Millainen kasvaa lapsesta jota ei hyväksytä omana itsenään?

Minulle ainakin tuli ihan hyvä itsetunto, kun halusin näyttää, että minua jatkuvasti moittivat ovat väärässä, ja onnistuinkin siinä. Se siitä kyllä jäi, että en automaattisesti oleta elämän olevan oikeudenmukaista ja tarkkailen jatkuvasti, kohdellaanko minua reilusti vai ei - puolustan oikeuksiani joskus isoonkin ääneen.

5 kirjoitti ihan mun luonteesta.

Myös ap:n kanssa samankaltaisuutta.



Koko ikäni ollut tunne, etten kuulu tähän maailmaan, ettei minusta ole ihmiseksi, eläjäksi, en osaa olla, en sopeudu, olen aina vääränlainen, kaikki mitä teen ja sanon on tyhmää.



Minun mollaukseni jatkuu vieläkin, todennäköisesti kunnes äitini kuolee.

Miehenikin harrasti samantyyppistä vähättelyä.

häikäilemätön, itsekäs, sellainen, joka tekee mitä tahansa saadakseen hyväksyntää sitten jostain muualta (kaveripiiristä tms.). Koulukiusaajani ei hyväksytty kotona, sain tietää sen vasta aikuisena. Ymmärrän häntä nyt paremmin.

Olin aina lapsuudessa ruma tai tyhmä.

Aikuistuttuani poikaystävänikin oli tuota mieltä.

Hänestä kun pääsin eroon, ymmärsin, etten ole kumpaakaan - tai ainakaan enempää, kuin kukaan muukaan.



Mollauksista sisuuntuneena tein asioita, joita halusin, mutta joihin kukaan ei uskonut minun ryhtyvän, saatika onnistuvan.



Toisaalta en osaa sanoa, olisiko minulla ollut huono itsetunto paremmastakin lapsuudesta huolimatta, raju ja rempseä aina olin ja siitäkin varmasti paljon negatiivisti palautetta sain. Nykyisin aikuisena olen enemmän kuuliainen ja hiljainen, kuuntelen toisten toiveita (esim. työpaikalla), mutta edelleen teen minkä parhaaksi näen.

itsetunnon omaavat myös materialisteja? mulla kaverina yksi jolla on lapsuus/nuoruus ollut juuri ap:n kuvailemaa ja hänellä huono itsetunto. Harvoin osaa olla aito, ei sano seurassa omiamielipiteitään vaan yrittää aina miellyttää ja lisäksi kaiken pitää olla merkkitavaraa ja kallista ja se pitää erikseen mainita jos ei satu tajuamaan sitä..ja sitten mollaa ihmisiä jotka ostavat eimerkkitavaa (vaatteet,korut ym.)?



Kiitti jos joku viitsii vastata

ollut jo syntymästäni hankala, itkuinen, vaikea, itsepäinen. Synnytys oli ollut hirveä, olin ollut iso. Äiti kertoi tätä aina muille äideille. Pikkuveli oli niin ihana, kiltti, nukkui hyvin, ei kitissyt turhia. Minä vaan kitisin ja nukuin huonosti. Olin niin vaikea.

Myöhemmin olin kiittämätön kun en murrosikäisenä aina olisi kelpuuttanut äidin ostamia vaatteita päälleni, olisin halunnut itse valita, mutta makuni oli aivan liian vaativa ja kallis. Ja olin heti "pimu" kun halusin vähän meikata ja mennä toisten nuorten mukana discoon ym. Äiti ei koskaan olisi hyväksynyt sitä. Aina oli huono omatunto kun menin, muistan vieläkin kuinka tuntui pahalta kun tiesin ettei äiti tykännyt, mutta kun halusin mennä. Soimasin itseäni.

Kun muutin omaan asuntoon, tein kaiken väärin. Tiskasin astiat väärin, vessan pyyhkeet oli niin likaiset että äitiä puistatti, pesin pyykkiä väärillä ohjelmilla, en osannut pitää siisteyttä yllä - kaikesta sain moitteita. Äiti saattoi mollata toisten kuullen silloinkin, kerrankin kertoi ettei minulla ole lainkaan kunnianhimoa (anopilleni)....

