Purnasin miehelle konflikteista työasioissa, olen todella väsynyt

(tätä mietin uhmaikäisen kanssa paljon). Ärsyttää sellainen tyyli, että sivuutetaan tunteet. Mielestäni mieheni tekee näin, kun sanoo vaan lapselle, että älä siinä kitise, mutta ei kysy, mistä kenkä puristaa tai sanoita tunteita.



Kyllä minusta on empatiakyvyttömyyttä se, ettei toisen itkuisten silmien edessä kykene lohduttamaan. Päinvastoin, kun sanoin, että haluaisin, että hän ottaisi tunteeni vastaan, en kaipaa ongelmanratkaisua, hän hermostui. Alkoi sättiä, ettei kotoa saa koskaan kaunista sanaa, aina vaan arvostelua ym. Lähti sitten ovet paukkuen töihin. Että ei kai kannata miehelleen murheista avautua, pitää itkeä sitten salaa itsekseen toisessa huoneessa tai vessassa. Ja olenhan tätä harjoittanutkin, sauna tai suihku on aika hyvä paikka:-)



Kun pitkään on saman miehen kanssa, ei enää oikein muista, voisiko elämä olla toisenlaista?



-ap

Enää en edes odota saavani mieheltä lohdutusta. Kenellekkään muulle en osaa avautua ja hänelle en voi. Niinpä käsittelemättä on jäänyt mm. irtisanominen työpaikalta, iso leikkaus, suru siitä, että vuoden yrittämisen jälkeen lasta ei tullut (nyt tosin on jo yksi lapsi) jne.



Mies sanoo, että ei halua lähteä voivottelemaan ja olen kyllä kertonut moneen kertaan hänelle, että en mäkään voivottelua halua, vaan sitä, että joku vaan kuuntelisi ja halaisi. Mutta sitä ei täältä irtoa. Jos itken, niin mies ignooraa sen täysin. Ei siis reagoi mitenkään. Lasta kyllä osaa lohduttaa.



Kummallisinta oli mun mielestä, kun ennen leikkausta mua pelotti siihen liittyvät riskit ja kerroin peloistani hänelle. Hän vaan sanoi vähätellen, että ei siinä mitään käy ja homma meni taas väitelyksi. Sitten kuukausia leikkauksen jälkeen, kun joku ulkopuolinen kysyi asiasta, niin hän sanoi, että oli kyllä pelännyt, että mitenhän se leikkaus menee. Eli mua ei saanut pelottaa, mutta häntä itseään sai. En ymmärrä...

Jos murehdin jostain, niin koen, että hän jotenkin vähättelee murehtimistani, "se on aivan turhaa". Synnytystä en kovasti pelännyt, mutta olisi ollut kiva jakaa niitä mietteitä...kun tavallaan yhteisestä asiasta kyse:-) On minulla seurustelusuhteita ollut parikin pidempää ennen tätä miestä, mutta en muista, millaista silloin oli...aika samanlaista, kai. Tuo väittely, sellaiseksi meillä aina menee ja mies kutsuu sitä sitten riitelyksi tai että minä haastan riitaa.



-ap

Mun mielestä läheisyydentunnetta nakertaa pahasti tämä, että en koe miehen kykenevän kohtaamaan tunteitani ja tarvittaessa lohduttamaan. On kuin kylmä tuuli puhaltaisi päin kasvojani, kun mies sitten alkaakin ratkaista ongelmiani vaikka mä haluan vain vuodattaa painoa sydämeltäni. Tunnen jääväni niin yksin itseni kanssa, vaikka mies omalla ratkaisukeskeisellä tavallaan välittääkin - mun mieltäni se ei kuitenkaan lämmitä. Mua tämä ainakin on eteennyttänyt miehestä, kun pelkään että pahoitan mieleni aina kun vähänkin syvällisemmästä asiasta suuni avaan. Punnitsen liian tarkasti sanomiseni, aivan kuin ventovieraalle puhuisin.

Kyllähän elämässä tulee kaikenlaisia pelkoja ja muita murheita. Ja mun mielestä olis hyvä, että niitä tunteita sais käydä läpi ja niistä sais puhua läheisen ihmisen kanssa. Mutta se on mahdotonta tuon miehen kanssa. Erityisesti just noista yhteisistä asioista, mistä säkin mainitsit, olis kiva puhua kumppanin kanssa.

