Ahdistus-paniikki päällä, otin jo lääkettä

Itseäni vaivaa päättämättömyys ja tuntuu että muut ovat löytäneet elämänsä miehen ja elävät sitä onnellista elämää ja itse vain ajelehdin vaikka onkin mies ja lapset.

12

Sinä olet juuri nytkin palstalla, joka pursuilee liitoksistaan kun ihmiset valittavat mitä kauheimpia kohtaloita ja suhdeongelmia. Ei muiden elämä välttämättä ole sen kummempaa kuin sinunkaan. Etsi muutama tyyppi joilla menee takuuvarmasti huonommin kuin sinulla ja vertaa itseäsi mieluummin heihin kuin niihin "kaikkiin muihin" joiden oletat olevan onnellisia.

Ehkä ajattelet kuitenkin itseäsi liikaa muiden kautta? "Kaikilla on parempi mies." Kaikki ovat onnellisempia kuin minä." Mistä ihmeestä sinä tiedät, että asiat ovat oikeasti näin? Ehkä vain analysoit enemmän kuin muut? Ehkä toisetkin ovat tyytymättömiä mutta eivät siitä ahdistu vaan tajuavat, että kaikki ei voi olla täydellistä.



21

Ehkä ajattelet kuitenkin itseäsi liikaa muiden kautta? "Kaikilla on parempi mies." Kaikki ovat onnellisempia kuin minä." Mistä ihmeestä sinä tiedät, että asiat ovat oikeasti näin? Ehkä vain analysoit enemmän kuin muut? Ehkä toisetkin ovat tyytymättömiä mutta eivät siitä ahdistu vaan tajuavat, että kaikki ei voi olla täydellistä. 21



SE on juuri näin, pyrin täydellisyyteen ja ahdistun kun en kerkeä tai en jaksa tai ei ole rahaa, toisaalta sotku ei ahdista enään niin kamalasti. Mutta se että pitäisi olla mies joka tekee aloitteita, hyvännäköinen, pitää itsesnä kunnossa, on hyvä isä ja käy töissä niin ja rakastaa minua.



Oman mieheni otin juuri sen takia että sain jonkinlaisen hyväksynnän ja turvan nuorena kun olin ollut koulukiusattu, niin ja itsetuntohan minulla välillä on ihan ok, eli pidän toisinaan itsestäni. Mutta juuri se että ihastun helposti miehiin ja sitten en tiedä millaisen haluaisin. Ja tuntuu että kaikki vain leikittelevät minulla ettei kukaan ole kiinnostunut oikeasti.



12

TAAS kerran mainostan Kotkansydämen sivustoa, olen pahoillani jos joku siitä ärsyyntyy. Kärsin useamman vuosikymmenen pahasta yleisestä ahdistuneisuudesta ja hänen tekstiensä avulla olen viimein saanut muutoksen elämääni.



Itse törmäsin tähän

http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/muistaminen.html



ja siitä alkoi nyt kaksi vuotta kestänyt prosessi, joka oli aluksi todella, todella rankka, mutta nyt joka päivä on edellistä parempi :). Lääkkeitä en tule käyttämään enää koskaan, ahdistusta tulee enää satunnaisesti. Tämä muutos on ollut aivan uskomaton, en ole masenunut enää pitkään aikaan, kun se oli vuosia ja taas vuosia jokapäiväinen kumppanini.



Täällä joku mainosti kirjaa, jonka nimi meni jotenkin niin, että "Muuta ajatuksiasi, muuta elämääsi". Se on ihan väärin, ja lisää ihmisten kärsimystä. Mitään ei tarvi muuttaa. Paraneminen lähtee siitä, että ottaa oljenkorreksi "minun ei tarvitse muuttaa mitään, vain hyväksyä". Tuo ajatus tuntui silloin täysin mahdottomalta, mutta kun sitä vaan sitkeästi noudatti, seurasi Kotkansydämen ohjeita ja otti vastaan itsensä hyväksymisen mukanaan tuoman kivun, se todellakin auttoi. Nyt jälkeenpäin näen, että minun ei todellakaan tarvinnut muuttaa itsessäni yhtään mitään. Riitti että uskalsin katsoa itseeni ja silloin löysin hirveät määrät tuskaa. Jokainen reaktioni oli oikea. Jokainen paniikintunteeni oli oikea. Jokainen masennukseni oli aiheesta. Kävi niin kuin Kotkansydän kirjoittaa: "Paraneminen ei ole prosessi, jossa me muutamme itsemme. Paraneminen on prosessi, jossa hyväksyminen muuttaa meidät."



