Mikä ottaa päähän äitiydessä?
Äitiys ei ole pelkkää onnea ja iloa vaan myös väsyttävää ja rankkaa, pohditaan marraskuun Vauva-lehdessä.
Mikä sinua ottaa äitiydessä päähän?
Tuntuuko että äitiyteen liitetään vaatimuksia, jotka ovat mahdottomia täyttää?
Kommentit (50)
kun ei ole yhtään omaa aikaa. Ei edes lääkäriin pääse ilman kamalia järjestelyitä. Sairastaa ei saa, koska ei ole olemassa tuuraajaa.
Kannattaa ehdottomasti hankkia hyvät tukiverkot ennen vanhemmaksi ryhtymistä!
olen erittäin tyytyväinen ja onnellinen neljästä lapsestani. Tokihan se elämä äitinä on välillä rankempaa kuin sinkkuna, mutta kaikilla asioillahan tässä maailmassa on aina sekä hyvät että huonommat puolensa. Yövalvomiset on sinkkuna vapaaehtoisia, äitinä ei. Ei multa ainakaan kukaan ole äitinä vaatinut mitään niin mahdotonta (paitsi tietty lapset kinuu lahjaksi liian kalliita leluja, joita en heille todellakaan osta). En yleensäkään piittaa kenenkään ulkopuolisen tahon "vaatimuksista", riittää että itse tiedän kuka olen ja mihin pystyn. Ja tärkeintähän on se, miten lapset voi ja kasvaa.
Kun lehti tuli ja tarjoutui sopiva tilaisuus lukea, niin luin tämän jutun äidin väsymyksestä heti ensimmäiseksi. Ja kuvat oli tosi hyviä ja kuvaavia, eivät ainakaan vaikuttaneet lavastetuilta.
Juttuun olin vähän pettynyt. Siinä asioita mielestäni yleistettiin ja kärjistettiin turhan paljon ja liekö kaikkia asioita edes tuon mainitun tutkimuksen perusteella. Aikaisemminkin olen ollut pettynyt joihin Vauva-lehden aiheeltaan mielenkiintoisiin artikkeleihin samasta syystä.
No, otsikossa kysytään, että saako äiti väsyä. Lopussa muistetaan vastata, että saa. Välissä artikkelissa on sitten kaikenlaisia voimakkaita yleistyksiä ja johtopäätöksen vetoa, joiden pitäisi päteä kaikkiin äiteihin. Ihan kuin aihetta ei olisi todella välitetty pohtia, mennä vain helpolla läpi (muistutti joitain omia lukion äikän aineitani). Mietin, että onkohan kirjoittajalla omia lapsia.
Alussa heti, että äidillä on raskausaikana tavoitteena lapsen synnyttyä viedä läpi kuudenkuukauden täysimetys, eikä muuta??
Joopa, joo..
Eikä sillä, että lapsi sen veisi, vaan niin, että mies säilyttää kyllä oman itsenäisyytensä, mutta multa se on aivan kadonnut. Eli olen kateellinen miehelle.
Just tuo, minkä joku sanoikin, että miehellä on säilynyt omat menot, se vaan ilmoittaa, että menee ensi viikonloppuna sinne ja tänne. Ja jos minä tahdon mennä jonnekin, niin minä taas kyselen, että milloin mahdollisesti mies ehtisi olla lasten kanssa, voisiko se tulla ajoissa töistä, että pääsisin lähtemään. Miksi ihmeessä minä en osaa sanoa samalla tavalla, että mä meen ja sun on oltava sillon kotona.
No kyllä mä vähän tiedänkin miksi tilanne on tuo. Kun mies on se, joka meidät elättää, niin siitä tuntee syyllisyyttä, jos ei anna toisen tehdä töitä rauhassa. Sitä ajattelee, että millä se meidät elättää, jos ei saa töitään tehdä. Vaikka oikeesti tuo ajatus on ihan hullu, sillä eihän talous siihen kaadu, jos miehen on pari kertaa vuodessa tultava töistä ennen iltaa tai pidettävä jopa viikonloppu vapaata.
Odotetaan neljättä lasta ja teen asiat meidän perheelle sopivalla tavalla.
Ymmärrän (ennen lapsiakin on ollut selvä) ettei minulle tai miehelleni sopivat asiat ole tärkeitä toisille ihmisille. Joten ei muiden tekemiset tai tekemättä jättämiset ole minun asia!
