Voimat loppuu tytärpuolen kanssa :(

kirjoutuksistani mitään aggressiivista tai itselläni on eri käsitys aggressiivisuudesta. Tuohtumisen kyllä löydän muutamasta kirjoituksestani.

ap;n kirjoituksista, mutta monesta vastauksesta paistaa taas kauas av:lle tyypillinen mollaaminen ja syyttely.

Jos tämä ei ole sinusta aggressiivista niin emme varmaan puhu samaa kieltä emmekä tule ymmärtämään toisiamme.

"Tältä minusta juuri alkoi tuntumaan! Tämä saitti on aivan väärä paikka avun/mielipiteiden pyynnölle. Ilmeisesti täynnä täydellisiä, itsekeskeisiä ämmiä!

Mutta kiitos nro 21, pidetään pää kylmänä me tavikset näiden täydellisten maailmassa!"

Mitä jos antaisitte tytön olla ihan oma itsensä.

Ettekä aseta hänelle paineita muuttua ja olla sosiaalinen. En tarkoita että pitää sitten jättää omiin oloihinsa perheen ulkopuolelle vaan pyytää mukaan ja jos ei halua niin ei siitä sitten sen enempää. Kysytte hänen mielipidettään tivaamatta ja annatte osallistua päätöksentekoon. Ei kulmien kurtisteluja tai kommentteja selän takana.

Teette selväksi että hänetä välitetään sellaisena kuin hän on. Ehkä tyttökin rupeaa avautumaan ja osallistumaan kun ei saa heti negatiivista palautetta joka käänteessä.

Sitä on lievänäkin ja saattaa aiheuttaa tuollaista eristymistä ja puhumattomuutta. Minun mielestäni tyttö on vain erilainen eikä hänestä tarvitse koskaan tulla samanlaista kuin muut. Silti hän voi löytää itselleen sopivan paikan elämässä.



t. äitipuoli ja aikuisen aspergerin vaimo

kirjoutuksistani mitään aggressiivista tai itselläni on eri käsitys aggressiivisuudesta. Tuohtumisen kyllä löydän muutamasta kirjoituksestani.

Minkälaisen vastauksen sinä toivoit saavasi?

Miksi suutut niin kovin siitä että teille ehdotetaan avun hakemista koko perheenä? Sanoit että itsekin tunnet olevanne avun tarpeessa.

Asiahan on niin, että vanhempien erolle ette voi enää mitään. Ette voi mitään sille että äiti on hylännyt tytön. Ette voi mitään sille jos hänellä on synnynnäisesti erilainen temperamentti kuin muilla perheenjäsenillä. Ette voi mitään sille jos hänellä on jokin kehityksellinen ongelma joka aikaansaa sosiaalista eristäytymistä ja vaikeuksia ymmärtää perheenne huumoria yms. Ei luultavasti ole olemassa ihmelääkettä, joka tekisi hänestä hassuttelevan ilopillerin joka sopisi hyvin porukkaan.

Ette voi muuttaa menneisyyttä ettekä tytön luonnetta. Se mitä voitte muuttaa ja se mihin voitte vaikuttaa on se miten perheenä olette vuorovaikutuksessa.

Ehkä häntä kiusatana koulussa tai kokee itsensä ulkopuoliseksi teidän perheessä.

Ei tyttö vaikuta normaalilta. Voisitte ihan hyvin lähettää hänet (koulu)psykologille ja koulukuraattorille. Jos hän vetäytyy, on aina passiivinen eikä kyseenalaista mitään, ei kaikki ole kunnossa.



Psykologi ja kuraattori voisivat jututtaa tyttöä ja opea ja saada kokonaiskuvan tytön pärjäämisestä kouluyhteisössä. Samalla kartoitettaisiin kotielämä tytön kanssa. Kukaan ei ole syyttämässä teitä vanhempia mistään, joten pyytäkää apua ja ottakaa se vastaan.



