tuosta äidin jaksamisesta

ja tunnistan hieman itteenikin tuosta asenteesta :( Sen takia pelottaakin mennä tekemään raskaustesti... Ennestään on pieni poika. Jotenkin ahdistaa ajatus, että toinen nyt tulisi. Aiemmin ei tältä tuntunut.

että äiti ei jaksa, ellei isommat lapset ole päivähoidossa. Jopa neuvolan terkat ihan pokkana on jo tätä mieltä!

Joskus mietin, että tulikohan isoisoäidiltäni, maatalonemännältä, joka synnytti 10 elävää lasta, kukaan koskaan kysymään, että Väsyttääkö? Jaksatko? Ärsyttääkö lasten kitinä? Onko sinulla riittävästi omaa aikaa? Entä mielekkäitä harrastuksia ja aikaa niille? Ja entäs parisuhde? Pääsettekö koskaan miehesi kanssa pois kotoa ihan vain kahden?



Niinpä...



t: 6:n äiti

ja isommat sisarukset apuna. Anoppini on 8-lapsisesta perheestä, vanhin, ja hän perheessä lapset hoiti.



Ja on muuten superkatkeraa ja -kitkerää väkeä nuo vanhemman polven naiset! Anoppi sanoi ihan suoraan, että panee kiertoon miniälle kaiken kaunan, jota osastaan tuntee.

Jo äitini aikaan tunnettiin synnytyksen jälkeinen masennus mutta siitä ei puhuttu silllä nimellä. Silloin suku ja napuritkin olivat auttamassa kun lapsia perheessä oli. Äitini kertoi että heidän kylällä vastasynnyttäneen äidille vietiin ruokia. Kuinka moni äiti saa tänä päivänä mitään? Ei varmasti kukaan!



Olen itse kokenut synnytyksen jälkeisen masennuksen. Voin sanoa, että ei elämäni ole ollut helppoa ennen vauvaa. Olen lisäksi hoitanut jo alle 10-vuotiaana lapsia, joten yllätys se ei minulle mitenkään ollut miten työlästä lasten kanssa on. En uupunut fyysisesti mutta toki univelka pahensi oireitani. En lähden kaltaisellesi ihmisille selventämään enempää, mitä koin mutta sen voin sanoa että tuskin kukaan äiti tahallaan haluaa uupua - vauvan kanssa siihen ei yksinkertaisesti olisi mahdollisuutta. Vaan aivot eivät aina kysy aikaa ja paikkaa. Jos niissä sattuu systeemit pettämään, sille ei mitään voi.



KUKAAN tuntemistani uupuneista äideistä ei ole uupunut vauvan takia, vaan muiden syiden takia. Toki vauvan vaikeahoitoisuus vaikeuttaa omaa pahaaoloa, mutta yhtä hyvin ns helpon vauvan äiti voi uupua. Aivan kuten ihminen voi masentua työssään, johon on opiskellut 8 vuotta ja tykkää työstään!!



Kyllä nykyään elämä on rankempaa kuin ennen. Äidit jäävät yksin, apua ei todellakaan tarjota niin että oltaisiin inhimillisiä vaan ihmiset on tosi itsekkäitä nykyään. Aikanaan riitti että syötät ja pidät vauvasi puhtaana - nyt pitää VUOROVAIKUTTAA, olla läsnä, pitää parisuhteesta huoli, synnytyslaitoksella jo verenhukasta kärsineenä hoitaa huutavaa vauvaasi jolle ei saisi antaa tuttiakaan. Pitää kytätä ruokia, mitä saat syödä ettei vain vauvan maha mene sekaisin. Paineita asetetaan joka puolella.



Ehkä sinä olet niitä onnekkaita pullaäitejä, joille iso lapsilauma on enemmänkin itsearvostuksen lähde ja et väsy mistään asiasta. Siksi et voi ymmärtää ihmistä, joka väsyy - mielestäsi turhasta. Mutta tiedätkö: Olen erittäin ylpeä loppujen lopuksi siitä että koin vakavan uupumuksen synnytyksen jälkeen. Opin siitä hyvin paljon. Se auttoi minua käymään läpi itseäni ja tunteitani, olen voimakas nyt ja sen avulla pystyin vastaanottamaan tiedon lapseni vammaisuudesta. Se että toiset valittavat rahanpuutetta, huonosta päivähoidosta, huonoista KELA:n tuista niin minä en :) MInulle tuo opetti sen että elämässä on muutakin tärkeää ja itsestä on pidettävä huolta. Ja opetti myöskin sen, että 4 lasta en ikinä tule tekemään. Haluan olla riittävän hyvä äiti ja sitä en noin monelle lapselle olisi koskaan.

