Lasten myötä koti ei ole enää se paikka

Mihin kaikkeen puutut?

Anoppini sanoin: menen nukkumaan ja minua ei häiritä, ellei jollain pää irtoa.

Suomeksi: ei kaikkeen tartte omaa lusikkaa tunkea.



4

Meillä on neljä alle kouluikästä ja välillä telkasta (nyt) tulee jotain lapsille. Sitten se suljetaan ja tehdään jotain, sitten tulee ÄIDIN tai ISÄN ohjelmaa. Piste. Minulla on oikeus katsoa omia ohjelmia, meillä 4- vuotias välillä karjasee että telkasta tulee äidin juttu. Musiikkia kuulen kyllä omia, mies on nyt lukemassa kirjaa. Voisi tästä lähteä vaikka ulos lenkille.. Mikä rajoittaa? Sinä itse. Pistä lapsilta ohjelma kiinni ja sanot että nyt on äidin vuoro! Ja muksut menee leikkimään huoneeseensa tai pelaa tms. Et tainnut katsella eilen ylen iltauutisia, sielä puhuttuun just täydellisyyteen pyrkivistä mammoista jotka palaa loppuun. Ja toi on juuri sitä. Minusta pienen lapsen äitinä juuri PITÄÄ vetää rajat että nyt on äidin vuoro, syöt viimesen hedelmän tai muuta.

ja kun vielä lapset on opetettu pienestä pitäen siivoamaan omat jälkensä (siis lelut) ja esikoinen on viisvee eli osaa jo itsekkin ottaa esim. banaania jne. ja kohta antaa jo pikkuveljellekkin samalla. Meillä myös lapset leikkivit yksikseen tai välillä yhdessä tosin ikäero on 4-vuotta, en minä leikitä..

Minä 54v ja mieheni vuoden vanhempi olemme nyt isossa omakotitalossa kun lapset lentäneet kodistaan. Muuttaneet etelä-suomeen ja käyvät kerran pari vuodessa. Nyt on rauhaa ja hiljaisuutta.

ja järjestää tavaroita ja kotia.

4 lasta saavat aikaan hirveää kaaosta "kivoissa leikeissä". Kaikki osaavat siivota mutta kukaan ei liikautaa evääkään jos ei suutu.

Jos on mallina ja siivoa apuna koko ajan joku koittaa "livetä" hommasta. Sitäkään en jaksa.



Muuten koitan siihen kaikkeen äitinä oloon suhtautua niin että aikansa kutakin.

En juuri koskaan ehdi malliksi istua ruokapöytään arkena. Vaikka kuinka etukäteen tekisin kaiken ettei mitään tarvitse nousta ottamaan ja antamaan niin viimeistään sillä kertaa joku kaataa juomalasin tms.



Nyt kukaan ei nuku 6-7 pidempään aamuisin ehkä ne lapset teininä nukkuu niin paljon että toivon niiden joskus olevan hereillä?!

Ja tosiaan jossain vaiheessa vielä elämme kaksin miehen kanssa eikä kukaan herätä.



Nyt olen valinnut sen etuoikeuden että olen kotona ja saatavilla. Toisaalta MYÖS minulla on oikeus omaan rauhaan. JOKAISELLA perheessä on oikeus omaan rauhaan.

Se täytyy vain ottaa. Kukaan ei sitä tyrkytä jos jää odottamaan! Alkuvuosina vastustin OMA AIKA termiä kun se tuntui tarkoittavan omaa harrastusta-kun tajusin että voin vaatia omaa aikaa omassa kodissa, se oli hyvä asia.



Siivosin äsken lastenhuoneita lasten kanssa. Nyt mies meni sinne laittamaan loput tavarat paikoilleen lasten kanssa ja imuroimaan-jotta lapset saavat sitten jotain muuta esiin ja leikin pystyyn. MINÄ istun tässä ja surffaan hetken ja painun sitten vaihteeksi siivoamaan jotain muuta.



Illalla lapset menevät nukkumaan ajoissa ja sitten on aikaa tehdä mitä lystää.

Olen oppinut 10vuodessa itsekkäästi sulkemaan silmäni kotitöiltä.