Tyttö voi kertoa psykologille positiivisessa sävyssä perheestä, mutta se ei mitenkään poista sitä tosiasiaa, että tyttö vaikuttaa kotona ja koulussa masentuneelta ja vetäytyvältä. Jos psykologi taas kerran päätyy siihen, että kaikki on kunnossa, voit itse mennä vastaanotolle ja kertoa, että muu perhe kärsii siitä, että tyttö on niin masentuneen oloinen. Voit kertoa miten tyttö käyttäytyy yms.



Tyttö voi rakastaa perhettään, mutta olla samalla masentunut tms.



Aivan ensimmäiseksi kannattaisi keskustella tytön kanssa, sanoa miltä sinusta tuntuu ja pyytää että hän edes hiukan avautuisi ja kertoisi millaiselta hänestä tuntuu. Kysy häneltä, onko hän onnellinen, masentunut, surullinen, iloinen, miksei hän hymyile koskaan, miksei halua olla tekemisissä rakkaidensa kanssa, mitä hän ajattelee siitä että bioäiti ei ole hänen elämässään jne.

Te olette varmasti tehneet parhaanne lapsen kanssa ja välitätte hänestä. Mutta masentuneen lapsen ja nuoren koko perheellä on monitahoinen vuorovaikutusongelma, se lapsi ei yksin ole se ongelma, ja silloin apua tarvitsee koko perhe.

Ei se ole mikään loukkaus että suositellaan hakeutumaan perheterapiaan jos on pyytänyt apua ja neuvoja ja tilanne vaikuttaa kertomiesi tietojen perusteella siltä että voisitte saada sitä apua perheterapiasta.

Sun on turha olla karvat pystyssä jos haluat auttaa oikeasti sitä lasta. Se mitä olette tähän asti tehneet ei tuloksista päätellen toimi joten nyt on kokeiltava jotain uutta.

Ei se ole mikään maailmanloppu vaan se voi olla toivon ja jonkin hyvän uuden alku. Ei siellä teitä hulluiksi ja kamaliksi vanhemmiksi julisteta jos olette parhaanne tehneet.

Haluan korostaa, että olemme apua hakeneet sitä saamatta, koska lapsi on psyklogien mielestä tasapainoinen ja kertoo positiivisesti perheestään. Koska koulussakin on sosiaalisia ongelmia, joita opettajan kanssa olemme rakentavasti puhuneet, hän tilanteen ymmärtää. Näin ollen näiden vastausten perusteella ilmeiseti myös opettaja saa mennä hoitoon. Oma sukuni on tytön otanut avosylin vastaan kuin myös minä, siitä tässä ei ole kyse. Meillä on tytön kanssa yhteinen harrastus, viikoittain tapahtuva. Hän saa halutessaan meidän molempien huomiota yhdessä ja erikseen. Sanojensa mukaan hän ei sitä kovin usein kaipaa. Että Kiitos syyllistämisestä, kun oikeasti on huolissaan toisesta, saakin kuulla olevansa hoidontarpeessa itse!

mutta kyllä minäkin sain näistä "neuvoa-antavista" kirjoituksista aika lyttäävän kuvan. Minusta ap on toiminut ihan hyvin, ei kai hänen vikansa ole millään muotoa se että joku nainen jättää lapsensa ennenkuin ap on kyseiseen lapseen edes tutustunut.

En tiedä millaisella ihmisellä täällä on intoa näitä lyttäys lättäys-viestejä kirjoitella. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan aina ole koneen ääressä sillä välillä on ketjuja joissa ihan asiallisesti neuvotaan kysyjää.

Jos lapsi ei olisi koko ikäänsä ollut tuollainen, niin olisiko hänelle ollut hyväksi jos olisi suoraan sanottu että nyt riittää tuollainen nyhjäys. Mutta tytön luonne on ilmeisesti semmoinen eikä siis pelkkää murrosiän kiukuttelua niinkuin ap kertoikin.

