Lasten myötä koti ei ole enää se paikka

olen luonteeltani sellainen, että kaipaan omaa rauhaa, ja se onkin ollut yksi vaikeimmista jutuista vanhemmuudessa. Mutta enpä tiedä, kaipaanko kuitenkaan niitäkään aikoja, jolloin lapsia ei ollut.



Usein ongelma on ehkä siinä, että lapsia viihdyttämällä viihdytetään alusta alkaen. Vauvakaan ei saa rauhassa katsella ympärilleen vaan aina on jotain virikettä. Touhukkaat hoitopäivät ja harrastuksentäyteiset illat tekevät sen, että "vapaallakin" lapsi vain odottaa mitä hänelle seuraavaksi keksitään. Ei tätä tietysti voi yleistää, mutta joskus näin.



Meillä lapset ovat pitkillä automatkoilla saaneet tylsistyä rauhassa ja yllättäen heillä ei juuri tylsää ole, vaan he löytävät kaikkea mielenkiintoista maisemista jne. Jos olisin vauvavaiheessa jo ollut tyrkyttämässä helistintä toisensa perään heti ekasta inahduksesta, niin samalla linjalla kai saisin jatkaa nykyisinkin.



Poikani joskus kysyy, että miksi se netti on äidille niin tärkeä, ja minä vastaan, että olen täällä keskustelemassa toisten kanssa. (Ja ei täällä sitä aikaa niin ylettömästi mene.) Pointti on se, että äiti voi kyllä tehdä jotain omasta mielestään kivaa, ei sitä tarvitse anteeksi pyydellä!

Olisin jo seonnut ellen saisi käydä töissä rentoutumassa. Kolme lasta on, ja sen verran pieniä ettei mene jakeluun kun pyydän, että lopettakaa se huutaminen...

Meillä on neljä alle kouluikästä ja välillä telkasta (nyt) tulee jotain lapsille. Sitten se suljetaan ja tehdään jotain, sitten tulee ÄIDIN tai ISÄN ohjelmaa. Piste. Minulla on oikeus katsoa omia ohjelmia, meillä 4- vuotias välillä karjasee että telkasta tulee äidin juttu. Musiikkia kuulen kyllä omia, mies on nyt lukemassa kirjaa. Voisi tästä lähteä vaikka ulos lenkille.. Mikä rajoittaa? Sinä itse. Pistä lapsilta ohjelma kiinni ja sanot että nyt on äidin vuoro! Ja muksut menee leikkimään huoneeseensa tai pelaa tms. Et tainnut katsella eilen ylen iltauutisia, sielä puhuttuun just täydellisyyteen pyrkivistä mammoista jotka palaa loppuun. Ja toi on juuri sitä. Minusta pienen lapsen äitinä juuri PITÄÄ vetää rajat että nyt on äidin vuoro, syöt viimesen hedelmän tai muuta.

Täällä on usein sellainen meteli, että tv:stä ei kyllä kuule mitään. Olen laihtunut lasten syntymien jälkeen melkein 10 kiloa, yksinkertaisesti siitä syystä, että syöminen on sitä, että lapan ruuat hätäisesti suuhuni ja siinä välissä nousen pöydästä monta kertaa:hakemaan paperia kun jotain on kaatunut pöydälle, leipä on loppunut jne.

Käyn töissä päivittäin ja se on henkireikäni, kotiin tulo tuntuu ajoittain ahdistavalta ja näin ei pitäisi kyllä olla:(.

Usein ongelma on ehkä siinä, että lapsia viihdyttämällä viihdytetään alusta alkaen. Vauvakaan ei saa rauhassa katsella ympärilleen vaan aina on jotain virikettä.

Tuossa aiemmassa viestissäni kirjoitin, että koen tää mun täytyy koko ajan olla läsnä. Tämä läsnäolon tarve taas syntyy ihan turvallisuustekijöistä - mun on vahdittava, mitä vauva tekee, koska esim. esikoisella ja miehellä on tapana jättää tavaroitansa ihan minne sattuu. Eilen keräsin esikoisen Hama-helmisetin pois keittiön pöydän alta, ja miehen työpapereita kylpyhuoneen lattialta. Lisäksi lemmikit tuottavat lisäriskejä, ja esikoinenkin saattaa hermostuessaan saada päähänsä käydä muksaisemassa vauvaa. Esikoistakin pitää vahtia, koska saattaa keksiä aivan mitä tahansa tempauksia.