Minusta nykyään ON raskaampaa kuin ennen koska vaatimukset ovat koventuneet. Ennen sai hyvällä omallatunnolla olla vaikka karjakko mutta nyt pitää olla hyvä koulutus ja työpaikka, asunto vimpan päälle ja paljon rahaa ja etelänmatkoja jne. ennen kuin on ns. hyvin toimeentuleva ihminen.

Minusta tämä suorituskeskeinen maailmankuva mitä nykyihmiselle on tarjolla imee voiman äideistäkin hyvin tehokkaasti vaikka kuinka yrittäisi pyristellä vastaan ja ottaa elämänsä omiin käsiinsä ja olla rennosti vaan.

Oli äitejä, jotka siihen aikaan hylkäsivät vauvansa esim. omille vanhemmilleen tai tappoivat vauvan (laittoivat onnettomuuden syyksi). Vanhat ihmiset ovat kertoneet näistä paljon, kun olen työssäni keskustellut mammojen kanssa. Siihen aikaan vauvoja hoiti myös muut kuin äidit - usein vanhemmat sisarukset tai talon apulaiset.

halua olla miehensä kanssa enää yhtään enempää kahden. Mietin vaan, että kun lapsiakin on jo 10 niin ... oma aika voisi olla se mitä hän haluaisi.

Joskus mietin, että tulikohan isoisoäidiltäni, maatalonemännältä, joka synnytti 10 elävää lasta, kukaan koskaan kysymään, että Väsyttääkö? Jaksatko? Ärsyttääkö lasten kitinä? Onko sinulla riittävästi omaa aikaa? Entä mielekkäitä harrastuksia ja aikaa niille? Ja entäs parisuhde? Pääsettekö koskaan miehesi kanssa pois kotoa ihan vain kahden?

Niinpä...

t: 6:n äiti

onhan nykyäänkin PAKKO jaksaa!! Vaikka kuinka väsyttäisi, niin ei ole vaihtoehtoja.

Vaikka sanot ääneen, että väsyttää, niin ei se poista sitä tilannetta, että sun on vaan jaksettava!



Samoin nykyään luodaan esim. mainosten ja kaikkien hömppäohjelmien kautta se ihannekuva, millainen elämän PITÄISI olla. Ja kun oma elämä ei olekaan sitä, niin sekin luo paineita ja epäonnistumisen tunnetta.



Ja nykyään hoidetaan kaikki itse ja yksin. Ennen oli suku lähellä.

en minäkään tahallani kokenut väsymystä ja lievää masennustakin esikoisen jälkeen. Sitä pelkään nytkin, että jos testi näyttää plussaa. Vauvakuumetta on ollut ilmassa, mutta nyt kun asia on ehkä muuttumassa todeksi, pelottaa aivan hirveästi. Esikoisesta olin vain ja ainoastaan innoissani odotusaikana, mutta nyt kun tiedän mitä se OIKEASTI on,niin....En tiedä olisiko minusta tällä hetkellä siihen.Kamala ajatella näin.

On ajan tyyli valittaa lähes kaikesta. Aika harvoin kukaan on tyytyväinen vaikkapa kunnan palveluihin. Ja aika on muuttunut. Se on totta. Ennen elettiin suurperheissä (siis useamman sukupolven talouksia), mutta se ei suinkaan aina tarkoittanut helpotusta. Miettikääpä asuvanne oman anoppinne kanssa. Aiemmin nuoremmalle sukupolvelle ei pidetty hyväksyttävänä arvostella vanhempia. Esim oma isoäitini (nyt 91v) meni miniäksi isoon taloon piikataustalla ja sai anopiltaan aina kuulla tulleensa tyhjin käsin. Ei hän silti minusta ole katkera, vaikka varmaan oli tosi rankkaa. Eli eivät kaikki iäkkäät ihmiset ole katkeria omasta menneisyydestään, vaikka raskasta olisi ollutkin.