Teen niitä kaiken aikaa päivän mittaan. Illalla en siivoa (ellei seuraavana päivänä ole tulossa vieraita).

Kun lapset menee nukkumaan teen sitä mitä huvittaa. Ennen tiskasin, siivosin, järjestelin...ja kaaduin kuolleena sänkyyn. Se kanna kovin kauas.



Mitään Avotakka unelmakotia en kaipaa, riittäisi että on siistiä. Sekin tuntuu joskus liian suurelta toiveelta ja silloin ottaa päähän ja raskaasti!



Mitä tämä äiti toivoisi lahjaksi? Kotisiivoojaa.

Ei taida pukki tänäkään vuonna kuulla toivetta :/

Mulla lapsia on kaksi, 4-vuotias ja 7-kuinen, ja kyllä mä koen, että mun täytyy olla koko ajan läsnä. Koko ajan on pakko katsoa lasten perään, mitä tekevät ja missä. Jompi kumpi tai molemmat ovat koko ajan vaatimassa huomiota, ja kun koittaa se hetki, että molemmat nukkuvat, niin sitten on lemmikit (2 kissaa ja kani) haluamassa huomiota ja hellyyttä. Lemmikkien jälkeen vuorossa on mies, jota pitää myös helliä, kehua ja pitää hyvänä. Tähän päälle jatkuva siivous, jatkuvasti kasvava "tehdään-kun-ehditään" -siivouslista (tältä listalta en ole kertaakaan kuopuksen syntymän jälkeen ehtinyt tekemään yhtään ainutta hommaa), yhteydenpito ystäviin, kavereihin, tuttaviin, sukulaisiin, kaiken maailman kissanristiäisten kuten synttäreiden ja joulun järjestämiset, korttien ja lahjojen ostaminen, kaupassa käynti, ruuanlaitto, pyykit, tiskit... ihan turha toivo, että saisi lehden lukea, kahvikupin juoda, vessassa käydä, ottaa omaa aikaa, jatkaa vanhoja rakkaita harrastuksiaan, yhtään mitään. En mä koe enää itseäni naiseksi tai ihmiseksi, mä olen vain äiti, lastenhoitaja ja kodinhoitaja.



Aivan samoin minäkin taistelen jatkuvasti sitä vastaan, kun haluaisin olla myös minä itse, tehdä minulle tärkeitä ja rakkaita asioita, joista nautin, mutta samalla haluaisin olla hyvä ja lempeä äiti. Suurimman osan ajasta kyllä olenkin hyvä äiti, ja lempeäkin, mutta en pysty sovittamaan näitä kahta roolia itselleni yhtä aikaa. Vuorokauden tunnit loppuvat kesken, yksinkertaisesti. Ristiriitoja ei sentään tule kuin ehkä kerran viikossa, ja silloinkin hermostun ja huudan lähinnä miehelleni, tosin joskus lasten kuullen. Silti. Ehkä minä joskus opin luopumaan tästä oman tilan ja ajan tarpeestani, mutta veikkaanpa, että silloinkin käy niin, että kun opin omistautumaan perheelle ja kodille, perhe, lapset ja koti eivät enää kaipaakaan minua...

ensimmäiset vuodet minulla oli aivan samanlainen fiilis kuin aloittajalla. Oli tuskaa ja ahdistusta, en tuntenut olevani hyvä äiti, kun lasten meteli ja oman ajan puuttuminen vain v*tutti kaiken aikaa. Sitten jonain päivänä vaan päätin, että tämähän on itsestä kiinni. Ja aloin muuttamaan ajatusmaailmaani, otin kaikista pienistä jutuista "ilon" irti, eihän se jatkuvat meteli ja lasten hoitaminen siitä mihinkään muuttunut, mutta tämä auttoi pikkuhiljaa. Nyt lapseni ovat 14, 18 ja 20v.



Nyt jälkikäteen olen onnellinen niistäkin vuosista, milloin tuntui pahalta ja siltä, ettei voimat riitä mihinkään, sekä tunsin itseni aivan liian itsekkääksi äidiksi.