Jep, tiedän, että oppiihan se esikoinenkin käyttäytymään, kun siltä vaan vaaditaan tietynlaista käytöstä. Osa ongelmaa on siinä, että vaikka minä vaadin, mies ei, ja tähän ei ole kaikesta keskustelusta huolimatta saatu mitään yhteistä linjaa. Mies on kyllä vaatimassa minulta milloin mitäkin, ja valittaa milloin mistäkin, mutta apua ja tukea hänestä ei minulle ole. Ja mieheni mielestä äidin suurin synti on haluta omaa aikaa ja rauhaa, ja tästä hän jaksaa minua muistutella. Tämäkin lisää tätä minun tuskaani siitä, että kaipaan omaa aikaa ja tilaa, vaikka miten yritän olla kaipaamatta.

ja olen aina tarvinnut ne "omat hetkeni". Minulle ne eivät ole shoppailua tai ystävien kanssa kahvilassa hengailua vaan ihan kotona olevia omia hetkia: lehden luku ihan kaikessa rauhassa, ohjelman katsominen tai jonkin ompelu tms.



Kun sen ajan vaan ottaa niin äkkiä huomaa, että lapsetkin sopeutuvat siihen kyllä helposti! Lapsethan ovat tehtyjä vaatimaan koko ajan ja jos siihen vastaan 24/7 niin he myös toteuttavat tämän luontaisen tarpeensa 24/7.



Usko tai älä, mutta lapsesi eivät mene siitä rikki vaikka välillä joutuvatkin miettimään ihan itse mitä seuraavaksi tekisi tai leikkimään kaadetun palikkalaatikon keskellä.



Esikoisen kanssa kun oli aikaa ihan eri tavalla huomasin jo vauvana, että hän tykkäsi hirveästi ihan vaan köllötellä lattialla viltin päällä lelujensa ympäröimänä ja kääntyili/väänteli itseään saadakseen uuden lelun ja taas tutkittiin sitä ihan innoissaa. Ei tarvinut siihen minua tai ketään muuta. Saattoi jopa nukahtaakin välillä viltille pienille päikyille.



Nyt kun muksuja on enemmän, löytyy tietysti luonne-erojakin eivätkä kaikki ole samanlaisia. Vähän junailemalla heidät saa kyllä tekemään samankaltaista puuhaa yhtäaikaa. Esim. saatan julistaa suuren piirustushetken ja luon sille teeman ja kaikki piirtävät ihan innoissaan ja itse hipsin sillä välin keittiöön, keitän kahvit ja ihan nautin kaffista, pullasta & päivän sanomista :)

Aina se ei vaivaa, mutta välillä ahdistaa ihan kauheasti.

Se ei ole kenenkään etu että äiti luopuu minuudestaan ja omistautuu TÄYSIN lapsille, ennen pitkää tuossa tilanteessa voivat huonosti sekä äiti että lapset. Ja isä myös.

PIenten lasten kanssa elämä on usein sellaista kuin ap kuvaa, mutta se pikkulapsiaika hurahtaa yllättävän äkkiä ohi.

Itsensä kehittäminen ja sivistäminen ja muu sellainen on ehkä pakosta jonkin aikaa vähemmällä, tai sille pitää keksiä erilaisia kanavia kuin ennen lapsia.

Opinkohan ikinä luopumaan minuudestani ja omista vaatimuksistani ja olemaan täysin lapsille omistautuva äiti. Pahoin epäilen:(.

se ei välillä hoida lapsia, jotta pääsette vaikka salille, kirjastoon tms? Itse treenaan 4-5krt/vko, en todellakaan luovu omasta ajastani. Myös miehelle järkätään omaa aikaa, jotta pääsee harrastamaan. Ja sitä epäjärjestystä kannattaa opetella sietämään, ei kaiken tarvitse olla koko ajan tip top.

Onneksi lapsilla on isäkin. Kun neljäs lapsi oli vuoden, olin lyhkäisellä lomamatkalla. Taisi mennä enimmäkseen lypsämiseen hotellihuoneessa :-) Nykyisin päätehtäväni on laittaa joku laite sammuksiin: telkkari, pleikka, tietsikka.



Tuossa lapset leipasivat pipareita ja nyt ne kai palavat uunissa. Tai lapsi polttaa sormensa. (Kävin vaihtamassa pellin).



Muistan, kun esikoinen oli vauva ja olin aivan hermostua, kun ei vauva suostunut nukahtamaan Tehiksen aikaan. Sitten sillä Tehiksellä ei enää ollutkaan mitään väliä.



Lasten takia omasta ajasta on tullut kallista. Töissä ei kiinnosta keikkua ylimääräistä. Lasten kanssa teen asioita, mitä minua kiinnostaa. Siivoaminen on yks juttu :-) Perusjärjestys ja mahdollisimman vähän leluja on paras yhtälö. JÄrjestimme tänä aamuna palapelejä.