Minusta moni nykyihminen ei osaa ajatella, että elämä on välillä rankkaa, etenkin pikkulapsivaiheessa. Helpon elämän ja nautinnon tavoittelu on monelle tärkeää. Lisäksi elintasopaineita ei ajatella itsestä riippuviksi, vaan ulkopuolelta tuleviksi. Jokainen määrittää oman elämänsä ulkoisten puitteiden tavoitteet itse. Jos hienot autot ja talot yms. on tärkeää, niiden eteen yleensä pitää tehdä paljon töitä.

nykyään ole ketään auttamassa äitiä, ennen vanhaan oli yleensä vanhemmat samassa taloudessa ja nykyään apua on todella vaikea saada, vaikka sitä oikeasti tarvitsisi.



Meidän kolmas lapsi valvotti ekat 4kk, apua ei saatu mistään ja käytännössä valvoin 24h melkein aina, joskus sai sentään nukuttua. Vaikka miten yritti sanoa, että tarvittais apua ja että vauva itkee kaikki vuorokaudet niin ei siltikään. Vauvalla oli koliikkia, mitään allergioita ym. ei koskaan löytynyt. Mielestäni en ole turhasta valittanut, etten jaksa

Samallalailla ennen on ollut naisilla rankkaa tunnemielessä. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka piiat pari sataa vuotta sitten. Kaikki aikasi oli työaikaa, työnatajan aikaa.



Me ollaan vaan nykyajan piikoja. Vaatimukset on eri, mutta yhtälailla äidin työaika on rajaton. Nyt vaan on alettu herätä varhaisen vuorovaikutuksen merkitykseen ja suojellaan varhaislapsuutta.



Menneiden sukupolvien lapset oli kotivammaisia siinä missä osa nykypäivän lapsistakin. Perimä kulkee meidän mukana halusimme tai emme. Jos ei vanhemmillamme ja heidän vanhemmilla ollut helppoa lapsuutta, niin ei ole meilläkään.



Miten siis sitten osaisimme olla parempia. Emme osaakaan, vaan suoritamme liikaa ja väsymme. Kyse ei ole siitä yrittääkö itse tarpeeksi vaan ottaako itse vastuun elämästään ja tekee siihen tarvittavat muutokset, jotta jaksaa paremmin.



Ratkaisu on läsnäolemisessa, mutta kun sisäiset haavat ahdistaa, niin niiden kohtaamista on helpompi paeta suorittamiseen. Elämä on rankkaa, mutta kuka sitä opettaa, kun kaikkialta toitotetaan suorittamista ja pärjäämistä, menestymistä ja henkilökohtaista onnea, joka jää saavuttamatta, kun sitä liikaa tavoittelee.

Joskus mietin, että tulikohan isoisoäidiltäni, maatalonemännältä, joka synnytti 10 elävää lasta, kukaan koskaan kysymään, että Väsyttääkö? Jaksatko? Ärsyttääkö lasten kitinä? Onko sinulla riittävästi omaa aikaa? Entä mielekkäitä harrastuksia ja aikaa niille? Ja entäs parisuhde? Pääsettekö koskaan miehesi kanssa pois kotoa ihan vain kahden?

Niinpä...

t: 6:n äiti

se väsymys ja kiukku purettiin niihin lapsiin, kuka lensi pers-otteella pihalle, kelle annettiin piiskaa ja jos kiukuttelit niin läpsyt naamalle. Tänä päivänä kasvatus on voimia vievää. Ja lapsia ei saa (onneksi) kurittaa. Ennen vanhemmat teki töitä kotona, nykysin vanhemmat käyvät muualla töissä.

Luulen että tämän päivän vanhemmilla menee aikaa paljon tietokoneella, tv:n ääressä, pitää harrastaa, liikkua, olla hoikka, näyttää hyvältä, vaikka olisit synnyttänyt 10 lasta. Ruoka pitää olla mahollisimman paljon itse tehtyä jne jne. Siis pitää nimenomaan olla tehokas ja tuottava yksilö niin perheen parissa kuin töissäkin+harrastus piireissä. Lapsilla tulee olla paljon harrastuksia...