Nyt kolmikymppisenä en oikein tiedä millainen olen. En mielestäni osaa yhtään mitään. Ja miellän itseni ihan täysin huonona ihmisenä.

ap

Ei kaikista ihmisistä tule samoissa olosuhteissa samanlaista. Aika paljon vaikuttaa ihan geneettinen perimä eli ns. luonne. Minua arvosteltiin lapsena aika paljon ja äiti levitteli kaikki "ongelmani" kaikille jotka vaan jaksoivat kuunnella, ja koulussakin vielä kiusattiin. Siitä huolimatta en ole kärsinyt huonosta itsetunnosta teinivuosien jälkeen, jolloin se ilmeisesti kuuluu asiaan melkein kaikille. Tietty luonteen kovuus kyllä on jäänyt minuunkin, ja kova yritys pitää oma fiksuuteni piilossa :-)

kuin että haluan omalle lapselle siistit vaatteet. Jos ne ovat kalliita merkkivaatteita, olkoon (näin voi olla esim. ulkovaatteiden kohdalla). Tärkeintä on, että lapseni kulkee sellaisissa vaatteissa että häntä pidetään hyvin ja asiallisesti puettuna. Tämä on perua lapsuudestani, itse kuljin kauheissa ryysyissä, koska äitin mielestä ei kannattanut maksaa lapsen vaatteista.



Muuten pidän itseäni epämaterialistisena, itselleni en osta kallista enkä edes huomaa toisten merkkivaatteita tai kalliita tavaroita. Lapsen vaateasia vain on lähellä sydäntä, koska omat riepuni tekivät kouluajastani yhden helvetin ja häpesin kovasti ulkonäköäni. Myös hiukseni olivat kauheat, äidin itse epätasaisesti leikkaamat.



Minulla lapsuuden kokemukset näkyvät siinä, että mietin neuroottisesti, mitä muut minusta ajattelevat ja vähättelen jatkuvasti itseäni. Murehdin jälkikäteen pieniäkin virheitä.

Minulle kyllä tehtiin selväksi heti lapsesta lähtein, sekä äidin että isän taholta, että on turha kuvitella itsestään yhtään mitään. Minua ei kehuttu juuri koskaan, ainakin se oli tosi harvinaista. Äiti joskus saattoi halata tai silitellä hiuksia, mutta sylissä en juuri muista olleeni. Enemmän muistan vaan äidin olleen aina minulle vihainen ja moittineen. Kaupassa sain kuulla kunniani jos kehtasin "ruinata" jotain, karkkia tai lelua. Osasin hävetä itseäni jo lapsena.

Ei varsinaisesti materialistia tullut, mutta halua tehdä tarkoituksella asioita eri tavoin kuin vanhempani. Rahankäyttö on avokätisempää. En ikinä mollaisi muita, sillä ylikiltiksi kasvatettuna kumarran kaikkiin suuntiin ja olen mielin kielin. En halua ristiriitoja ja siksi puhun ympäripyöreitä niidenkin kanssa jotka ärsyttävät minua. Ihmiset varmaan pitävät minua mukavana, vaikkakin ujona tyyppinä.



Uuden puolen olen onneksi löytänyt itsestäni: jos lapseni kärsivät vääryyttä, osaan nousta barrikadeille. Olen tästä ominaisuudesta jopa ylpeä :)

äitini oli ja on hyväsydäminen ihminen, ja nykyään käyttäytyy ihan eri tavalla kuin silloin kun minulla ei ollut vielä lapsia. Ehkä lastenlapset ovat jotenkin muokanneet hänenkin ajatuksiaan.

ap

Itse olen lapsesta asti yrittänyt miellyttää ja olla hyväksytty. Kuitenkaan siinä onnistumatta. ymmärsin vasta aikuisena etten olekaan sellainen kuin olen luullut. Pelkään torjumista. Kaikki käytös on perustunut torjumisen estämiseen ja olen hyväksynyt ihan kauheita asioita pari- ja ystävyyssuhteissa kun minulle on ollut helppo olla ilkeä.



Nyt en enää tuollaiseen suostu, mutta eristäydyn helposti. En halua ystävystyä tai tutustua uusiin ihmisiin kun en pidä itseäni sen arvoisena.



Mitä muuta- vaika uskoa omiin havaintoihin ja mielipiteisiin että ne ovat totta ja jonkin arvoisia.



Miten tästä päästä eroon? Onko ehdotuksia?

Ei kaikista ihmisistä tule samoissa olosuhteissa samanlaista. Aika paljon vaikuttaa ihan geneettinen perimä eli ns. luonne.