Hiljaisuus on myös tärkeätä. Sitähän saa, jos kun lapset lukevat ja piirtävät. Mutta että ymmärrän tunteesi. Meillä mies on kotona ja kun lapset ovat alkaneet käydä miehen kimppuun, niin olen ollut suuresti helpottunut ja suonut tämän roolin hänelle. Toki yritän pitää lapsiin yhteyttä, että tiedän missä mennään. Mutta helposti sitä illatkin on niin väsynyt että vain viikonloppuisin on sitten jotain yhteistä. siis minä ja lapset, siippa jokseenkin viettää siestaa, kun itse on viikot kiinni lasten kanssa. Minä muuten en edes laita meillä ruokaa.



Piparikahveille. Valoa adventtiinne, t. m

mutta kieltämättä minäkin kaipaan rauhallista aikaa vain itselle. En ole ollut hetkeäkään kotona yksin ainakaan 15 vuoteen. Koskaan en ole ollut yötä yksin kotona esikoisen syntymänm jälkeen eli kohta 20 vuoteen. Kirjoja en pysty lukemaan, enkä oikein tekemään mitään, mikä vaatisi keskittymistä, kun koko ajan keskeytetään. Kaipaisin siihen yksinäisyyttä ja hiljaisuutta.

Vielä se aika koittaa kun lapset ei tule käymään kuin korkeintaan jouluna ja äitienpäivänä jos silloinkaan. Yksin saat istua ja tuijottaa saippuasarjoja sydämen kyllyydestä. Saat viettää oikein laatuaikaa itsesi kanssa.

siksi mä oonkin mielummin töissä ja vaikka kavereiden kanssa kaupungilla. Olen palanut loppuun näiden äitiyden vaatimusten kanssa. Tarvitsen omaa rauhaa.

Meillä on neljä alle kouluikästä ja välillä telkasta (nyt) tulee jotain lapsille. Sitten se suljetaan ja tehdään jotain, sitten tulee ÄIDIN tai ISÄN ohjelmaa. Piste.

Minulla on oikeus katsoa omia ohjelmia, meillä 4- vuotias välillä karjasee että telkasta tulee äidin juttu.



Musiikkia kuulen kyllä omia, mies on nyt lukemassa kirjaa.

Voisi tästä lähteä vaikka ulos lenkille..



Mikä rajoittaa? Sinä itse.

Pistä lapsilta ohjelma kiinni ja sanot että nyt on äidin vuoro! Ja muksut menee leikkimään huoneeseensa tai pelaa tms.



Et tainnut katsella eilen ylen iltauutisia, sielä puhuttuun just täydellisyyteen pyrkivistä mammoista jotka palaa loppuun. Ja toi on juuri sitä.

Minusta pienen lapsen äitinä juuri PITÄÄ vetää rajat että nyt on äidin vuoro, syöt viimesen hedelmän tai muuta.

Aloitin osapäivätyöt jossa saan matkustella, eli työ on minulle lomaa ja omaa aikaa. Nyt mies siivoaa, ja itse surffaan netissä, koti on pieni kaaos. Yleensä vaellan päivästä toiseen kotona, enkä aina saa järkevää aikaiseksi, kun koko ajan saisi muutenkin tehdä ja ihan samannäköistä on siivoaa tai ei ;) käyn jumpissa paljon ja lapset lapsiparkissa, emme käy perhekerhoissa tai puistoissa paljoa, vaan laitan itsekkäästi aamupäiväajat itselleni ja lapset ikäänkuin leikkivät kerhoa sen 60min jonka minä vietän salilla katsoen kiinteytyvää kroppaa peilistä (vitsi vitsinä...)....



Mutta tiedostan senkin että kohta lapset lentää pesästä ja kun pienin kohta täyttää 2v alkaa pieni lievä vauvakuume taas vaivata, juuri kun kohta pääsisi helpommalla...



Jaksamista ja harkitse sitä työntekoa silloin tällöin:)))

Vielä se aika koittaa kun lapset ei tule käymään kuin korkeintaan jouluna ja äitienpäivänä jos silloinkaan. Yksin saat istua ja tuijottaa saippuasarjoja sydämen kyllyydestä. Saat viettää oikein laatuaikaa itsesi kanssa.

Se harmittaakin, että miksi pitää olla kaikki tai ei mitään. Jos olisin rikas, voisin palkata lastenhoitajan, joka veisi joskus lapsia jonnekin ja voisin olla kotona ihan vaikka tekemättä mitään. Mutta kun lapset on aina täällä kun minäkin olen, niin se vie kaikki mehut.

Illalla kun lapset on saatu nukkumaan, on kuitenkin vielä mietittävä ja järjesteltävä lasten asioita. Tunnin pari jaksaa ehkä valvoa väsyneenä ja sitten on pakko mennä nukkumaan.

Itselläni on kolme ja joskus on samoja tunteita. Telkkaria en ole koskaan katsonut juurikaan, mutta enemmän häiritsee se, ettei saa rauhassa keskustella miehen kanssa, kun aina joku lapsista on keskeyttämässä.