Olen sama ihminen miehelleni, ystävälleni ja sisarilleni kuin olin ennen lapsiani. Lapset on minun uusi puoli. En ole äiti töissä. Ei äitiys ole minun koko määritelmä, en ole muuttunut ja saan toteuttaa omia juttujani siinä missä muutkin ihmiset!
En käsitä miksi naisen pitää olla kotiorjana ja muuttaa persoonaansa. Ei se muutu vaikka alkaa ensin seurustelemaan toisen ihmisen kanssa, ei sen pitäisi muuttua vaikka saadaan lapsi tai viides.
Olen aina halunnut monta lasta. Ja tunnistan yhä itseni tämän huushollin keskellä!
Sen verran osaan sanoa ettei toisista puhuminen ala ja pääty äitiyteen! Menkää töihin niin johan alkaa seläntakana höpinät. Ja itsekin puhutte toisista. Ei se ole kaikki negatiivista, ei kaikista tartte välittää/ymmärtää/sietää. Minusta on ainakin ihan ymmärrettävää että NIIN naiset kuin miehet kertoo toisilleen mitä joku sanoi tai teki. Ehkä se kuuluu meihin ihmisiin. Minusta tämä ei liity äitiyteen mitenkään.
Mihinkään kilpailuun en ala perheeni kanssa. Minusta on ihan tavallista kertoa että meidän Maija oppi päiväkuivaksi, mutta ihmettelen jos joku lähtee sillä pätemään.
Itselläkin on tunne ettei sovellu oman ikäisten seuraan enää, he eivät jaksa minua pyytää enää mihinkään eivätkä pidä muutenkaan yhteyttä koska minulla on lapsi ja harvemmin pääseen lähtemään enään minnekkään, eiole kiva että on melkein yksin koko ajan, kun mieheniki on armeijassa. "vanhempien" äitien kanssa taas en ole mitenkään samalla aaltopituudella ja aika moni on sitä mieltä että olen liian nuori äidiksi. Siitä tulee huono olo kun miettii että on onko huono äiti kun näin nuori? Vaikka tiedän selviäväni tästä yhtä hyvin, ellen jopa paremmin kuin jotkut minua vanhemmat.
Yhtä hyvinhän se voisi olla että mikä ottaa päähän elämässä? Elämä ei ole pelkkää onnea ja iloa, vaan myös väsyttävää, rankkaa, ihan siitä riippumatta onko äiti vai ei. Yhtä hyvin voisi ajatella, että elämään nykyään liitetään vaatimuksia, jotka ovat mahdottomia täyttää. Äitiys on vain yksi luonteva osa monen ihmisen elämää, ei mikään kaikenkattava valtaansaottava rooli, johon ihminen katoaa kokonaan!
Juu, onhan se yöheräily ja sairaan lapsen hoitaminen varmastikin rankkaa ja töistä joutuu olemaan poissa usein ja kakkavaipan vaihto on ällöttävää jne. Mutta ei ne mitenkään päähän ota, ne on vaan yksi osa tätä elämää.
En tieda kuuluuko tama mielipiteeni ihan juuri taman otsikon alle, mutta suurinpiirtein ainakin.
Olen 9-kuukautisen pienen pojan aiti ja asun pysyvasti Belgiassa ranskalaisen mieheni kanssa. Olen raskauteni alkuvaiheista asti seurannut parin suomalaisen nettikeskustelujn ensin odotus-ja sitten helmikuisten vauvojen-sivuja. Paljon keskustelua tuntuu olevan esim KELA-korvauksista (taysin riittamattomia), neuvolantadeista (eivat ymmarra mitaan), laakareista (eivat anna tarpeeksi sairaslomaa) jne. Ja hyvahan se, etta paikka missa voi paastaa hoyryja ulos. MUTTA onko hirvean vanhanaikaista huomattaa, etta Suomessa on niin mahtavan hyva vauvasysteemi ja ulkosuomalaisena kirpaisee kun huomaa, etta kukaan ei tunnu olevan tyytyvainen siihen saati sitten arvostavan sita - kaikkea pitaisi olla enemman.
Itse jain 15-viikkoiselle aitiyslomalle viikkoa ennen synnytysta. Onneksi minulla oli todella helppo raskaus, koska jos olisin joutunut jaamaan kotiin esim kolmea viikkoa ennen se olisi vahennetty tuosta 15-viikosta.
Kolmen kuukauden aityisloman jalkeen pidin viela nelja kuukautta vanhempainlomaan. Onneksi meilla oli siihen taloudellisesti mahdollisuus - se on palkatonta - muuten olisin joutunut viemaan vauvani hoitoon 14 viikon ikaisena.