Se on vielä ikävää, että kun sulla on se alkuperäinen murhe ja sitten siihen päälle vielä mies sanoo, että sinä haastat riitaa. Siinä on tavallaan sitten kaksi asiaa kestettävänä, eikä kuten sanonta sanoo: "jaettu murhe on puoli murhetta".

Onko sulla ketään muuta, kenen kanssa sä voisit käydä noita asioita läpi? Vaikka eniten niitä haluais jutella sen puolison kanssa, niin tuntuu, että täytyy "ulkoistaa" ne keskustelut muualle. Kun vaan osais puhua jollekin muulle... Muille esitän kyllä, että ei hetkauta suuntaan tai toiseen noi elämän pikku kolhut, vaikka oikeasti tuntuu ihan joltain muulta. Kotona sitä kuitenkin haluaisi laskea suojauksiaan ja tuntea niinkuin tuntee. Monet itkut on täälläkin itketty salaa.

Tässä keskustelussa oli yksi kommentti, missä mun mielestä oli hyvin selitetty tilannetta niin, että jos mies ymmärtäisi siitä. Täytyy ottaa talteen, jos jaksaa joskus vielä käydä vääntöä aiheesta:

Silti useimmat psykologit ja kasvattajat ovat sitä mieltä, että toisen tunteiden tunnustaminen ja hyväksyminen ovat tärkeitä sekä tunneälyn kehitykselle että aidolle kommunikaatiolle. Ratkaisuja voi silti ehdottaa, mutta ensin kannattaisi sanoa vaikka "kuulostaapa kurjalta, ei ihme että sua harmittaa". Jos eka kommentti on "mikset tee näin", toinen hyvin herkästi tulkitsee sen tunteiden vähättelyksi ja sulkee korvansa ehkä ihan hyvältäkin ehdotukselta.

Tsemppiä sulle!

nyt sä mökötät?



Minkähänlaista tukea sä olisit halunnut? "ai kun sä olet kyllä niin hyvä mutta sua kohdellaan väärin, voi pientä"? Mä voin kertoa, että tuo OLI miehen tapa tukea. Ja monen naisenkin: yrittää kääntää asioista esiin edes jotain positiivista...

Mä olisin tietenkin halunnut, että se olisi sanonut, että on se X kyllä aika hölmö, kun tollasta sanoo/tekee ym. Tai tietenkin, että halaisi tms.



Että nyt pyydän sitten anteeksi, kun haastoin riitaa?



ap

Ehkä sun pitäisi mennä sanomaan sille miehelle, että sä varmaan ymmärsit hänet väärin, eikä hän tarkoittanut mollata sua lisää, vaikka väsyneenä luulit niin. Ja että on totta, että elämä on sellaista ja että tästä voi oppia ehkä joskus tulevaisuudessa, ja tiedätpähän vasedes että tuo tyyppi on tuommoinen, vaikka just nyt sä et jaksakaan siitä tiedosta erityisesti iloita.

Tämä jälleen kerran osoittaa, mistä konfliktit syntyvät. Ne syntyvät erilaisista odotuksista.

- Ap odotti, että miehen olisi pitänyt osoittaa empatiaa.

- Mies ei osoittanut empatiaa, koska mies ei koskaan luontaisesti osoita empatiaa.

=> konflikti on valmis, eikä siihen muuta tarvita...

Naiset haluaa monesti vain purkaa tunteitaan ja toivoo empaattista kuuntelijaa, miehet on ratkaisukeskeisia ja pyrkia jonkilaiseen "lopputulokseen" niinkuin esim. etta "opit tasta jotain". Tasta on monta mehevaa riitaa saatu aikaan maailmansivu.

Ei siitä ettei mies olisi empaattinen.



Kun nainen kuulee toisen ihmisen ongelman hän lähtee pohtimaan sitä toisen kanssa. "Voi voi, oikeesti onko sulla noin kauheeta, siis toihan on hirveää, miten sä jaksat, ai et oikein jaksakaan, voi vitsit mitähän sun pitäis tehdä, ai oot miettinyt tollaista, niin voishan se toimia mut onpa toi kauhee tilanne, voi kun toi on kurjaa jne jne".



Kun mies kuulee toisen ihmisen ongelman hän lähtee ratkaisemaan sitä. "Ai sulla on tuollainen ongelma, mietitäänpä, niin voisit tehdä näin niin ongelma ratkeaa, ongelma ratkaistu, puhutaan muusta".