Mutta eiköhän tämä kausi jossain vaiheessa helpota. Kohta lapset ovat teinejä ja menevät omissa menoissan. Sitten voi olla ikävä tätä vaihetta, kun tietää tarkasti missä ne ovat :)

Meillä on neljä alle kouluikästä ja välillä telkasta (nyt) tulee jotain lapsille. Sitten se suljetaan ja tehdään jotain, sitten tulee ÄIDIN tai ISÄN ohjelmaa. Piste. Minulla on oikeus katsoa omia ohjelmia, meillä 4- vuotias välillä karjasee että telkasta tulee äidin juttu. Musiikkia kuulen kyllä omia, mies on nyt lukemassa kirjaa. Voisi tästä lähteä vaikka ulos lenkille.. Mikä rajoittaa? Sinä itse. Pistä lapsilta ohjelma kiinni ja sanot että nyt on äidin vuoro! Ja muksut menee leikkimään huoneeseensa tai pelaa tms. Et tainnut katsella eilen ylen iltauutisia, sielä puhuttuun just täydellisyyteen pyrkivistä mammoista jotka palaa loppuun. Ja toi on juuri sitä. Minusta pienen lapsen äitinä juuri PITÄÄ vetää rajat että nyt on äidin vuoro, syöt viimesen hedelmän tai muuta.

Täällä on usein sellainen meteli, että tv:stä ei kyllä kuule mitään. Olen laihtunut lasten syntymien jälkeen melkein 10 kiloa, yksinkertaisesti siitä syystä, että syöminen on sitä, että lapan ruuat hätäisesti suuhuni ja siinä välissä nousen pöydästä monta kertaa:hakemaan paperia kun jotain on kaatunut pöydälle, leipä on loppunut jne.

Käyn töissä päivittäin ja se on henkireikäni, kotiin tulo tuntuu ajoittain ahdistavalta ja näin ei pitäisi kyllä olla:(.

Ongelmasi on takuulla ratkaistavissa jollain tavalla, jollet itseksesi onnistu, niin kannattaa kääntyä ammattiavun puoleen.

Niin samat fiilikset!! Olen hoitovapaalla vilkkaan taaperon kanssa, ja tuntuu ettei ole enää mitään omaa, ei mitään yksityisyyttä ja hermot kireällä kaiken aikaa. Olisi rahaa niin ostaisin kunnon kuntoklubilta kuukausikortin, lapsiparkki olisi aivan mahtava, mutta maksavat niin hurjasti. Myös osapäivätyö olisi ihana, mutta mistäs sellaista löytää?

Tahtoo rauhaaaa..!

Itselläni on kolme ja joskus on samoja tunteita. Telkkaria en ole koskaan katsonut juurikaan, mutta enemmän häiritsee se, ettei saa rauhassa keskustella miehen kanssa, kun aina joku lapsista on keskeyttämässä. Mutta eiköhän tämä kausi jossain vaiheessa helpota. Kohta lapset ovat teinejä ja menevät omissa menoissan. Sitten voi olla ikävä tätä vaihetta, kun tietää tarkasti missä ne ovat :)

Juuri tuo keskustelun rajoittuneisuus häiritsee minuakin. Ei joko kuule mitä toinen sanoo tai sitten tulee tilanne mihin on puututtava.

Uskon kyllä, että tätä aikaa voi myöhemmin kaivatakin sitten kun lapset ovat isompia eivätkä käy kotona enää kuin kääntymässä. Sitä yritän ajatella kun oikein ketuttaa.

ap

En ymmärrä miksei onnistuisi?

Meillä lapset kun katselee telkkaa niin ne katselee telkkaa (kovin pienet ei jaksa katsella ollenkaan vaan ne haahuilee omia juttujaan) mutta jos tulee riitä filmistä niin lähetään vaikka pihalle.



Ilmotan vaan että äiti nyt katselee Emerdalen ja siitä ei keskustella.

Niinkuin se, ettei kaupasta saa aina herkkuja.



Meillä on kaksi kerrosta talossa joten sekin helpottaa: pennut menee ylös leikkimään vaikka jos apinoivat.

On meilläkin meteliä ja saa olla, mutta niinkun lapset saa piirtää, saa vanhemmat lukea aamunlehden. Hätistää vaan pois jaloista: äiti lukee nyt lehden loppuun ja tehdään KOHTA.

Ja kohta tehdään, koska se on luvattu. ;)



Automatkalla voidaan kuunnella Kotiteollisuutta koska isä haluaa tai sinfoniaa jos äiti niin haluaa ja lapset taas haluaa joskus Frööpelinpalikoita.

Kaikkia pitää joskus kuulla ja jokanen valita. Ja muut on hiljaa, saa omansa sitten toisella kerralla.



4