Voisin jatkaa tata listaa aika pitkaan. Toivottavasti tama kirjoitukseni tuo vahan valoa suomalaisten aitien elamaan, koska te oikeasti olette niin hirvittavan etuoikeutettuja. Nauttikaa aitiyslomasta ja aitiyspaketista ja aitiysrahasta ja neuvoloista ja neuvoloiden tadeista ja isyyslomista ja lapsilisista! Teista tuhannen kilometrin paassa oleva keskiveroaiti vie vauvansa hoitoon 3 kuukauden iassa ja tekee sen jalkeen tayden tyopaivan klo 9 - 18.
Hyvaa joulun odotusta!
Odotan toista lastani, ja näin alkuraskaudesta olen potenut tajutonta väsymystä, niin henkistä kuin fyysistä. Esikoinen, 1½v ei tätä tietenkään ymmärrä vaan roikkuu lahkeessani kaiket päivät, ei anna mun hetkeäkään olla tai esim katsoa telkkaria. Jos joskus saan hetken vaikka koneella, hinta on taatusti se että neiti on tehnyt jotain "tyhmyyttä" kuten levittänyt roskat roskiksesta tai kantanut kaikki kengät ympäri asuntoa.
Miehestäkään ei ole pahemmin apua, hän on itsekin väsynyt töistään ym. Pyysin joululahjaksi sitä et saisin joulupäivän vain olla, nukkua tai lukea jotain ja hän hoitaisi kaikki tytön toimet (syöttämiset, vaipat, ulkoilun jne) niin se ei kuulema käy koska ei hän tuommosta jaksa! (kysyn vaan että montakohan päivää minä olen hoitanut kaiken lapseen liittyvän!) Ärsyttävintä on se, että kun mies joskus hoitaa lasta, lapsi leikkii nätisti itsekseen ja ukko katsoo telkkua/ roikkuu koneella. Itse kun yritän tehdä samaa, niin johan on syli täynnä leluja ja lapsi kiehnäämässä kimpussa koko ajan...
jää niin vähälle. Hyvä, kun suihkuun pääsee :) Tavallaan ympäristö luo äideille sellaisen paineen, että pian synnytyksen jälkeen on jo oltava timmissä kunnossa, täynnä energiaa puunata kotia ja leipoa pullaa, käydä vauvan kanssa äiti-lapsipiirissä jne. Itse olin kyllä rehellisesti sanottuna melko "nuutuneen" näköinen ja oloinen synnytyksen jälkeen. Vauvaa jaksoin hoitaa hyvin, mutta kaikki muu kyllä jäi toisarvoiseksi. Äitiyteen ei täysin voi valmistautua; sen vaativuus yllättää varmasti jokaisen. Äitiys on ihanaa, mutta samalla hyvin haastavaa.
"Aikansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin".
Äitiys ei ole pelkkää onnea ja iloa vaan myös väsyttävää ja rankkaa, pohditaan marraskuun Vauva-lehdessä.
Mikä sinua ottaa äitiydessä päähän?
Tuntuuko että äitiyteen liitetään vaatimuksia, jotka ovat mahdottomia täyttää?
jotkut alkavat jopa kirosanojen kanssa herjata niitä jotka suorittavat äitiyden ja vaimona olon toisin kuin he itse.
Eli äitiydessä ottaa päähän se raadollisuus ja ahdasmielisyys jolla naiset kohtelevat toisiaan.
En ole nähnyt miesten haukkuvan toisiaan samalla tavalla.
Onneksi on esim.nämä "paskaäidit", jolla on hiukan sallivampi ja hyväntuulisempi asenne kanssaäiteihin.
raadollisuus tai ahdasmielisyys äitien keskuudessa. Olen äiti juuri sillä tavalla kuin olen, sillä selvä. Tehkää tekin niin.
oma "huono käytö". Kun kotona on oikein vaikeaa uhmataan, huudetaan, koetellaan. Sitten jos itse hermostuu ja huutaa/korottaa ääntään. Mitään se ei edistä, mutta itselle tulee paha olo. Ehkä kurjinta äitiydessä on oma riittämättömyyden tunne. Lapsilleenhan haluaisi vain parasta ja joskus tuntuu ettei itse onnistu:>
Enää hämärä muisto siitä, kun aamulla heräsit, söit, vedit kamppeet niskaan ja lähit ovesta ulos. Nyt herättelet kaksi lasta, laitat ne kuntoon ja kiirehdit eskariin, hoitoon ja töihin. Sama rumba iltapäivällä. Ja sama "säätö" lähet sitten mihin vaan.
