää onko silloin enää elossa.



Eli surullisia ovat he, jotka eivät elä tätä päivää, vaan suorittavat elämää ja haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta.

on kuka tahansa (missa iassa tahansa) joka elaa muunlaista elamaa kuin haluaisi elaa. Tietysti jossain realismin rajoissa (siis jos vaikka haluaa olla Englannin kuningatar tai Jeesus, niin onhan sekin surullista, mutta vahan eri tavalla...).

siis ihan oikeasti. Jos näin jossain nuoren äidin, tunsin hirveätä sääliä häntä kohtaan. Sitten aloin säälimään sinkkuja ja nykyään säälin lähinnä niitä, joiden elämä on niin pientä että pitää korottaa itseään ylemmäs säälimällä joitain muita:D

Minua säälittää ikätoverini (olen 35v) jotka eivät ole löytäneet puolisoa. Parempi on jopa eronneet. Itse pidän ydinperhettä suurena onnena, mutta toki olen onnellinen sinkkujenkin puolesta mikäli he eivät koe tarvitsevansa ketään ja ovat onnellisia. Huomaan silti että eka ajatus on säälivä voiii... kun saan FB:ssa kaveripyynnön vanhalta kaverilta ja huomaan ettei hänellä ole puolisoa eikä lapsia. Toki toivon että se on heidän oma valintansa ja eivät koe jäävänsä mistään paitsi.

ja ihmiset jotka ajattelee noin mustavalkosesti kuin sinä. Kaikki eronneet, lapsettomat ja sinkut, kun ei sun sääliäsi tarvitse vaan kyse on valinnoista mitä elämässään tekee.

mutta vastaanpa että minäkin säälin perheellisiä. Varmaan muutan mieleni sitten kymmenen vuoden päästä, kun munasarjat on homeessa ja miehellä laiskoja siittiöitä, mutta tällä hetkellä aina kun kuulen jonkun tutun saaneen lapsen, niin ajattelen, että voi raukkaa. Vaikka tietenkin nämä henkilöt itse on onnensa kukkuloilla.

en viitsi tuhlata energiaa varsinaisesti sääliin, mutta en heitä kadehdi.

mutta vastaanpa että minäkin säälin perheellisiä. Varmaan muutan mieleni sitten kymmenen vuoden päästä, kun munasarjat on homeessa ja miehellä laiskoja siittiöitä, mutta tällä hetkellä aina kun kuulen jonkun tutun saaneen lapsen, niin ajattelen, että voi raukkaa. Vaikka tietenkin nämä henkilöt itse on onnensa kukkuloilla.

Mä olen kohta 34v ja mua luullan aina 27v, että tasan ei käy geenit. Ja lapsia on 3 jo ja enempää ei tule.

yksi kaveri (35-vuotta) joka on jo 3 kertaa naimisissa ja jokaisen kanssa 1 lapsi. Taas on eroamassa :( Miehissä ei ole mitään vikaa tunnen kaikki ja olen yhden kanssa seukannutkin joskus nuorempana. Kaikki ex-miehet tapaavat lapsiaan tosi usein ja viettävät paljon laatuaikaa. Kaverin pitää päästä joka viikonloppu viihteelle... En ymmärrä miksi niitä lapsia pitää tehdä tai hypätä avioliiton satamaan koko ajan jos ei pysty pysymään aloillaan. Ehkä ne miehet on vain lasten vahteja.

Jos on noin sitoutumiskammoinen ja epäkypsä ja ehkä tasapainotonkin äiti. Toki ihminen saattaa joskus erehtyä, mutta 3 kertaa on jo jotain muuta.

ja haaveilee perheestä. Sääli on sairautta-sanontakin suututtaa. Säälillä ja myötätunnolla ei ole juuri eroa.

Kaikissa elämäntilanteissa voi viihtyä tai olla viihtymättä. Itse olen joutunut sietämään henkistä väkivaltaa tasapainottomalta miesystävältä 12 vuotta sitten ja siihen nähden sinkkuus olisi ok, mutta nyt taas toisaalta olen elämäni parhaassa suhteessa, jota en vaihtaisi mihinkään.

niinkuin parhaaksi katsoo. Miksi ihmeessä minun pitäisi sääliä jotain ihmistä hänen elämän tilanteensa takia? Minä olen mennyt nuorena naimisiin, saanut lapset alle 30v, olisin halunnut enemmän lapsia, heidän isänsä ei halunnut, eronnut, vaihtanut samassa konkursissa ammattia, pienempi palkkaiseen kaiken lisäksi.



Nyt olen lähes 40v pienipalkkainen yksinhuoltaja, jolla "vaivoina" vielä dementoituva äiti, muuten vaivainen isä, rämä auto, vetoinen talo jne.



Itseäkin alkaa säälittää, mutta oikeasti en koe niin, olen todella onnellinen elämässäni jolla on tarkoitus.

naisia, joilla on huono mies ja vielä enemmän säälittää, jos heillä on lapsia tämän miehen kanssa.



Toiseksi eniten säälittää ikiteinit, jotka etsivät itseään luultavasti hamaan loppuun saakka. Siis elävät (minun näkökulmastani) pinnallista ja itsekeskeistä elämää, sisältönä esim. baarit, oma ulkonäkö ja matkustelu.



Eniten ihailen tasapainoisia, oman tiensä löytäneitä, itsenäisiä valintoja tekeviä ihmisiä, niin sinkkuja kuin perheellisiäkin.

että eronneita harvemmin säälin (heidän lapsiaan ehkä kylläkin...). Yleensä olen onnellinen eronneen puolesta, että on päässyt pois huonosta suhteesta. Jos suhde on siis ollut huono.

Jokainen elää omaa elämäänsä, enkä ulkopuolisena voi sanoa miten onnellinen joku on. Näennäisesti onnellisessa parisuhteessa eläväkin voi olla vaikka miten onneton.

Eronnutkin tietty kurja juttu.

ne yli 30 vuotiaat, jotka haluaisivat löytää kumppanin, mutta syystä tai toisesta eivät löydä. Tekee varmasti kipeää kun kaverit ovat perheellisiä. Osa heistä kärsii itse kovastikin. Osa kertoo sen, muilla sen huomaa eleistä, ilmeistä ja välttelystä. Välttävät esim. katsomasta lapsien suuntaan, kun kohtaamme ja juttelemme. Ilme kertoo, että on vaikeaa, kun sinulla on mitä haluaisin.

Tunnen pari ja hirvittää katso sitä touhua. Epätoivoista miehen metsästystä kun biologinen kello tikittää.

mutta jos esim. eronnut on täysin masentunut tai sinkkulla todella epätoivoinen haku päällä, se on surullista. Samoin perhellinen, kulisseja väkisin ylläpitävä saa ihmettelemään, miksi ei arvosta itseään ja elämäänsä enempää.

etten sääli ketään onnellista ihmistä, oli elämäntilanne mikä hyvänsä. Tiedostan sen, ettei minun tapani ole ainoa oikea tapa elää ja olla.