Kaksplussan juttu isovanhemmista, joita ei lapsenlapset kiinnosta

Vanhempieni lapset, eli minä ja veljeni olemme muuttaneet kotoa n. 20 vuotta sitten. Vanhemmillani ei ole läheisiä sukulaisia ja isovanhempani asuvat 400 km päässä - joiden luona vanhempani käyvät 2 krt vuodessa. Eli vanhemmillani ei ole ollut minkäänlaista hoitovastuuta kenestäkään 20 vuoteen - eikä ole tulevaisuudessakaan ainoasta kouluikäisestä lapsenlapsestaan.



Miehen äiti (isä kuollut), kotiäiti - ei myöskään ole hoitanut sukulaisiaan (veljensä hoiti isoäidin). On kotona aikaa viettänyt.



Ymmärrän, että on vanhempia, joilla oikeasti on hoitovastuita sinne tänne. Mutta on myös vanhempia, joita ei edes pyydetä hoitamaan - kuten omat vanhempani - jotka eivät vain välitä, eivät ole kiinnostuneita.

kenestäkään hoitovastuuta. Isäni vanhemmat ovat kuolleet lähes 40 vuotta sitten, äitini äiti kuoli 15 vuotta sitten eikä äitini häntä hoitanut. Eli vanhempani ovat saaneet olla rauhassa nyt lähes siitä saakka kun itse muutin kotoa 20 vuotta sitten.



Anoppini taasen hoitaa omaa äitiään, yli 90-vuotiasta mummelia. Lisäksi hän jaksaa välittää kaikista 6 (kohta 7) lapsenlapsestaan. Jos ei häntä olisi, en tiedä miten jaksaisimme? Ei anoppi meidän lapsia usein hoida, ehkä 5 krt vuodessa. Mutta sekin riittää! Parempi kuin ei mikään.

sukulaiset yhtään kiinnostuneita. Tavataan kerran vuodessa jos sitäkään eikä soitella koskaan.



Lasten isänisä on tehnyt katoamistempun eikä ole koskaan edes tavannut meidän kahta lasta :-(



Minä en jaksa olla se aktiivinen osapuoli. Vaikka yrittäisi jotain juhlia järjestää niin mikään ei muutu.

Minä koen, että lasteni isovanhemmille lapsenlapset ovat eriarvoisessa asemassa. Toisten kanssa vietetään enemmän aikaa ja käytetään enemmän rahaa kuin toisten kanssa.



Ymmärrän, että oman tyttären kanssa on helpompi toimia kuin miniän kanssa. Mutta ...



Minulla ei ole omia vanhempia enää elossa, lapsillani on vain yksi ukki ja mummo, miehen vanhemmat.



He ovat aktiivisia eläkeläisiä, joskin ikää on jo ja sen huomaa, etteivät enää samalla tavalla jaksa. Vastuu onkin helpottunut, kun heidän oman tyttärensä lapset ovat jo isoja koululaisia.



Silloin kun olivat pienempiä, isovanhemmat olivat todella paljon apuna, kuljettivat harrastuksiin ja olivat ihan viikonkin, enemmänkin, hoitamassa, jos heidän tyttärellään ja tämän miehellä oli pakollinen työmatka.



Rahasta tällä perheellä ei ollut puutetta eikä pulaa, olivat ja ovat edelleenkin todella hyvätuloisia ja hyväosaisia. Lastenhoitajakin olisi varmaan ollut vara palkata, ja käyttivätkin aika paljon sellaista, aivan kuten säännöllistä vakituista siivojaakin. Ihan hienoa. Ja sitten isovanhempien apu viikottain, ei ihan päivittäin.



Nämä isovanhemmat, miehen vanhemmat, myös murehtivat, kun miniä eli miehen (ex-)vaimo ei antanut tavata tarpeeksi lapsia. Kun he erosivat, isovanhemmat alkoivat innolla ottaa vastuuta ja tavata ja viettää aikaa näiden lastenlasten kanssa, he halusivat tutustua aina kun olivat tapaamisella isällään. Hienoa.



mutta kun meidän yhteiset syntyi, ei samaa kiinnostausta riittänytkään. He kesittyivät antamaan aikaa ja rahaa, elämyksiä ja olemista ja aikaa näille "ensimmäisille" lapsenlapsille.



Ikään kuin nämä meidän yhteiset eivät oikeita lapsenlapsia olisikaan, onhan tämä miehelle toinen liitto.



Sukulaisuussuhde ja isovanhemmuus on kuitenkin kaikkiin lapsenlapsiin yhtä monta prosenttia, mutta ei nämä meidän yhteiset pienet kiinnosta.



Minua se harmittaa, mutta myös suututtaa. Anoppi itse ei huomaa asiaa, vaan on sitä mieltä että kohtelee kaikkia lapsenlapsia samanarvoisesti. Ei se ulospäin näy.