Itse muista lapsuudesta että jos vanhemmat oli varovaisia ja sellaisia "voi,voi"-tyylisiä, niin tuli jotenkin tahallaan oltua okein ikävä heille.

Hyvä ap ettet unohda näitä perheesi muita lapsia.

Meillä on yksi lapsista selllainen että välillä hänen kehitykautensa ovat tosi rankkoja ja helpot lapset jää aivan tämän yhden varjoon,joka todellaikin huomataan.

nimenomaan välittäminen tätä tyttöä kohtaan. Törkeää puhua jostakin virheiden korjaamisesta, joita on kymmenen vuotta tehty. Että ottaa päähän.

Onko siis se virhe ollut se, kun tämä äitipuoli on tullut mukaan kuvioihin. Tämä lapsihan ei ole ainoa Suomessa, jolla on käynyt näin. Eli tuskin nyt siitä noin reagoi.

Minulle tuli myös mieleen se, että tyttö on vain luonteeltaan tuollainen. Minä tiedän muutamankin tuollaisen ihmisen ja kestu kyllä pitkään tottua siihen, ettei tavallaan mikän naurata, mikään liikuta ihmistä mihinkään suuntaan. Itse kun taas olen hyvin eläväinen, nauravainen, hassuttelija ja tempperamenttinen.

Minä luulen, ettei tytöllä ole mikään hätä. Hän on vain luonteelta erilainen kuin sinä. Toki on hyvä jatkaa samaan malliin, eli vaikka sanoa ihan suoraan kuinka hänestä välitetään ja muistaa aina pyytää mukaan toimintaan vaikka ei useinkaan osallistuisi.

Itselläni on 13-vuotias ja tuntuu, että hänen huumorintajunsa on vain vähenytnyt tässä murrosiän tohinassa. Ja juuri yleensäkin haluaisi aina olla itsekseen huoneessaan kaverin kanssa tai viihtyy kyllä hyvin itsekseenkin. Mutta ei kyllä leikinlaskua useinkaan ymmärrä.

Sen olen tosin huomannut, että tyttö tukkää kuunnella asioita, että minkälainen lapsi hän oli ja hauskoja juttuja hänestä.

Voimia ja jaksamista.

Isä muuttanut pois lapsen olessa 6kk ja lapsi muuttanut isälleen 1v ja äiti häipyi lapsen olessa 1,5v. Eli tämän ikäinen ei kylläkään paljon muista tuosta ajasta. Ja pitääkö aina olla vikaa perheessä eikö lapsi sinällään voi olla se avun tarvitsija? Hänestä kyllä välitetään ja kaikkemme tehdään, mutta tie tulee vastaan, jos aina vuodesta toiseen hakkaa päätään seinään.

nimenomaan välittäminen tätä tyttöä kohtaan. Törkeää puhua jostakin virheiden korjaamisesta, joita on kymmenen vuotta tehty. Että ottaa päähän.

Onko siis se virhe ollut se, kun tämä äitipuoli on tullut mukaan kuvioihin. Tämä lapsihan ei ole ainoa Suomessa, jolla on käynyt näin. Eli tuskin nyt siitä noin reagoi.

Minulle tuli myös mieleen se, että tyttö on vain luonteeltaan tuollainen. Minä tiedän muutamankin tuollaisen ihmisen ja kestu kyllä pitkään tottua siihen, ettei tavallaan mikän naurata, mikään liikuta ihmistä mihinkään suuntaan. Itse kun taas olen hyvin eläväinen, nauravainen, hassuttelija ja tempperamenttinen.

Minä luulen, ettei tytöllä ole mikään hätä. Hän on vain luonteelta erilainen kuin sinä. Toki on hyvä jatkaa samaan malliin, eli vaikka sanoa ihan suoraan kuinka hänestä välitetään ja muistaa aina pyytää mukaan toimintaan vaikka ei useinkaan osallistuisi.