Yritän aina kirjoittaa ilman paatosta mutta en onnistu. Tämä on ollut minulle niin jättimäisen iso asia.

muista: se on vaan tunne. Siihen ei voi kuolla. Se menee ohi. Anna sen tulla ja mennä. Ota se vastaan ja hoida sitä.

Oxaminin, puolikkaan. Musta tuntuu että mä kuolen. Koen etten saa olla tässä kunnossa: mun pitää joko parantua entiselleni HETI tai sitten kadota :(

ja koskettele samalla sormenpäilläsi yksi kerrallaan vuorotellen peukkua (tällainen monotoninen motorinen ja muu kognitiivinen ärsytys kuulemma hämää jotain aivojen hermoratoja ja laskee nousevaa paniikkia).

Laita tv tai radio päälle: jotain rauhallista ja tyhjänpäiväistä, jossa joku höpöttää niitä näitä. ÄLÄ AJATTELE SITÄ AHDISTUSTA äläkä varsinkaan tarkkaile kehosi oireita.



Muista, että sinulla on ollut paniikkikohtaus ennenkin, eikä siihen koskaan kuole.



Äläkä nyt tuhlaa energiaasi sen miettimiseen, että sinun täytyy parantua PIAN tai olet epätoivoinen tapaus. Anna nyt itsesi olla henkisesti rauhassa edes paniikkikohtauksen ajan, hyvä nainen! Itsesyytöksille ei nyt ole tilaa, etkä sinä sairaudelle muutenkaan mitään voi. Et ainakaan itseäsi syyllistämällä.



Hengittele normaalisti ja ajattele jonnin joutavia. Kyllä se siitä ohi menee.

sanoisitko sä noin jollekin, jolla on yhtä paha olo kun sulla nyt! Et varmaan! Nyt hoidat itteäs niin, kun hoitasit sitä toista jolla ois noin paha olo. Mee pitkälleen ja halaa itteäs. Ja sano, et kohta kaikki on hyvin.



Kohta se lääke auttaa. Ehkä otit liian vähän?

kun kommentoitte! Oxamin alkaa jo vähän auttaa. Tekee musta turran, ei sekään ole kiva tunne, mutta parempi kuin totaalipaniikki.



Mä olen ihan sekaisin: ajattelen tosiaan että ei mulla ole oikeutta olla sairas. Eli joko pitää muuttua entiselleni heti tai sitten kadota. Ei auta paranemaan tämä ajattelu ei.



Kiitos vielä. Mä olen erakoitunut ystävistäni, en vastaa enää puhelimeen, en pysty.



ap

Mulla itsellä ei aivan sama, mutta yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja välillä tulee pahana. Ei oo kivaa, ei:( Sit aina syyllistän itteeni, että on se kumma kun en voi parantua tästä, ja tunnen epäonnistuneeni äitinä, puolisona:(

illalla sama tunne. Paniikkia, ahdistusta, arvottomuutta, itkuisuutta. Opamox auttoi hetkeksi, pelkään että illalla tulee taas.

mulla avain parantumiseen oli se, kun vihdoin tajusin, että paluuta vanhaan ei ole. Siinä vanhassa on jotain vikaa, ja se on syy siihen että voit noin huonosti. Sun pitäis nyt miettiä että mikä siinä oli vikana: miksi sun keho vihelsi pelin poikki?



Sitten kun tiedät, niin lähdet rakentamaan jotain uutta ja parempaa tapaa elää tätä elämää. Jossain vaiheessa silmät aukeaa, kun tajuaa, ettei sitä vanhaa edes halua takaisin! Sitten huomaa, kuinka kamalaa se oli, kuinka epäreilu oli itselleen, kun vaati itseään elämään niin! Mitenhän siinä on jaksanut elää ikinä?!