Jos laitettaisi ylös listaan, että miten paljon on kunkin lapsenlapsen kanssa



- viettänyt aikaa, pitänyt luonaan hoidossa

- käyttänyt erilaisissa lastentapahtumissa

- tai kulttuuripläjäyksissä, museoissa ym

- ostanut tavaroita (leluja, vaatteita, koulureppuja) kappalemäärissä ja euroissa



nämä meidän yhteiset jäävät kauas jälkeen.

Äiti kuollut, isäni ei ole kiinnostunut minun lapsistani (tai väittää kyllä olevansa, mutta se ei vain näy minkäänlaisena ajanvietollisena valintana, hän siis aina priorisoi kaikki muut menot eikä tule esim. lasten synttäreille jos on mitään muuta mahdollista tekemistä.



Isäni vaimo puolestaan on hyvin kiinnostunut omista lastenlapsistaan ja tosi ihana mummo heille (mutta ei mun lapsilleni, minkä mä kyllä ymmärrän koska me emme ole verisukua). Oikein kateudella seuraan vieressä miten aktiivinen ja lämmin suhde hänellä on omiin lapsenlapsiinsa, ja koska hänellä on, myös minun isälläni siinä sivussa on.



Minkäs teet. Eihän ihmissuhteita pakottaakaan voi.

En ole lukenut juttua, mutta tulen surulliseksi ajatuksestakin.



Meillä nimittäin on niin että minusta on tullut nyt nuori mummo, olen äärettömän lapsirakas ja iloinen lapsenlapsestani. Vaikka se onkin eräänlainen vahinko joka sattui pojalleni. Mutta lapsi on todella suloinen vesseli ja olen hyvin rakastunut häneen.



Suru vaan on kova kun en näe lasta usein, ja poikani ja lapsen äidin välit ovat erittäin tulehtuneet. Se vaikuttaa sitten siihen ettei lasta anneta meidän perheeseen edes hoitoon. Poika tapailee kyllä mutta vielä on kesken tapaamisoikeuksien sopimiset yms. sellaiset ja siihen saakka kunnes niistä on sovittu, lapsi ei äidin mukaan SAA olla meidän kanssa tekemisissä.



Ollaan ihan kunnollista väkeä. Ja minulla on vielä kouluikäisiä lapsia kotona, jotka kovasti haluaisivat nähdä pikkuista. Se vaan ei ole mahdollista toistaiseksi, enkä tiedä miten jatkossa asiat sujuvat kun lapsen äiti on kovin vihamielinen pojalleni. :(

Lastenhoitoa ei olla tarvittu montaa kertaa mutta isommat 5 ja 3v pitävät isovanhempia tärkeinä ihmisinä. Musta on ihanaa kun lapsilla on joitain muitakin rakkaita läheisiä elämässään kun vain me vanhemmat. Välimatkat yli 100km tekevät sen että isovanhemmat eivät niin vaan piipahda käymään mutta ainakin kerran kuukaudessa tai kahdessa nähdään. Lisäksi kun on monta pientä niin en itse jaksa lähteä kyläilemään vaikka oltaisiinkin tervetulleita.



Mulla on kuitenkin sellainen kokemus omasta äidistäni että kun pyysin apua aikana jolloin meillä oli kaksi lasta niin totesi että"kyllähän sinä tiesit mitä se on kun lapsia teit" eikä luvannut apua. Oli sitä mieltä että eivät he oman työnsä lisäksi jaksa hoitaa lapsiani päivääkään. Sittemmin tilanne on helpottunut ajan myötä ja äitini on löytämässä oman sisäisen mummoutensa. Luulen että mummous on ihan kivaa: Keskittyä lapsiin muutamiksi tunneiksi kerrallaan ilman vastuuta ruuanlaitoista, siivouksista sun muista. Itse taas tunnen huonommutta etten ehdi kyllin lapsia huomioimaan koska koko ajan joku kotityö odottaa tekijäänsä. Nytkin pyykit koneessa ja minä täällä koneella...Huono äiti!

Voi että. Minä sen sijaan käyn töissä ja silti jaksaisin hoitaa lapsia vaikka miten paljon. :(

Onko juttu luettavissa netistä? Linkki sinne jos on?

Tosi ymmärrän ihan täysin teitä, joidenka isovanhemmat ei juuri pidä yhteyttä lapsenlapsiinsa! Meilläkään ei ole oma äitini kovin montaa kertaa lapsiani hoitanut, mutta se johtuu siitä että asumme eri maissa. Suomen lomillamme menee ensimmäiset viisi päivää lapsilla siihen että ujostelevat isovanhempiaan ja sitten meidän onkin aika siirtyä seuraavaan paikkaan kun loma-aikamme Suomessa on kuitenkin rajallista! Isäni on etäinen isoisä, hän on isänäkin sellainen, joten enpä ole yllättynyt! Ilman äitiäni (ovat siis edelleen naimisissa ja yhdessä)en varmaan pitäisi minkäänlaista yhteyttä jollei isäni itse ryhdistäytyisi siinä.