Itselläni on 13-vuotias ja tuntuu, että hänen huumorintajunsa on vain vähenytnyt tässä murrosiän tohinassa. Ja juuri yleensäkin haluaisi aina olla itsekseen huoneessaan kaverin kanssa tai viihtyy kyllä hyvin itsekseenkin. Mutta ei kyllä leikinlaskua useinkaan ymmärrä.

Sen olen tosin huomannut, että tyttö tukkää kuunnella asioita, että minkälainen lapsi hän oli ja hauskoja juttuja hänestä.

Voimia ja jaksamista.

Isä muuttanut pois lapsen olessa 6kk ja lapsi muuttanut isälleen 1v ja äiti häipyi lapsen olessa 1,5v. Eli tämän ikäinen ei kylläkään paljon muista tuosta ajasta. Ja pitääkö aina olla vikaa perheessä eikö lapsi sinällään voi olla se avun tarvitsija? Hänestä kyllä välitetään ja kaikkemme tehdään, mutta tie tulee vastaan, jos aina vuodesta toiseen hakkaa päätään seinään.

itse olen lapsena viihtynyut omissa oloissani ja en kauheasti jaksanut perheen juttuihin ottaa osaa, etenkään murrosiässä. Kuitenkin nykyään minulla on hyvät välit vanhempieni kanssa, mutta edelleen kaipaan paljon omaa aikaa yksinäni ja rasittaa joskus, kun sitä ei lapsiperheessä saa. Kaikki eivät halua olla sosiaalisia vaan siihtyvät hyivn itsekseen ja jotkut ovat luonnostaan tosikkojakin :)

ja siksi minusta onkin vähän outoa, että ap ja ilmeisesti muutkin ottavat ap:n mollauksena sen että sanotaan tytön saattavan kärsiä siitä, että

niin kävi... Miksi ihmeessä ap:n pitäisi ottaa siitä itseensä, eihän hän ole lasta hylännyt?

Hän haluaa auttaa ja tekee siinä aivan oikein.

mutta kyllä minäkin sain näistä "neuvoa-antavista" kirjoituksista aika lyttäävän kuvan. Minusta ap on toiminut ihan hyvin, ei kai hänen vikansa ole millään muotoa se että joku nainen jättää lapsensa ennenkuin ap on kyseiseen lapseen edes tutustunut. .

ja siksi minusta onkin vähän outoa, että ap ja ilmeisesti muutkin ottavat ap:n mollauksena sen että sanotaan tytön saattavan kärsiä siitä, että

niin kävi... Miksi ihmeessä ap:n pitäisi ottaa siitä itseensä, eihän hän ole lasta hylännyt?

Hän haluaa auttaa ja tekee siinä aivan oikein.

mutta kyllä minäkin sain näistä "neuvoa-antavista" kirjoituksista aika lyttäävän kuvan. Minusta ap on toiminut ihan hyvin, ei kai hänen vikansa ole millään muotoa se että joku nainen jättää lapsensa ennenkuin ap on kyseiseen lapseen edes tutustunut. .

omaan napaansa, niin onko se sinusta jotain muuta kuin mollaamista? Jos ap tuijottaisi omaan napaansa, niin tuskin se täällä neuvoja kyselisi, vai mitä?

Isä muuttanut pois lapsen olessa 6kk ja lapsi muuttanut isälleen 1v ja äiti häipyi lapsen olessa 1,5v. Eli tämän ikäinen ei kylläkään paljon muista tuosta ajasta.

Ja pitääkö aina olla vikaa perheessä eikö lapsi sinällään voi olla se avun tarvitsija? Hänestä kyllä välitetään ja kaikkemme tehdään, mutta tie tulee vastaan, jos aina vuodesta toiseen hakkaa päätään seinään.

Ap, tutustu kiintymyssuhdeteoriaan. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on toimittanut kirjan kiintymyssuhdehäiriöistä, etsi se käsiisi, niin opit ymmärtämään lapsen ensi vuosien ihmissuhteiden merkityksen lapsen psyykkiselle kehitykselle. Isän poistuminen lapsen elämästä määräajaksi ja sitten äidin hylkääminen on varmasti vaikuttanut lapsen kiintymyssuhteeseen ja aiheuttanut traumoja, joilla on vaikutuksensa lapsen myöhempään kehitykseen.