Ja siitä alkaa sitten muutos ja paraneminen. Mä en neuvoisi kun äärimmäisessä ahdistuksessa siihen, mitkä jotku ehdotti, että keksit muuta mietittävää ja tekemistä. Sun keho huutaa apua. Miksi sä leikkisit, ettet kuule sitä? Ettei sitä olis olemassa? Eikö kuulostakin hassulta?

Toivon, että pääsisin tästä ahdistuneisuudesta eroon, vie niin paljon voimavaroja itseltäni ja sitä kautta vaikuttaa koko perheeseemme..

Itselläni ahdistus johtuu päättämättömyydestä että mitä haluaa, haluan kaikkea ja sitten en tiedä itsekään mitä oikeasti haluan. Haluanko tämän miehen vai en jne..miten tästä pääsisi, kun kukaan tietäisi? Kaikki hyvin ulkoisesti, mutta sisäisesti ei.

Mulla aivan samasta kysymys!!!! Raastavaa. En osaa kertoa miten se tapahtuu, mutta jostain sitä omaa tahtoa pitää alkaa kaivaa.



Mutta siis sisäisistä ristiriidoistahan siinä on kyse. Jos ei tiedä haluaako vaiko ei halua. Joku osa haluaa, toinen osa ei.



Mun mielestä se on persoonallisuuden kehittymättömyyttä. Mutta mites sitä sit kehitetään?



2=9

vanha olet 12? Ikä voi tehdä tehtävänsä siinä. Jos ei tee, niin silloin noita voi joutua miettimään ammattilaisen kanssa. Ei se tietty kerro sulle, mitä sä haluat, mutta antaa välineet siihen, että sen voisit itse keksiä.

Kun tuntuu että on tuuliviirinä muille heilutettavaksi. Tuntuu että välillä ei elä omaa elämäänsä vaan miellyttää jotain muita kaikessa. Tekee ratkaisuja muiden takia. Siis juuri tämä koti kaunis (tosin vielä sisustamatta) kun en tiedä omaa makuani enään. Sama miehen kanssa, olen erosta puhunut ja en tiedä rakastanko vai olenko vain kyllästynyt, jos sanon että haluan erota niin tulee kamala syyllisyys kun haluan erota ja aiheuttaa toiselle kärsimystä vaikka kuinka yrittää kaikkensa pitää perheen koossa.

Myös haluaisin tehdä jotain käsillä, mutta en tiedä mikä on tyylini tai jaksanko tai haluanko oikeastaan vai onko joku päähänpisto taas.

Miten se minuus kaivetaan. Alan olemaan epätoivoinen jo. Ja olen käynyt juttelemassa tilanteesta psykoterapeutillekin mutta en tiedä auttaako kun ratkaisut pitää itse tehdä. Vaikeaa. =(

niitä asioita saa kaivettua esiin? Olen yrittänyt mutta en onnistu siinä ja ahdistus senkun jatkuu ja jatkuu vaan...

En vaan kertakaikkiaan löydä syytä.



En ole ap

eli ikää on jo paljon mutta tiettyjä asioita jäänyt kokematta esim. otin ensimmäisen miehen ja sitten jäänyt rymyvaihe kokematta jne. Olen ollut kiltti ja tottelevainen myös.

itekään en tiedä. Muuta kun sen, että jos se menee tarpeeksi pitkälle, niin pian sitä omaa halua ei olekaan. Eli muiden halut ja omat halut sekottuu. Ja soppa on valmis. Mäkin haluisin aina valmiit ratkaisut.



Auttakaas nyt te, keillä tätä ongelmaa ei ole? Miks me ollaan näin saatanan onnettomia? Ettei tiedetä mitä ite halutaan ja sätkytellään muita miellyttääksemme?



Pitäs varmaan laittaa ranttaliks. Luulen et se vois auttaa. Mutku muut teki sen jo teini-iässä. Ja meidän pitäs tehdä nyt 30-kymppisenä. Kaikkea ei enää sulateta sen ikäseltä, plus että monella on jo omia huollettavia.



Mutta tietynlaista itsekkyyttä tässä nyt silti peräänkuulutan.