Mieheni isällä on todella läheinen suhde lapsiimme. Hän on varmaan se tärkein isovanhempi lapsillemme. Toivoisin että äitini vähän ryhdistyisi yhteydenpidossa Suomesta käsin, sillä hän on keväästä asti ollut lapsiemme ainoa mummo. Äitini on kovin kiireinen kun käy monta kertaa viikossa auttelemassa siskoani jolla on 4 lasta ja asuu samalla paikkakunnalla. Voin myöntää, että siitä avusta olen kade! Mutta toki sen ymmärrän että omapahan on valintani kun olemme ulkomaille muuttaneet!Joskus vaan pännii kun soittelen kuulumisia, niin tajuan että eihän se edes kuuntele ja sitten äitini/mummo sanoo, joo sori en kuunnellut kun seuraan tässä kauniita ja rohkeita/salkkareita samalla....Keväällä oli täällä meillä ja lähdin siskoni(hänellä 2 lasta) kanssa käymään asioilla ja lapset jäi mummin kanssa. Kun tulimme takaisin, mummi istui sohvalla naistenlehden kanssa happamena ja muksut olivat sotkeneet ihan koko asunnon, kaikki oli levällään. Eka kysymys oli: mikäs teillä kesti? Samantien äitini otti lehtensä ja painui yksin pihalle aurinkoa ottamaan! Minä ja siskoni jäätiin haavi auki, siskonikin tuumasi että olipas melkosta, että tuskin saa kovin usein viettää aikaa teidän lasten kanssa ja sit käy näin! Meillä on molemmilla samanlainen fiilis, että kyllä meidän lapset on eriarvoisessa asemassa verrattuna siskomme lapsiin, jotka asuvat samalla paikkakunnalla Päättelimme, että äitini tulee meille lomalle kun tulee meille ulkomaille...Saas nähdä ehtiikö äitini kevätalvella tänne avuksi kun meille syntyy kolmas, hän on kyllä niin lupaillut vauvauutisen kuultuaan, mutta eipä siitä sitten ole ollut puhetta. Pitänee ruveta pian järjestelemään jotakuta tänne siksi aikaa auttelemaan kun olen sairaalassa....Onneksi tämä toinen siskoni on jo lupautunut varalle....

Voi kauheeta, miten surullista luettavaa. Ihan karsee olis tilanne, jos lapsilla ei olís isovanhempia elämässään. Tämän ketjun kun lukee, niin alkaa taas kummasti arvostaa omaa äitiään ja miehen vanhempia, jotka hoitavat lapsiamme aina kun tarvitaan ja koko ajan pyytävät hoitoon.



Ei ole kaikilla yhtä ruusuinen elämä. Voimia teille!

Muo harmittaa se , että vanhempani eivät tahdo tavata lastani , vaikka isovanhempia ovat, jolloin roolitus on myös isossa osassa. Meillä ei koskaan ole vanhempieni kanssa ole olleet hyvät välit. Olen itse kuitenkin ollut se joka aina on yrittänyt pitää yhteyttä. Mutta turhaan.. Olen kuin suvun ''mustalammas'' , se ei niin muotinmukaan kasvanut, heidän mielestään. Isovanhemmat eivät ole ainoat jotka eivät ole lastani tavannut, vaan myös koko suku pitää itseään kaukana meistä. 

Olen kuitenkin onnellinen, että lapsellani on minut. Mutta Se että lapsellani ei ole kuin vain minut! 

Mulla on kolme lasta (9kk, 4v ja 6v). Olen nelikymppinen. Muita sukulaisia ei ole paitsi velipuoli joka itseäni puolet nuorempi. Äitini on henkisesti sairas, ollut koko ikänsä ja viimeiset 10 vuotta tauti vienyt hänet kokonaan, edessä ei varmaan montaa vuotta enää ole.

Ei ole kiinnostunut minusta tai perheestäni ja joka joulu itken tätä yksinäisyyttä. Mulla ei ole koskaan ollut luotettavaa äitiä tai ketään keneen nojata elämän vaikeissa vaiheissa (niitä on ollut, äidin sairaus traumatisoi muakin). Ei tule joulukorttia, ei mitään muistamista. Jos soitan niin saan kuulla vaan haukkumista ja vanhojen virheitteni läpikäymistä. Mulla on ollut tosi vaikea vuosi, kolmonen on sairastellut paljon ja olen ollut lasten kanssa tosi paljon yksin (=olen väsynyt). Kyllä äidin läsnäolo ja tuki auttaisi paljon. Lapsille on kurja selittää asiaa, vanhin vielä muistaa mummin jotenkin kun hänellä oli 5-6 vuotta sitten seesteisempi kausi.

Mies on, mutta ei siitä ole tukemaan eikä auttamaan, on kasvatettu jotenkin erikoisesti ja pakenee vaan paikalta. Inhoan jouluja ja tätä yksinäisyyttä.