Sinuna ap ottaisin yhteyttä mitä pikimmin vaikka lapsen koulupsykologiaan tai ihan keneen tahansa ammattilaiseen ja vaatimalla vaatisin apua koko perheellenne. Vielä tässä vaiheessa on mahdollista vaikuttaa lapsen tulevaan elämään ja siinä pärjäämisen kykyyn.



Lapsen hyvinvointi tai sen puute ei ole sinun vikasi eikä teidän uusperheen sinänsä, eiköhän nuo lapsen ensivuosien hylkäämiskokemukset ovat horjuttaneet lapsen perusturvallisuuden. Ehkei bilogisen äidin huolenpitokyky muutenkaan ole ollut riittävää ensimmäisen elinvuoden aikana?



Turvaton kiintymyssuhde ei ole mikään harvinainen asia, sellainen on arviolta 30-35% suomalaisista. useinkaan siitä ei ole suurempaa haittaa ihmisen menestymiselle, mutta se aiheuttaa kuitenkin suuren riskin masennukselle, uupumisoireilulle sekä ahdistuneisuushäiriölle sekä erilaisille addiktioille.

Meidän perheessä ei kaikkia kuunneltu, joten minä olin sitten mykkä lapsi, enkä osallistunut mihinkään, enkä kertonut elämästäni yhtikäs mitään.

En edelleenkään anna mitään lapsuudenperheelleni. Muualla ja omalle perheelleni olen lämmin, avoin ja välittävä.

Teilläkin todennäköisesti mättää nyt perheen dynamiikassa pahan kerran.

on sama tinanne äitini kanssa.

Vieläkin hänen kanssaan pärjää helpoiten vaikenemalla :(

Omasta mielestään äitini on erittäin sosiaalinen ja hauska tyyppi. Ei vaan osaa kuunnella toista eikä antaa tilaa vaan jyrää sumeilematta muiden yli. Minua hän pitää äksynä, huumorintajuttomana ja hankalana tyyppinä, vaikka muut läheiset (mm. puolisoni ja lapseni) näkevät minut empaattisena, sosiaalisena ja ystävällisenä.

Kerran äitinikin näki pilkahduksen samasta minusta minkä muut näkevät päivittäin. Äitini oli leikkauksen jälkeen pitkään hyvin huonossa kunnossa ja menin lasten kanssa häntä auttamaan arkiaskareissa. Kun äiti ei silloin jaksanut olla niin hirveän huumorintajuinen ja aktiivinen vaan makoili vaan hiljaa, ehti hän seurata ja nähdä kuinka minä elän ja toimin. Se on ainoa kerta kun hän on nähnyt minun persoonani myönteisessä valossa ja jopa sanoi sen ääneen.

Sanoi minua peräti hyväksi äidiksi 0_0

Se olikin ainoa kerta milloin minulla oli tilaa olla oma itseni äitini lähettyvillä.

Äitini toivuttua tilanne on palannut jälleen 'normaaliksi' ja minusta tullut ikävä ihminen :/

ole luonteen piirre vaan voi olla selkeä oire masennuksesta tai jostain muusta, mihin olisi hyvä puuttua. Vaikka ihmisillä on erilaisia temperamentteja, lapsen varhaishistorian tuntien tuollainen käytös ei tunnu tilanteessanne ihan terveeltä. Etenkin, kun koulusta kuuluu samansuuntaista palautetta.



LApsi joka on kokenut varhaislapsuudessa erotrauman voi olla hyvin vaikea enää luottaa muihin ihmisiin ja muodostaa sosiaalisia suhteita toisiin.