Perimä ja synnynnäinen luonne vaikuttavat tietysti siihen, mitä ihmisestä tulee. Löytyykö ketään jatkuvan mollauksen alaisena kasvanutta, jolle ei ole jäänyt mitään arpia, vaan joka voi sanoa hyväksyvänsä täysin itsensä ja muut, eikä vertaa itseä muihin tai kanna mitään kaunoja?

alituinen riittämättömyyden tunne ja tarve miellyttää muita vaikkei mikään koskaan olekaan tarpeeksi hyvää

minun lapsuuteni oli paljolti mitättelyä ja vähättelyä, ilkkumista, nolaamista jne. mistään en kuullut koskaan kiitosta vaikka olinkin ns. kiltti lapsi ja hyvä kympin oppilas koulussa jne, aina kun olisi voinut tehdä jotain jossain tai kotona paremmin tietysti.

nukkuakaan ei saanut viikonloppuaamuisin kahdeksaa pidempään koskaan kun sekin oli laiskan ja huonon ihmisen merkki ;)

ns. turhaa marinaa ja kiukuttelua ja itkua ei koskaan siedetty, se on heikkouden merkki ja omat negatiiviset tunteet tuli tukahduttaa.

vanhempia piti aina kunnioittaa vaikka heiltä tuli tukkpöllyä ja kotona oli aina kireä ja ahdistunut ilmapiiri.

joka luojan päivä kun huomaan itsessäni samoja piirteitä tai tapoja kuin vanhemmissani, inhoan itseni alimpaan helvettiin.

olen itselleni vannonut etten koskaan kohtele omia lapsiani tuolla tavoin.

ja saankin kuulla usein vanhempieni taholta olevani huono ja lepsu kasvattaja kun en laita aina lapsiani ruotuun heti.

no, minun lapseni saavat hyvien tapojen rajoissa olla silti lapsia, saavat kiukutellakin minulle enkä pyri nakertamaan heidän itsetuntoaan pienestä pitäen alituisella ja nimeomaan turhalla moittimisella.

koskaan en ole vanhempieni kuullut minulle sanovan että rakastaisivat minua, tai pidelleen sylissä tai halailleen oikeastaan.

ja arvatkaapa vain onko minulle ollut vaikeaa opetella sanomaan ja tekemään tuo kaikki omille lapsilleni niin että se tulee luonnostaan.

noh, parhaani mukaan yritän kuitenkin tehdä itse asiat paremin, ja tiedän että vanhempanikin vain tekivät kai parhaansa mukaan, ehkä heidänkin lapsuutensa on vain ollut vieläkin ankarampaa ja tunneköyhempää.

Huono itsetunto,

vääristynyt omakuva? Saattaa jatkaa alistamisen perinnettä omiin lapsiinsa.

etten omasta mielestäni kyllä ole mitenkään erityisen materialistinen.



onhan meillä tietenkin varaa usein valita parempaa ja teen siksi laadun takia, mutta en kyllä merkkien perässä juokse oikeastaan ollenkaan, ihan vain oman maun ja mieltymysten perässä.

että tuskinpa se jatkuva moittiminen ja väheksyminen kenellekään hyvää tekee, varsinkaan kasvavan lapsen itsetunnolle.

töissä käyn ja työkavereista monet haluaisi tutustua paremmin, mutta en vaan voi kutsua heitä kotiin tai lähteä baariin, en vain voi. Olen koko ajan varautunut, muut ei sitä ehkä huomaa, pitävät minua kivana ihmisenä.

Töissä minusta pidätään ja kehutaan, mutta se johtuu siitä, että en osaa sanoa ei, teen kaiken mitä pyydetään ja olen auttamishaluinen.



Mutta jos itselle tulee tarve pyytää apua, en osaa pyytää vaan tuntuu, että itse on pärjättävä. Aika yksinäinen olen, vaikka mies ja lapsia on.



Itseäni pidän kamalana ihmisenä, koska olen sukuni "hylännyt", kun en jaksanut jatkuvaa arvostelua. Sukuni odottaa, että kun olen kerta aikuinen, on osattava käyttäytyä aikuisen tavoin ja siksi pidettävä yhteyttä, eikä lapsuutta saisi muistella, mennyttä kun on.

mutta osalle varmaan tulee kuitenkin näitäkin

kaikesta

Alisuoriutuja. Arka. Ihmissuhteiden ylianalysoija. Herkkänahkainen. Aikaansaamaton. Myös synnytyksenjälkeinen masennus kärsitty. Haluaisin niin montaa juttua: ratsastaa, mennä taidekurssille, opetella uutta liikuntalajia... mutta en saa aikaiseksi.