Oman vanhemman kuolema liian varhain.

Kerran luin haastattelun, jossa keski-ikäinen nainen kertoi menettäneensä äitinsä 5-vuotiaana. Hänellä ei ollut lainkaan muistikuvia äidistään. Se tuntui aika oudolta. Olikohan meneteys sitten niin traumaattinen.

Äkkiä sitä joutui silloin kasvamaan isoksi, ottamaan vastuuta kotona asioista, kun isä joutui yksinhuoltajana tekemään paljon töitä. Ehkä en surrut äitiä silloin heti riittävästi, ehkä isälläkään ei ollut voimia tukea lapsia oman surunsa keskellä. Olen sitten myöhemmin elänyt läpi surutyön jaksoja jo vuosikymmenien ajan. Ja yhä edelleen suren.



ap

etsiä vertaistukea, silloin se olisi ollut todella tarpeen. Nyt tuntuu hullulta alkaa etsiä vertaistukea, kun on jo kulunut vuosikymmeniä. Olen kyllä keksustellut asioista ystävien kanssa ja pohtinut paljon ihan itsekin.



ap

Äitini ei ole ottanut perheestä mitään vastuuta, eikä isää saanut surra.



Aina jos yritin sanoa jotain, sain kuulla, että hyvähän minun on, kun pikkusisko oli vasta 10.



Minusta kasvoi ihminen joka ei tajua ollenkaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Ei siis ole rajoja.



Isääni en varsinaisesti sure, mutta suren sitä miten minua on kohdeltu.

Äitini ei ole ottanut perheestä mitään vastuuta, eikä isää saanut surra. Aina jos yritin sanoa jotain, sain kuulla, että hyvähän minun on, kun pikkusisko oli vasta 10. Minusta kasvoi ihminen joka ei tajua ollenkaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Ei siis ole rajoja. Isääni en varsinaisesti sure, mutta suren sitä miten minua on kohdeltu.

Onko isän kuolemasta jo pitkään?

ap

itse menetin äitini vasta 30 vuotiaana,mutta tunnen että kova on silti suru häntä kohtaan.



voimia teille.

Itse menetin isäni 12-vuotiaana vakavan sairauden vuoksi. Olin lapsena isin tyttö. Nyt olen yli kolmenkymmenen, pienen lapsen äiti, hankkinut talon ja koulutuksen. Surettaa etten voi jakaa noita asioita isäni kanssa, hänellä jäi kaikki kesken. Ei tästä tosiaan taida toipua koskaan, ikävä tulee aaltoina. Joskus on kausia jolloin asiaa ei meinaa muistaa, ja toisinaan suru puskee pintaan yllättävissäkin tilanteissa. Suru on kunniavieras, se on osa meitä ja meillä on oikeus siihen suruun, vaikka toisten voi olla sitä vaikea ymmärtää.

Mitä sitten?

Olette onnekkaita, jos teillä on ollut hyvät isät. Kaikilla ei ole. Se on suurempi suru.

Kaveri märisee isäänsä koko ajan.

Ei vois vähempää kiinnostaa.

Miks ette pääse eteenpäin elämässä?

Ollut mikä ollut, turhaa roikkua vanhoissa asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Miks ette pääse eteenpäin elämässä?

Ollut mikä ollut, turhaa roikkua vanhoissa asioissa.

Millä lailla eteenpäin elämässä? Kyllä olen opiskellut pitkälle, naimisissa, lapset, omaisuus jne.

Mutta kyllä se isättömyys kaikkeen leimansa lyö.

Menetin isäni 17-vuotiaana onnettomuuden seurauksena. Kovin paikka ollut juuri aikuiseksi kasvamisessa tulleet asiat jotka haluaisi jakaa, esim lapset, ura ym. Nuorempana se kolahti eri tavalla ja siitä sai hyvän syyn tai tekosyyn ryypätä ja elää vauhdikasta elämää.

Käy meediolla. Äitisi on olemassa toisella tasolla. Ei tietenkään sama asia kuin olisi elossa täällä, mutta saattaisi auttaa, jos saisit viestin. Meediot on tietyllä tavalla terapeutteja.

Äidin voi menettää muutenkin. Mulla on pahasti luonnevikainen narsisti isä, joka pieksi lapsuuteni minua ja sisaruksiani (ja äitiäni, jotta äiti ei uskaltanut puolustaa lapsiaan). Kun viimein parikymppisenä ekaa kertaa uskalsin sanoa isälleni että ”nyt riitti, en ota enää tuota paskaa niskaan, henkinen ja fyysinen väkivalta loppuu tähän”, niin arvatkaa mitä isä teki?

Isä laittoi välit poikki ja pakotti äitini valitsemaan. Äiti valitsi isän, ja isä kielsi äidiltä kaiken yhteydenpidon.

Olen ollut siis 21v iästä ilman äitiä. Ei mitään yhteyttä, ei olla soitettu tai nähty. Minulle on syntynyt kolme lasta joita ei ole nähnyt. Tietää kyllä niistä, sisarusteni kautta, joskin heilläkin on lähes välit poikki koska isäni riehuu yhä sisruksia nöyryyttäen.

Ymmärrä että äidin kuolema on tosi paha asia, mutta minusta tämä on yhtä järkyttävää. Äitini on elossa mutta hylännyt lapsrnsa kusipäänarsistin vaatimuksesta. Olen elänyt koko aikuiselämäni kokonaan olman vanhempien ja suvun tukea, turvaa, apua. Olen nyt 45 ja yhä suren asiaa.

Up