Tulkitsin kirjoittajan tarkoittavan sitä, että puheena olevassa asiassa (miten lapseen vaikuttaa asiat joita hän ei muista) ap tarkasteli sitä omasta näkökulmastaan, ei lapsen kokemusmaailman silmin. Se ei mielestäni tarkoittanut sitä että hän on aina ja kaikkialla itsekeskeinen.



On aivan luonnollista että oma näkökulma on jokaista lähinnä, mutta joskus solmujen avaamisessa auttaa kummasti se, että huomaa lähimmäisensä perspektiivin samaan asiaan olevan erilainen.



Vanhemmille ero on vanha ja käsitelty juttu ja kadonnut äiti ap:lle ehkä vain pelkkä abstrakti hahmo jota hän ei kenties ole koskaan tavannutkaan ja miehelle ehkä ihminen jota hän ei lainkaan kaipaa ja josta oli hyvä päästä eroon.



Mutta tytölle hän oli lapsuuden ensimmäisen merkittävän vuoden tärkein henkilö ja lapsuuden toisen merkittävän vuoden suuri menetys. Näillä vuosilla on merkittävä osa perusluottamuksen syntyyn ja vaikka isä ja ap ovatkin nyt luoneet turvallista ympäristöä lapsille keskenään tämä menneisyys kulkee silti tytön mukana.



Varhaisvuosien psyykkiset kokemukset vaikuttavat monella tavalla jopa aivojen kehitykseen.

Sitä on lievänäkin ja saattaa aiheuttaa tuollaista eristymistä ja puhumattomuutta. Minun mielestäni tyttö on vain erilainen eikä hänestä tarvitse koskaan tulla samanlaista kuin muut. Silti hän voi löytää itselleen sopivan paikan elämässä. t. äitipuoli ja aikuisen aspergerin vaimo

Olin viime keväänä lyhyen jakson erään 13-vuotiaan asperger-nuoren tukihenkilönä, ja heti ap:n tekstin luettuani minulle tuli mieleen juuri hän - hänellä oli tapana toimia juuri samoin kuin ap:n tytärpuoli, niin kotona kuin koulussa.

Käsittääkseni asperger on Suomessa aika harvinainen, tuntematon asia, eli tästä maasta ei löydy montaa ihmistä, joka siitä mitään tietäisi. Usein asperger-ihmiset mielletään matikkaneroiksi ja kontrollifriikeiksi (vissiin tv-sarjojen myötä), mutta ainakaan tämä tuntemani tapaus ei ollut kumpaakaan. Ap:tä neuvoisin miettimään tätäkin vaihtoehtoa, aiheesta löytyy lisää tietoa netistä, ja voi itse sanoa lääkäreille/psykologille tms. että on miettinyt tätäkin vaihtoehtoa. Tämä tuntemani nuori sai aikoinaan diagnoosinsa juuri sitä kautta, että äitinsä oli sattumalta törmännyt netissä asperger-tietoon, tunnistanut lapsensa sieltä ja maininnut epäilyistään psykologille, jonka kanssa lapsen ongelmia oli käsitelty. Sitä kautta oli edetty jatkotutkimuksiin ja lopputuloksena olikin asperger-diagnoosi.

niin merkityksellinen tapahtuma lapsen elämässä, että muut vaihtoehdot/syyt (kuten vaikka tuo asperger) lapsen tavalle olla yhteydessä muihin ihmisiin tuntuvat kaukaa haetuilta ja epätodennäöisiltä.



No, en tunne lasta enkä perheen tilannetta, joten enpä minä tiedä mistä mikin johtuu.

toisaalta voihan samalla lapsella olla molemmatkin, sekä asperger että traumaattinen varhaislapsuus.



Jos niin sattuisi käymään niin nämä hankaloittavat todennäköisesti toinen toisiaan koska vuorovaikutusongelmia tulee kahdesta syystä ja lapsen sosiaalinen kehitys on haavoittuva kahdella eri tavalla.



Ei ap:n tytärtä tämän ketjun perusteella pysty tietenkään diagnosoimaan aspergeriksi.