Luulen siis että tämä väsymys hankitaan itse. Ei vedetä rajoja itselle tai ei tunnisteta niitä. Monesti lapset eivät etes kaipaa näitä harrastuksia vaan menevät vanhempien mieliksi. Sit kun vanhemmat kysyvät et haluutko käydä niin vastataa vanhempien mieliksi !"joo!"

t. itsekin kuuden lapsen äiti

itse 70-luvun lopulla syntynyt, äiti oli kotona lasten kanssa. Muistan siihen aikaan kun äitini sai aika helposti kodinhoitajan kotiin lapsia vahtimaan.

Yks puhelin soitto ja apua tuli. Ei tänä päivänä ole noin helppoa saada apua.

Muistan myös kertoja kun kylän naiset tuli porukalla siivoamaan, peseen ikkunoita, leipomaan jne. Sit vastavuoroisesti kiersivät muidenkin koteja. JA jos jolllain oli raskasta niin sitä autettiin, vietiin ruokaa ja leipomuksia. En tiiä kuin paljon tänä päivän viitsivät auttaa.



Ei minun äiti ainakaajaksa auttaa muita vaik on suht nuori ja terve.

Meillä kävi kodinhoitaja kun äiti oli suonikohjuleikkauksessa. Ja silloin meistä lapsista nuorinkin oli jo koulussa.



Minä en saanut mitään apua, vaikka minulta murtui selkä. Kaksi alle kouluikäistä lasta.

Ja miettiä, miten asia on.



Ovat joutuneet piilottamaan itseltään keittiöveitset, kun vauva itkee paljon (kuullostaisi synnytyksen jälkeiseltä masennukselta), kolmos olut maistui keskellä päivää, kun se vapautui kauppoihin, vauvat/lapset pidettiin pinnasängyssä/leikkikehässä, että saatiin kotityöt tehtyä.



Jotta aika samojen asioiden kanssa he varmaan painivat kuin tänä päivänäkin. Toisaalta, tänä päivänä ei kai kukaan telje lapsiaan sänkyyn/leikkikehään tai helpota päiväänsä pikkupöhnällä, vaan vaatimukset ovat moneltakin osalta kovemmat.

Anoppi sanoi ihan suoraan, että panee kiertoon miniälle kaiken kaunan, jota osastaan tuntee.

Nykyään sitä voi laajentaa vielä vittuilemalla tuntemattomille netissä eikä ainoastaan saman katon alla asuvalle miniälle ja muulle lähipiirille.

ollut tv:tä, tietokonetta, pelikonsoleita jne. Ihmiset tekivät ruumiillista työtä ja jos jäi aikaa ylimääräiseen niin harvemmin istuttiin paikalla. Marjastettiin, metsästettiin, kalastettiin. Ihmisillä oli aikaa seurustella ja pistäytyä kylässä ja sitä tehtiin. Uskon että tämmöset asiat ovat ihmiselle tärkeitä.



Ja kun ihminen liikkuu niin mielikin voi paremmin.

Toisaalta aikoja ei voi etes verrata toisiin, niin paljon on muuttunut elämä esim 70-luvulta. Tekniikka kehittynyt, paineet kovemmat. Ennen tyydyttiin vähempään, oltiin kiitollisia ku vesi tuli hanasta ja kotia ei tarvinu lämmittää puilla. Nykysin tuntuu et kun nuoripari lyöttäytyy yhteen niin pitäs olla kaikki, AIVAN kaikki valmiina. Mielellää molemmille omat huoneet, yhteinen makkari, kakki uusimmat tekniikan välineet, kalliit huonekalut jne,

Näkeehän sen jo täällä palstalla miten arvotellaan toisten koteja. Haukutaan junteiksi ja ilkeillään.



SAmoin vaatteet, ulkonäkö, meikit jne arvostellaan. Ei nähdä muuta ku se ulkoinen. Kyllähän tämmöset asiat luo ihmisille paineita. Ja väsymystäkin, ku ihmiset uskaltaskin rohkeesti olla sitä mitä ovat, rohkeesti olla erilaisia ja löytäsivät ne omat asiat ja arvot elämässä, eivätkä menisi massan mukana !"näin kuuluu elää!"