En todellakaan haastanut riitaa. Kiitos tuesta:-)



-ap

säästät vain hermojasi, kun et sitä enää odota mieheltä. Tiedä siis, että miehesi haluaa vain piristää sinua ja ratkaista sinun ongelmasi.

En todellakaan haastanut riitaa. Kiitos tuesta:-) -ap

Mies ei osoittanut empatiaa, koska mies ei koskaan luontaisesti osoita empatiaa.

Mun puolisoni on erittäin empaattinen, jopa herkempi toisten tunteille ja kokemuksille joskus kuin minä. Mutta hänpä ei olekaan kasvanut suomalaisessa "miehet ei näytä tunteita eikä niitä ymmärrä"-kulttuurissa. Musta on ihan kamalaa kun kuulee 5-vuotiaille pojillekin sanottavan et on liian iso poika itkemään.

AP:lle: miehesi varmaan oikeasti yritti auttaa, ikäänkuin "tasoittaa" tilanteen palauttamalla sut maanpinnalle... Mut eihän se auta.

Toinen ärsyttävän yleinen piirre miehissä on se, ettei saa murehtia ja marista rauhassa vaan toinen alkaa heti ehdotella jotain käytännön toimenpiteitä!!! (Kokemusta exän kanssa)

Tulinpa fiksuna toistaneeksi tosta ongelmanratkaisusta sen mitä muutkin sanoivat. :D Kannattaiskohan joskus lukea koko ketjut... :D

Kuka muka sanoaa 5-vuotiaalle pojalle, ettei saa itkeä?? Minulla on vain poikia ja elän poikien maailmassa, enkä ole koskaan tuollaista kuullut.

Luin juuri pojilleni iltakirjaksi Pieni talo preerialla, jossa Laura kirjoittaa pidätelleensä itkua, koska on häpeällistä itkeä. Minun 9-vuotias poikani kysyi, miksi muka ei saisi itkeä?

Mies ON empaattinen, mutta hän ei luontaisesti LÄHESTY toista ihmistä empaattisella otteella.

Mies ei osoittanut empatiaa, koska mies ei koskaan luontaisesti osoita empatiaa.

Mun puolisoni on erittäin empaattinen, jopa herkempi toisten tunteille ja kokemuksille joskus kuin minä. Mutta hänpä ei olekaan kasvanut suomalaisessa "miehet ei näytä tunteita eikä niitä ymmärrä"-kulttuurissa. Musta on ihan kamalaa kun kuulee 5-vuotiaille pojillekin sanottavan et on liian iso poika itkemään. AP:lle: miehesi varmaan oikeasti yritti auttaa, ikäänkuin "tasoittaa" tilanteen palauttamalla sut maanpinnalle... Mut eihän se auta. Toinen ärsyttävän yleinen piirre miehissä on se, ettei saa murehtia ja marista rauhassa vaan toinen alkaa heti ehdotella jotain käytännön toimenpiteitä!!! (Kokemusta exän kanssa)

jos ei näytä sitä? Mulla on pari ystävämiestä, jotka kyllä ovat empaattisia - siis osoittavat ja lohduttavat sanoin, eivät ala ratkaisemaan mun ongelmia. Toki saattavat ehdottaa jotain toimenpiteitä, mutta vasta lohtusanojen jälkeen.



Tiedän, että veljeni lohduttaa vaimoaan kyllä. Isäni tuskin lohdutti äitiäni. Mutta tunteita meillä on aina näytetty. Ei mies osaa kovin hyvin lapsiakaan lohduttaa. No, hakevatkin aina äidin lohtua, jos olen paikalla. Tämä kai aika yleistä:-)



-ap

Kuka muka sanoaa 5-vuotiaalle pojalle, ettei saa itkeä??

t. 10

tehdä sitä, mitä on itse saanut. Jos on itse saanut lohdutusta lapsena, niin sitä osaa antaa eteenpäin.



Toki tätä, kuten kaikkea muutakin, voi opetella jälkeenpäin. Mutta asia ei voi opetella, ellei sitä ensin tiedosta, mitä tekee väärin.

siis minusta se on empatiaa parhaimmillaan. Paljon enemmän siitä on hyötyä kuin yhteisestä itsesäälissä vellomisesta!