Kakkosen syntymän jälkeen sairaalassa se iski, että "tätäkö se tosiaan oli". Toinen vähän inahtaa, ni jo täytyy miettiä, että mitähän vauva tällä kertaa vaatii. Oma vapaus täytyy niiden kullanmurusten hyvinvoinnin edestä pistää syrjään.
Mua ärsyttää se, että elämä muuttuu niin pieneksi ja puuduttavaksi. Aina samat rutiinit, päivästä ja viikosta toiseen, samat kerhot, samat äidit niissä kerhoissa, samaa tiskipöydän pyyhkimistä ja ruuanlaittoa. Ennen lasta päivät oli puuhakkaita ja miellyttävällä tavalla stressaavia, yöt olivat levollisia. Nyt päivät on samaa mössöä ilman mitään stimulaatiota, ja yöt taas katkonaisia.
Mä koen kotona olon tosi tuhrauttavana ja yksinäisenä, siis ihan siksi että ennen puhuin kymmenien ihmisten kanssa päivän mittaan (olen tosi sosiaalinen) ja nyt suuri osa päivästä kuluu siihen, että höpötän jotain lapselle, joka ei osaa vastata, tai sitten jorisen yhdentekevää vauvajargonia äitikerhossa. Mä kaipaan sitä tunnetta, että on saanut jotakin aikaan, yhdessä toisten kansa.
Mut varmasti helpottais, jos tietäis että odottamassa ois työpaikka jonne palata. Silloin kotona olemisen rajallisuus ois helposti hahmotettavissa. Mut nyt kun ei ole töitä johon palata, tuntuu että kotona olemiselle ei edes ole vaihtoehtoa (työntantajani siis on mennyt konkurssiin ä-lomani aikana).
Mua kanssa risoo se valtava kilpauluhenkisyys ja syyllistäminen, jota on joissain mammapiireissä. Vauva-aikana kilpailtiin lasten taidoilla ja vaatteilla, myöhemmin sitten koulumenestyksellä, harrastuksilla, synttärijuhlilla.
on ollut tajuta oma vajavaisuus. Haaveilin aina pullantuoksuisesta kotiäitiydestä ja kotiäiti olenkin, pullaa leivon harvemmin. Mutta se, kuinka lapsi esim. kiukkuamisellaan kaivaa sieluni syövereistä kaikki kuonat esiin ja tajuan, että haluaisin itsekin (viimein...) olla se hankala, vaatelias lapsi, jolla olisi lupa huutaa... Se on vaikeaa. Huudankin kyllä, mutta huonolla omallatunnolla. Kun minä, perusrauhallinen ihminen, kilahdan, kilahdan aivan liiaksi. Nyt alkaa jo helpottaa, mutta ei ole helppoa ollut. Muuten äitiys ja lapset ovat ihania!
on ollut tajuta oma vajavaisuus. Haaveilin aina pullantuoksuisesta kotiäitiydestä ja kotiäiti olenkin, pullaa leivon harvemmin. Mutta se, kuinka lapsi esim. kiukkuamisellaan kaivaa sieluni syövereistä kaikki kuonat esiin ja tajuan, että haluaisin itsekin (viimein...) olla se hankala, vaatelias lapsi, jolla olisi lupa huutaa... Se on vaikeaa. Huudankin kyllä, mutta huonolla omallatunnolla. Kun minä, perusrauhallinen ihminen, kilahdan, kilahdan aivan liiaksi. Nyt alkaa jo helpottaa, mutta ei ole helppoa ollut. Muuten äitiys ja lapset ovat ihania!
Miten sinulla riittämättömyys helpotti? Minustakin on tosi kurjaa, jos lapseni saavat kuvan, että ei saisi turvassa kiukutella. Tosin meillä kiukutellaan ihan kybällä ja siitähän minä joskus raivostun kun jatkuvaa kiukkua. Ihania tosiaankin kuitenkin ovat:)) Hyvää jatkoa sinulle
Aina omaa aikaa vaatineena on todella raskasta välillä kun ei saa itsekseen tehtyä juuri mitään. Meillä on sovittu miehen kanssa, että kerran viikossa saan illan tehdä mitä haluan ja se on hieman auttanut. Silti usein olen aivan poikki ja tuntuu ettei mikään riitä.. Myös ystävien puuttuminen elämästä syö rikki tätä äitiä, päivät pitkät kahdestaan vauvan kanssa on välillä aivan liikaa.
Kaikesta kurjasta olosta ja uupumuksesta huolimatta, lapsi on ihana ja rakas ja kasvaa isoksi ennen kuin huomaakaan..=)